Wikipedia

Kansainvälinen meridiaanikonferenssi

kansainvälinen tiedekonferenssi 1884

Kansainvälinen meridiaanikonferenssi oli lokakuussa 1884 Washingtonin kaupungissa Yhdysvalloissa pidetty konferenssi, jonka tehtävänä oli määrittää nollameridiaani kansainväliseen käyttöön.[1] Konferenssin kutsui koolle Yhdysvaltain presidentti Chester A. Arthur. Käsiteltävänä aiheena oli "maailman­laajuisesti pituusasteiden nollakohtana käytettävän yleisen meridiaanin ja standardoidun aikajärjestelmän" valinta.[1] Konferenssi päätyi valitsemaan Greenwichin meridiaanin kansain­väliseksi nolla­meridiaaniksi.[1]

Pystysuora punainen viiva keskellä on Greenwichin meridiaani.

Tausta muokkaa

1870-luvulta lähtien kävi yhä ilmeisemmäksi, että oli tarpeen toisaalta kiinnittää maailman­laajuinen nolla­meridiaani navigoinnin tarpeisiin, toisaalta yhtenäistää paikallis­ajat varsinkin rautateiden aikatauluja varten. Ensimmäisessä kansainvälisessä maantieteellisessä konferenssissa, joka pidettiin Antwerpenissa vuonna 1871, suositeltiin Greenwichin meridiaanin käyttöä nollameridiaanina pieni­mitta­kaavaisissa merikartoissa ja asetettiin tavoitteeksi, että se tulisi pakolliseksi 15 vuoden kuluttua.[2]

 
Paikallisajat eräissä Yhdysvaltain suurimmissa kaupungeissa.

Isossa-Britanniassa Great Western Railway oli standardoinut ajan vuonna 1840, ja vuonna 1847 Railway Clearing Union määräsi, että Greenwichin aika (GMT) oli otettava käyttöön maan kaikilla rautatieasemilla niin pian kuin postilaitos, General Post Office sallisi sen. Postilaitos lähetti siihen aikaan Greenwichistä käsin aikamerkkejä lennättimen välityksillä eri puolille maata kellojen asettamista varten. Tammikuussa 1848 George Bradshawin julkaisemassa rautatie­aika­taulussa kaikki kelloajat ilmaistiin yhtenäisellä tavalla Greenwichin ajan mukaan, mikä sai yleisen hyväksynnän, mutta vasta vuonna 1890 GMT vahvistettiin lakisääteisesti koko Yhdistyneen kuningaskunnan viralliseksi ajaksi.[3]

Yhdysvalloissa ongelmat olivat vielä suuremmat. Eräskin taulukko osoitti yli sata paikallisaikaa, jotka erosivat toisistaan enemmän kuin kolme tuntia. Vuonna 1870 Charles F. Dowd julkaisi pamfletin A System of national time and its application. Siinä hän ehdotti maan jakamista kolmeen aikavyöhykkeeseen, jotka oli määritelty Washingtonin meridiaanin mukaan. Vuonna 1872 hän muutti ehdotustaan ja esitti neljää aikavyöhykettä, jotka oli määritelty Greenwichin meridiaanin mukaan.

Maailmanlaajuista aikajärjestelmää ehdotti ensimmäisenä Canadian Pacific Railwayn pääinsinööri Sandford Fleming muistiossaan Terrestrial Time vuonna 1876. Hän ehdotti sellaisten kellojen käyttöönottoa, jotka osoittaisivat 24-tuntista yleisaikaa ja joihin oli lisätty osoitin, joka näytti paikallisaikaa lähimpään tuntiin pyöristettynä.[4] Hän huomautti myös, että monet niistä korjauksista, jotka paikallista keskiaikaa varten oli jo tehty, olivat suuremmat kuin ne, jotka vyöhykeaikoihin siirtymisestä seuraisivat. Vuosina 1878–1879 hän laati ehdotuksestaan muunnelmia, joka perustuivat Greenwichin meridiaaniin. Kahta Flemingin kirjoitusta pidettiin niin merkittävinä, että kesäkuussa 1879 Britannian hallitus lähetti niistä kopiot 18 muuhun maahan sekä useille Englannissa toimineille tieteellisille laitoksille.[5] Samoihin aikaan American Metrological Society julkaisi Yhdysvaltain sääpalvelun johtaja Cleveland Abben laatiman raportin "Report on Standard Time", jossa ehdotettiin oleellisesti samaa.

Ehdotukset eivät saaneet tiedeyhteisön yksimielistä hyväksyntää. Niitä vastustivat United States Naval Observatoryn yli-intendentti John Rodgers ja Britannian kuninkaallinen tähtitieteilijä George Biddell Airy, jotka kumpikin olivat rakennuttaneet lennätinyhteydet paikallisen ajan välittämiseksi eri kaupunkeihin. Naval Observatory oli myös välittänyt eteenpäin Greenwichistä transatlanttisen lennätinkaapelin välityksellä Harvardin yliopistoon lähetetyt aikamerkit, joilla ajastettiin myös Bostonissa sijainnut aikapallo.[6]

Kansainvälisen meridiaani­konferenssin pitämisestä sovittiin alustavasti kolmannessa kansainvälisessä maantieteellisessä kongressissa, joka pidettiin Venetsiassa vuonna 1881 ja jossa yleismaailmallisen nollameridiaanin ja yhtenäisen standardiajan käyttöönotto oli tärkeänä kohtana asialistalla. Seitsemännessä kansain­välisessä geodeettisessa konferenssissa Roomassa lokakuussa 1883 luonnosteltiin enimmät tekniset yksityis­kohdat, mutta jätettiin diplomaattinen sopimus myöhempään konferenssiin. Yhdysvaltain kongressi sääti 3. elokuuta 1881 lain, joka valtuutti presidentin kutsumaan koolle kansainvälisen konferenssin perus­meridiaanin kiinnittämiseksi, jonka mukaan kelloaika ja pituusaste määräytyvät kaikkialla maailmassa.[7]

Kutsukirjeet osallistujille lähetettiin 1. joulukuuta samana vuonna. Sitä ennen Yhdysvaltain rautatieyhtiöt olivat Abben ja Flemingin sekä Yhdysvaltain rautateiden yleisen aikasopimuksen sihteeri ja matkustajien opaskirjasen (Traveller's Official Guide to the Railways) päätoimittaja William Fredrick Allenin aloitteesta tehneet sopimuksen, jonka mukaan rautateillä oli 18. marraskuuta 1883 otettu kaikkialla Yhdysvaltojen alueella käyttöön vyöhykeajat. Vaikka ne vahvistettiin lailla vasta vuonna 1918, konferenssissa oli vallalla voimakas vaikutelma tapahtuneen tosiasian eteen joutumisesta, vaikkakaan paikallisista ajoista päättäminen ei kuulunut konferenssin asialistalle.[8]

Vaihtoehtoina Greenwichin meridiaanille nollameridiaaniksi ehdotettiin:

  1. Ferron meridiaania, joka kulki läntisimmän Kanariansaaren, El Hierron kautta, jonka jo Klaudios Ptolemaios oli valinnut pituusasteiden lähtökohdaksi ja jonka Richelieun koolle kutsuma tiedemiesten kokous oli 1600-luvulla valinnut yleiseksi nollameridiaaniksi, sekä
  2. Pariisin meridiaania, joka Ranskassa oli vuonna 1792 vahvistettu nollameridiaaniksi.

Ennen konferenssia oli sitä paitsi Piazzi Smyth ehdottanut nollameridiaaniksi Kheopsin pyramidin kautta kulkevaa meridiaania.[9]

Osallistuneet maat muokkaa

Konferenssiin osallistuivat seuraavat 26 maata, jotka lähettivät siihen yhteensä 41 edustajaa:[1]

Päätökset muokkaa

Konferenssi hyväksyi lopullisesti 22. lokakuuta 1884[10] seuraavat päätökset, joista oli äänestetty 13. lokakuuta:[11]

  1. Että kongressin mielipide oli, että oli toivottavaa ottaa käyttöön kaikille kansakunnille yhteinen nollameridiaani ennestään käytössä olleiden lukuisien nollameridiaanien sijaan. (Tämä päätös hyväksyttiin yksimielisesti.)
  2. Että konferenssi ehdottaa siinä edustettujen maiden hallituksille Greenwichin observatorion ohikulkukoneen keskipisteen kautta kulkevaa meridiaania pituusasteiden lähtökohdaksi. (Tämä päätös hyväksyttiin äänin 22–1; kaksi maata ei äänestänyt.)
  3. Että tästä meridiaanista lukien maantieteellinen pituus lasketaan kumpaankin suuntaan 180 asteeseen saakka, itäinen pituus positiivisena ja läntinen negatiivisena. (Hyväksyttiin äänin 14–5; kuusi maata ei äänestänyt.)
  4. Että konferenssi ehdottaa maailmanlaajuisen vuorokauden ja maailmanajan käyttöönottoa kaikkiin tarkoituksiin, joihin sellainen soveltuu, mutta joka ei vaikuta paikalliseen tai maakohtaisesti vakioituun aikaan siellä, missä sellainen on toivottavaa. (Hyväksyttiin äänin 23–2).
  5. Että tämä maailmanlaajuinen vuorokausi on keskiaurinkovuorokausi; se alkaa kaikkialla maailmassa sillä hetkellä, jolloin nollameridiaanilla on paikallisen keskiajan mukaan keskiyö, ja täten se on yhtenevä porvarillista ajan ja päivämäärän kanssa sanotulla meridiaanilla, ja että se on luettava nollasta 24 tuntiin. (Hyväksyttiin äänin 14–3; 7 maata ei äänestänyt.)
  6. Että konferenssi esittää toivomuksenaan, että niin pian kuin käytännössä on mahdollista, tähtitieteellinen ja merenkulussa käytettävä vuorokausi siirretään kaikkialla alkamaan keskiyöstä.
  7. Että konferenssi esittää toivomuksenaan, että tekniset tutkimukset, joiden tarkoituksena on säännöstellä ja laajentaa kymmenjärjestelmän käyttöä kulma-avaruuden ja ajan jakoon, jatketaan, ja että tämän soveltamista voidaan laajentaa kaikkiin tapauksiin, joissa sillä todella saadaan etua. (Hyväksyttiin äänin 21–0; kolme maata ei äänestänyt.)

Päätös 2, joka vahvisti Greenwichin meridiaanin, hyväksyttiin äänin 22–1. Vain San Domingo eli nykyinen Dominikaaninen tasavalta äänesti vastaan; Ranska ja Brasilia eivät äänestäneet. Ranskassa Greenwichin meridiaani otettiin käyttöön vasta vuonna 1911.[12]

Päätöksessä 4 vahvistettiin standardiaika ja sen mukainen maailmanlaajuinen vuorokausi. Vaikka kaksi kokousedustajaa, toinen heistä Sandford Fleming, ehdotti maailmanajan käyttöönottoa kaikissa maissa, muut edustajat vastustivat sanoen, ettei asia kuulunut konferenssin asialistalle, ja niinpä kummankaan ehdotuksesta ei edes äänestetty. Niinpä vastoin yleistä luuloa konferenssissa ei myöskään päätetty maapallon jakamisesta aikavyöhykkeisiin, vaikka sellaista eräissä puheenvuoroissa kyllä ehdotettiin.[1]

Päätökseen 6 liittyen voitiin todeta, että Iso-Britannia oli jo vuonna 1805, Trafalgarin taistelun aikana, siirtänyt merenkulussa käytetyn vuorokauden alun keskipäivästä, 12 tuntia ennen keskiyötä, keskiyöhön. Tähtitieteellisen vuorokauden alku siirrettiin keskipäivästä, 12 tuntia keskiyön jälkeen, keskiyöhön, vuoden 1925 alusta lukien tuolloin vastikään perustetun Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin (IAU) päätöksellä.

Seuraavaa 13. lokakuuta tehtyä päätösehdotusta ei hyväksytty:

  1. Että nollameridiaanin on oltava luonteeltaan täysin neutraali. Se on valittava yksinomaan sellaisin perustein, että se varmistaa tieteelle ja kansainväliselle kaupalle kaikki mahdolliset edut, ja erityisesti sen ei pidä kulkea minkään suuren manteren, ei Euroopan eikä Amerikan halki. (Tämä ehdotus hylättiin äänin 21–3. Sen puolesta äänestivät vain Ranska, Brasilia ja San Domingo.)

Eri maiden edustajat muokkaa

Konferenssissa eri maita edustivat seuraavat henkilöt:

Nimi Virkanimike Maa
Ignatz von Schaeffer Erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Itävalta-Unkari
Luís Cruls Rio de Janeiron observatorion johtaja Brasilia
S. R. Franklin Yhdysvaltain laivaston kommodori, United States Naval Observatoryn yli-intendentti Kolumbia
Juan Francisco Echeverria Siviili-insinööri Costa Rica
A. Lefaivre Täysivaltainen ministeri ja kenraalikonsuli Ranska
Pierre Janssen Pariisin fysikaalisen observatorion johtaja Ranska
H. von Alvensleben Erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Saksan keisarikunta
Sir F. J. O. Evans Kuninkaallisen laivaston kapteeni Iso-Britannia
J. C. Adams Cambridgen observatorion johtaja Iso-Britannia
Richard Strachey Kenraaliluutnantti, Intian neuvoston jäsen Iso-Britannia
Sandford Fleming Kanadan dominion edustaja Iso-Britannia
Miles Rock Rajakomission puheenjohtaja Guatemala
W. D. Alexander Surveyor-General Havaiji
Luther Aholo Privy Counsellor Havaiji
Albert de Foresta Edustuston ensimmäinen sihteeri Italia
Kikuchi Dairoku Tokion yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Japani
Leandro Fernandez Siviili-insinööri Meksiko
Angel Anguiano Meksikon kansallisen observatorion johtaja Meksiko
Captain John Stewart pääkonsuli Paraguay
C. de Struve Erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Venäjän keisarikunta
Major-General Stebnitzki Kenraalimajuri, keisarllinen virkamies Venäjä
J. de Kologrivoff Conseiller d'État actuel Venäjä
M. de J. Galvan Erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri San Domingo
Mr. Antonio Batres Erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Salvador
Mr. Juan Valera Erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Espanja
Emilio Ruiz del Arbol Espanjan edustoston laivastoattashea Espanja
Juan Pastorin Merivoimien upseeri Espanja
Carl Lewenhaupt Erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Ruotsi
Emil Frey Erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Sveitsi
C. R. P. Rodgers Laivaston vara-amiraali Yhdysvallat
Lewis Morris Rutherfurd Yhdysvallat
W. F. Allen Secretary Railway Time Conventions Yhdysvallat
W. T. Sampson Laivaston komentaja Yhdysvallat
Cleveland Abbe Professori, U.S. Signal Office Yhdysvallat
A. M. Soteldo asiainhoitaja Venezuela
Francisco Vidal Gormaz Hydrografisen viraston johtaja Chile
Alavaro Bianchi Tupper apulaisjohtaja Chile
Carl Steen Andersen de Bille ministeriresidentti ja pääkonsuli Tanska
Hinckeldeyn Saksan edustuston attasea Saksan keisarikunta
William Coppinger pääkonsuli Liberia
G. de Weckherlin Erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Alankomaat
Rustem Effendi Edustuston sihteeri Osmanien valtakunta

Vaikutukset muokkaa

Konferenssissa erimielisyyksiä aiheuttivat osaltaan menettelytavat kuten virallisen ranskankielisen käännöksen laatiminen pöytäkirjoista, mutta ennen kaikkia Ranskan vaatimus, että kansainvälisen nollameridiaanin oli oltava luonteeltaan täysin neutraali samaan tapaan kuin Ranskan edustajien mukaan metri oli neutraali mittayksikkö. Tämä vaatimus ei ollut helposti sovitettavissa yhteen sen kanssa, että tarpeellisten perusmittausten lähtökohtana oli käytettävä jotakin maissa olevaa observatoriota, eivätkä britit toisaalta myöskään kannattaneet Flemingin ehdotusta, että Greenwichille vastakkainen meridiaani (nykyinen 180:s meridiaani) oli valittava nollameridiaaniksi. Lopulta voitolle pääsi se käytännöllinen näkökohta, että useimmat merikortit oli jo kauan tehty Greenwichin meridiaanin mukaan, ja kun se valittiin nollameridiaaniksi, ei niitä tarvinnut uusia. Ranskan edustaja kuitenkin kieltäytyi äänestämästä.

Siirtämällä tähtitieteellisen vuorokauden alun keskipäivästä keskiyöhön konferenssi välttyi käsittelemästä Geodeettisen konferenssin ehdotusta, jonka mukaan vuorokausi vaihtuisi Euroopassa keskellä päivää, ja mahdollisti samalla kansainvälisen päivämäärärajan sijoittamisen nykyiselle paikalleen.

Yleisaikaa koskevasta kysymyksestä Fleming ilmoitti mielipiteenään, että sitä parhaiten muistuttava toteuskelpoinen ratkaisu oli, että ensinnäkin oli vahvistettava primaarinen standardiaika, joka perustui nollameridiaaniin ja jota oli käytettävä ei-paikallisiin tarkoituksiin, ja että toiseksi oli oltava 24 sekundaarista standardiaikaa, joita käytetään eri puolilla maapalloa.[9] Konferenssissa ehdotettiin myös kapeampien, 2½°:n levyisten aikavyöhykkeiden käyttöönotosta, joiden välinen aikaero olisi ollut 10 minuuttia, mikä kuitenkaan ei saanut kannatusta.

Vaikkei konferenssissa asiasta päätettykään, useimmat Euroopan maat ottivat sitä seuranneiden kymmenen vuoden kuluessa käyttöön virallisen ajan, joka oli joko sama kuin Greenwichin keskiaurinkoaika tai jonka poikkeama siitä oli täysiä tunteja. Ruotsissa niin oli tehty jo aikaisemmin, samoin kuin Pohjois-Amerikassakin aluksi rautateillä. Ranskassa Pariisin aika pysyi voimassa vuoteen 1911 saakka, ja seuraavana vuonna pidettiin toinen konferenssi, jossa todettiin, millä pituusasteella Greenwichistä luettuna eri observatoriot sijaitsivat, sillä niiden aikaisemmin virallisesti ilmoitetuissa sijainneissa oli havaittu virheitä. Tämä konferenssi johti ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös Kansainvälisen aikatoimiston (Bureau International de l'Heure) perustamiseen.[13]

 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:International Meridian Conference

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e ”III Session of October 6, 1884 (Janssenin puheenvuoro)”, International Conference held at Washington for the purpose of fixing a Prime Meridian and a Universal Day, s. 44–45, 56–57. Washington, D.C.: Protocols of the Proceedings, 1884. Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Derek Howse: Greenwich time and the discovery of the longitude, s. 131. Oxford University Press, 1980. Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ Derek Howse: Greenwich time and the discovery of the longitude, s. 87–115. Oxford University Press, 1980. Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ Sanford Fleming: Terrestrial Time. Canadian Institute, 1875. Artikkelin verkkoversio.
  5. ↑ Derek Howse: Greenwich time and the discovery of the longitude, s. 132. Oxford University Press, 1980. Teoksen verkkoversio.
  6. ↑ Matthew W. White: Economics of Time Zones, s. 5. University of Pennsylvania, 2004. Teoksen verkkoversio.
  7. ↑ Derek Howse: Greenwich time and the discovery of the longitude, s. 138. Oxford University Press, 1980. Teoksen verkkoversio.
  8. ↑ Derek Howse: Greenwich time and the discovery of the longitude, s. 152. Oxford University Press, 1980. Teoksen verkkoversio.
  9. ↑ a b What shall be the prime meridian for the world?, s. 5-6, 11-12. Cleveland, Ohio: Committee on standard time and prime meridian, International institute for preserving and perfecting weights and measures., 1884. Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ Derek Howse: Greenwich time and the discovery of the longitude, s. 12. Oxford University Press, 1980. Teoksen verkkoversio.
  11. ↑ Derek Howse: Greenwich time and the discovery of the longitude, s. 137. Oxford University Press, 1980. Teoksen verkkoversio.
  12. ↑ Paris Walking Tours - Observatory of Paris paris-walking-tours.com. Viitattu 17.11.2016.
  13. ↑ Derek Howse: Greenwich time and the discovery of the longitude, s. 164–165. Oxford University Press, 1980. Teoksen verkkoversio.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Derek Howse: Greenwich Time and the Longitude. Phillip Wilson, 1997. ISBN 0-85667-468-0.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kansainvälinen meridiaanikonferenssi.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kansainvälinen_meridiaanikonferenssi&oldid=21935196”