Pariisin meridiaani

Pariisin meridiaani on Pariisin observatorion keskipisteen kautta kulkeva pituuspiiri. Se on 2°20'13,82" itään Greenwichin nollameridiaanista, joskin Ranskan kansallinen maan- ja metsätieteellinen instituutti (IGN) käyttää arvoa 2°20'14,025.. Sen Ranskassa oleva osuus, joka johtaa Dunkerquestä Pohjanmeren rannalta Perpignaniin Espanjan rajalle, tunnetaan myös nimellä Méridienne de France ("Ranskan meridiaani"). Sitä on käytetty lähtökohtana, kun Ranskan alueella on suoritettu kolmiomittaukset kartoitusta varten.

Pariisin observatorion meridiaanisali eli Cassinin sali, jonka lattiaan meridiaani on merkitty.

Pariisin observatorio

Pariisin meridiaani

Meridiaanin määritys

Pariisin meridiaanin määrittivät 21. kesäkuuta 1667 Ranskan tiedeakatemian matemaatikot. Tuona kesäpäivänseisauksen päivänä he merkitsivät maahan meridiaanin sekä muut tarpeelliset suunnat, jotta Pariisin observatorio, jonka rakentamisesta oli juuri päätetty, voitiin pystyttää tarkalleen aiotulle paikalle.

Historia

Alun perin Pariisin meridiaani määriteltiin vuonna 1667 Pariisin observatorion rakentamisen yhteydessä. Sen mittauksia jatkoivat observatorion johtaja Jean-Dominique Cassini ja hänen kuolemansa jälkeen hänen poikansa Jacques Cassini vuoteen 1718 saakka sekä vielä 1740-luvulla César-François Cassini de Thury. Heidän työtään täydensivät ranskalaisten geodeetikkojen Lapissa ja Perussa suorittamat mittaukset, jotka vahvistivat Newtonin teorian, että Maa on navoiltaan hieman litistynyt, mitä ajatusta Jean-Dominique Cassini ei ollut hyväksynyt.

Meridiaanin mittasivat vuosien 1792 ja 1798 välillä uudestaan Jean-Baptiste Joseph Delambre ja Pierre Méchain. Mittaukset liittyivät metrijärjestelmän käyttöönottoon, ja niiden tulosten perusteella vuonna 1799 vahvistettiin metrin tarkka pituus.

Vuosina 1807–1808 François Arago suoritti Pariisin meridiaaniin liittyviä kolmio­mittauksia Baleaareilla Mallorcan ja Formenteran välillä. Tämän tehtävän hän otti suorittaakseen osittain sen vuoksi, koska hänen äidin­kielensä oli katalaani, jota myös mainituilla saarilla puhutaan. Kun Espanja kuitenkin oli sodassa Ranskaa vastaan, hänet vangittiin erääseen Mallorcalla sijaitsevaan linnaan, mutta hän onnistui pakenemaan ja palasi Pariisiin.

Vuoden 2000 juhlallisuuksien yhteydessä Paul Chemetov käynnisti hankkeen Pariisin meridiaanin muodostamisesta Vihreäksi meridiaaniksi (ransk. Méridienne verte). Sen varrelle Ranskaan pystytettiin muistomerkkejä, ja meridiaanin kohdalle istutettiin lähes 10 000 puuta. Hankkeeseen osallistui myös Ranskan senaatti, jonka virastotalon, Luxembourgin palatsin, kautta meridiaani myös kulkee.

Pariisin ja Ferron meridiaanit

Ennen Pariisin observatorion rakentamista Richelieu oli määrännyt Ferron (El Hierron) meridiaanin kartoissa käytettäväksi nollameridiaaniksi. Ferro eli El Hiero on Kanarian­saarten läntisin saari, ja samalla sitä voitiin pitää myös Vanhan maailman läntisimpänä kohtana ja Ferron meridiaania sen vuoksi eräänlaisena "luonnon antamana", kansain­välisesti neutraalina ja puhtaasti maan­tieteellisiin tosiasioihin perustuvana nolla­meridiaanina.

Ongelmana kuitenkin oli, ettei El Hierron sijaintia suhteessa manterella olleisiin kohteisiin pystytty määrittämään kovinkaan tarkasti, sillä ennen kuin tuohon aikaan etäisyyksien ja pituus­asteiden määrittämiseen merellä ei ollut käytössä tarpeeksi tarkkaa menetelmää. Tämän vuoksi koordinaatistojen todellisena lähtö­kohtana oli käytettävä maissa olevia kohteita, joiden kulma­etäisyys Ferrosta voitiin vain likimain arvioida. Tiedettiin kuitenkin, että El Hierro oli noin 20 pituus­astetta Pariisia lännempänä. Tämä antoi myöhemmin kartografi Joseph-Nicolas Delislelle aiheen ottaa käyttöön järjestelmä, jossa nolla­meridiaaniksi määriteltiin meridiaani, joka sijaitsi tasan 20 astetta Pariisista länteen. Sitä nimitettiin edelleen Ferron meridiaaniksi, vaikka tuolloin tiedettiin jo, että todellisuudessa El Hierro sijaitsi hieman tästä meridiaanista itään. Myöhemmin ranskalaisissa kartoissa siirryttiin käyttämään Pariisin meridiaania nolla­meridiaanina.

Washingtonin konferenssi

Washingtonin konferenssissa vuonna 1884 sovittiin kansain­välisestä nolla­meridiaanista. Konferenssiin osallistuneet Ranskan ja Ison-Britannian edustajat kiistelivät siitä, oliko sellaiseksi valittava Pariisin vai Greenwichin meridiaani. Molemmat kulkivat maansa huomattavimman observatorion kautta.

Konferenssi päätyi valitsemaan Greenwichin meridiaanin. Yhtenä perusteena oli, että jo ennestään yli puolessa koko maailman laivoista käytettiin nimen­omaan Greenwichin mukaan laadittuja merikarttoja ja tähtitieteellisiä taulukoita (Nautical Almanac). Lisäksi Pohjois-Amerikassa oli jo otettu käyttöön, ensin rautateillä, Greenwichin meridiaanin mukaan määritetyt vyöhykeajat. Tämän meridiaanin etuna oli myös, että Greenwichin antipodien kautta kulkevan meridiaanin läheisyydessä oli vain vähän asuttuja maita. Konferenssissa herätettiin myös kysymys, pitäisikö alun perin Ranskassa laadittu, tuolloin jo laajalle levinnyt metrijärjestelmä ottaa käyttöön myös Isossa-Britanniassa eräänlaisena vastikkeena siitä, että brittiläinen observatorio valittiin pituuspiirien nollakohdaksi.

Tuloksena konferenssissa oli, että Greenwichin nollameridiaani ja siihen perustuvat vyöhykeajat tulivat pian käyttöön useimmissa maissa, mutta eivät Ranskassa. Toisaalta metrijärjestelmää ei vielä pitkään aikaan otettu käyttöön Isossa-Britanniassa eikä myöskään Yhdysvalloissa.

Ranskan virallinen aika

Washingtonin konferenssiin osallistuneista 25 maasta vain Ranska ja Brasilia eivät ottaneet käyttöön Greenwichin meridiaaniin perustuvaa vyöhykeaikaa. Sen sijaan Ranskassa säädettiin 14. maaliskuuta 1891 laki, jolla Pariisin meridiaanin keskiaurinkoaika määrättiin viralliseksi ajaksi koko Ranskassa. Vasta 9. maaliskuuta 1911 annetulla lailla Ranskassa siirryttiin käytännössä Greenwichin aikaan. Laissa ei kuitenkaan mainittu Greenwichin nimeä, vaan siinä sanottiin, että Ranskan virallinen aika oli "9 minuuttia 21 sekuntia jäljessä Pariisin ajasta." Koska Pariisin observatorio sijaitsi virallisesti pituuspiirillä 2° 20' 14" itään Greenwichistä, ero Ranskan virallisen ajan ja Greenwichin ajan välillä oli vain 0,07 sekuntia ja siten käytännössä merkityksetön vastaten observatorion kohdalla kahden noin metrin päässä toisistaan sijaitsevan kohdan välistä teoreettista paikallisaikojen erotusta.

Lain mukaan Pariisin meridiaani siis kuitenkin oli edelleen Ranskan virallisen ajan perustana, kunnes toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehitysviranomaisten määräyksestä Ranskassa otettiin käyttöön Keski-Euroopan aika, joka on tunnin edellä Greenwichin aikaa. Vaikka Ranska pääosin sijaitseekin Länsi-Euroopan aikavyöhykkeellä, Keski-Euroopan aika jäi käyttöön Ranskan vapautuksen jälkeenkin ja on siellä voimassa normaaliaikana edelleen. Vuodesta 1978 lähtien virallinen aika on määritelty koordinoidun yleisajan (UTC) mukaan.

Meridiaanin kulku Pariisissa

La Mire du Sud Montsouris’n puistossa.

Pariisin meridiaani observatorion rakennuksen eteläpuolella. Maahan on kiinnitetty pronssinen medaljonki.

Yksi Aragon 135 muistomedaljongista.

Observatorion laitteiden suuntaamisen helpottamiseksi sopiville etäisyyksille siitä on pystytetty vaaitus­lattoja. Vuonna 1736 pystytetty pohjoinen vaaituslatta sijaitsee yksityisessä Moulin de la Galletten puistossa Montmartrella. Antoine Vaudoyerin suunnittelema, vuonna 1806 valmistunut eteläinen vaaitus­latta sijaitsi alun perin observatorion puutarhassa, mutta on myöhemmin siirretty Parc Monsouris'hin. Tämä neljän merkin korkuinen pylväs on suojeltu. Siihen kaiverrettiin teksti: "Du règne de Napoléon mire de l'Observatoire - MDCCCVI" ("Observatorion vaaituslatta Napoleonin hallitsijakaudelta 1806"), josta Napoleonin nimi on kuitenkin myöhemmin kaiverrettu pois.

Eteläinen vaaituslatta ei kuitenkaan sijaitse tarkalleen oikealla meridiaanilla. Se pystytettiinkin erään kaukoputken suuntaamiseksi, joka on muutamia kymmeniä metrejä meridiaanista itään.

François Aragon muistoksi Pariisiin meridiaanin varrelle sijoitettiin katujen pintaan kaikkiaan 135 pronssista medaljonkia, joiden halkaisija on 12 senttimetriä. Ne suunnitteli hollantilainen taiteilija Jan Dibbets. Niissä on Aragon nimi, ja niihin on merkitty pohjois- ja eteläsuunnat. Muutamat niistä ovat jo hävinneet.

Meridiaanin sijainti

Pohjoisesta etelään luettuna Pariisin meridiaani kulkee seuraavien maiden, alueiden ja merten kautta:

• Pohjoinen jäämeri (jossa se kulkee Grönlannin ja Huippuvuorten välitse)
• Norjanmeri
• Pohjanmeri
• Ranska
• Espanja
• Välimeri
• Espanjaan kuuluva Mallorcan saari Välimeressä
• Välimeri
• Algeria
• Mali
• Niger
• Burkina Faso
• Benin
• Atlantin valtameri
• Eteläinen jäämeri
• Etelämanner (Kuningatar Maudin maa)

• 
  César-François Cassini de Thuryn Manchecourtissa, Loiret’n departementissa suorittamien mittausten muistokivi Ranskan valtatien nro 152 varrella.
• 
  Manchecourtin muistokiven medaljonki
• 
  Pohjoinen vaaituspylväs Montmartella

Meridiaanin tarkka sijainti Greenwichistä luettuna

Pariisin meridiaanin maantieteellinen pituus Greenwichistä luettuna mitattiin 1900-luvulla useita kertoja. Koska varhaisimmat mittaukset olivat hieman epätarkkoja, tuloksissa on ollut jonkin verran vaihtelua. Kun lisäksi on ollut käytössä useita geodeettisia vertailujärjestelmiä eli datumeja, joista toiset perustuvat Maan säteen pituuteen, toiset maapallon keskipisteen sijaintiin, tästä on seurannut muun muassa eri meridiaanien välisille diedrikulmille pieniä eroja.

1900-luvun alkupuolella suoritettujen mittausten mukaan Pariisin meridiaani oli 2°20'13,82" itään Greenwichin meridiaanista, mikä vastaa paikallisaikojen eroa 9 minuuttia 20,921 sekuntia. Myöhemmissä mittauksissa on saatu seuraavat tulokset, joita eri aikoina on käytetty kartoituksen pohjana:

• NTF (Nouvelle triangulation de la France, 1960-luvulla): 2°20'14.025"
• ED50-järjestelmä 1900-luvun lopulla: 2°20'16"
• RGF93 vuonna 2000: 2°20'11.4909"

Näistä viimeisin, RGF93 vuodelta 2000 perustuu IERS:n meridiaaniin, joka on 5,3101" itään kansainvälisestä nollameridiaanista. Sen mukaan Pariisin observatorion maantieteellinen pituus on 2°20'11.4909", ja RGF93-järjestlelmä on käytössä IGB:n uusissa kartoissa. Kansainväliseltä nollameridiaanilta luettuna Pariisin meridiaani on näin ollen 2°20'16.801" itään.

Esoteerisia tulkintoja

Joissakin piireissä Pariisin meridiaanilla on uskottu olevan jonkinlainen okkultinen tai esoteerinen merkitys; toisinaan sitä on jopa pidetty onnettomuutta tuottavana akselina. Ranskalainen sala­liitto­teoreetikko Dominique Stezepfandts on arvostellut Aragon muisto­medaljonkeja väittäen niitä "okkultisen maan­tieteellisen linjan merkeiksi". Hänelle Pariisin meridiaani on "vapaa­muurarien akseli" tai jopa "paholaisen sydän".

Henry Lincoln väitti kirjassaan The Holy Place, että monet vanhat rakennukset on sijoitettu Pariisin meridiaanin mukaan. Sellaisia ovat jopa useat keskiaikaiset kirkot, jotka on rakennettu kauan ennen kuin meridiaani yleisen käsityksen mukaan ensimmäisen kerran määritettiin, ja Lincolnin mukaan on selvää, että meridiaani on määritetty esi­historiallisten megaliittien eli cromlechien leikkaus­kohdan jakoviivan mukaan. Myös David Wood selitti kirjassaan Genisis, että Pariisin meridiaanilla on jokin syvempi merkitys, ja hän käytti sitä yhtenä lähtö­kohtanaan paljastaessaan myyttisen merkityksen saaneen Rennes-le-Châteaun kylän geometriaa. Hänen mukaansa meridiaani kulkee Poussinin haudaksi sanotun paikan länsipuolitse noin 350 metrin päässä. Tällä haudalla on suuri merkitys paikkakuntaan liittyvissä legendoissa ja esoteerisissa teorioissa. Tällaisia teorioita ja niihin liittyviä käsityksiä ikivanhoista suorista linjoista ovat skeptisesti arvostelleet Bill Putnam ja Edwin Wood kirjassaan The Treasure of Rennes-le-Château – A mystery solved.

Pariisin meridiaanilla ja sitä koskevilla uskomuksilla on keskeinen merkitys myös Dan Brownin romaanissa Da Vinci -koodi, jossa siitä käytetään nimitystä "Ruusulinja".

Kirjallisuutta

• Frédérique Villemur: La Méridienne de Paris, une nouvelle traversée de la capitale, avec des photographies de Paul Facchetti. Paris Musées / Actes Sud, 2000. ISBN 2-87900-541-8. (ranskaksi).
• Paul Murdin: Full Meridian of Glory: Perilous Adventure in the Competition to Measure the Earth. {{{Julkaisija}}}, 2009. ISBN 978-0-387-75534-2. (englanniksi)