Kolmiomittaus
Kolmiomittaus (myös monikulmiomittaus[1]) on yksi tärkeimmistä maanmittausmenetelmistä, jota on käytetty esimerkiksi Suomen peruskarttojen teossa. Menetelmä kehitettiin Hollannissa 1600-luvulla.[2] Mittauksissa käytettävä kolmioverkko koostuu kiintopisteistä, jotka siis muodostavat kolmioita. Aina, kun tiedetään yhden kolmion sivun pituus, voidaan muut laskea kulmien avulla ja samalla selvittää seuraavien pisteiden etäisyys ja sijainti. Kiintopisteille on runkomittauksien avulla laskettu koordinaatit, joiden avulla voidaan siis mitata muita kohteita maastossa.[3] Kolmiomittauksen avulla voidaan mitata sekä etäisyyksiä että maanpinnan korkeuksia.[2] Menetelmän avulla on saatu selville esimerkiksi Mount Everestin huipun korkeus.[2] Koska kolmiomittaus perustuu näköyhteyteen kiintopisteiden välillä, avuksi rakennettiin puisia kolmiomittaustorneja. Torneja käytettiin avuksi runkomittauksissa ennen kuin siirryttiin satelliittipaikannukseen.[3]
Suomessa on tehty kolme suurta kolmiomittausta. Ensimmäisen teki vuosina 1736–1737 Tornionjokilaaksossa Pierre-Louis Moreau de Maupertuis, joka osoitti mittauksillaan Maan olevan navoiltaan litistynyt.[2] 1830–1852 tehtiin Pohjoiselta jäämereltä Mustallemerelle kulkenut Struven ketju, jonka avulla tehtyjen mittaustulosten perusteella julkaistiin vuonna 1873 Suomen yleiskartta.[2] Kolmannen aloitti Suomen itsenäistymisen jälkeen Geodeettinen laitos. Viimeisin kolmiomittaustorni rakennettiin Suomessa 1986, ja koko Suomen peruskartoitus saatiin valmiiksi vuotta myöhemmin.[2]