Pohjoiset ristiretket

Ristiretket
Ristiretket Pyhälle Maalle
Ensimmäinen ristiretki (1095–1099)
Toinen ristiretki (1147–1149)
Kolmas ristiretki (1187–1192)
Neljäs ristiretki (1202–1204)
Viides ristiretki (1217–1221)
Kuudes ristiretki (1228–1229)
Seitsemäs ristiretki (1248–1254)
Kahdeksas ristiretki (1270)
Yhdeksäs ristiretki (1271)
Pohjoiset ristiretket
Ristiretket vendejä vastaan (1100-luku)
Ristiretket Baltiaan (1200-luku)
Ristiretket Suomeen (1100- ja 1200-luku)
Muut ristiretket
Albigenssiristiretki (1209–1229)
Lasten ristiretki (1212)

Pohjoiset ristiretket olivat hengellisten ritarikuntien sotaretkiä, joiden kohteena olivat Itämeren rannikoiden pakanoina pidetyt asukkaat. Osa sotaretkistä oli paavin virallisesti hyväksymiä ristiretkiä, mutta Itämerellä tehtiin myös ryöstö- ja valloitusretkiä, jotka nimettiin vasta myöhemmin ristiretkiksi. Ritarikuntien lisäksi sotaretkiä tekivät myös tanskalaiset ja ruotsalaiset.

Ensimmäinen virallinen ristiretki Pohjolassa vuonna 1147 suuntautui nykyisessä Pohjois-Saksassa asuneita vendejä vastaan. Myöhemmät retket suuntautuivat Baltiaan ja Suomeen.

Ristiretket vendejä vastaanMuokkaa

Vendit olivat länsislaavilainen kansa, jotka asuttivat Itämeren rannikolla Elbe- ja Oderjokien välistä aluetta Saksan ja Puolan kuningaskunnan (1025–1385) välissä. Vendien kulttuuri oli organisoitunutta ja alueella oli lukuisia kaupunkeja. Vendien laivastot ryöstelivät Tanskan rannikkoa ja Saksin aluetta, ja myös saksit ja tanskalaiset tekivät omia kostoretkiään vendien alueelle.

Vuonna 1147 paavi Eugenius III julisti bullan, jonka mukaan Pohjois-Euroopan kristityt saivat sotia lähellään asuvia pakanoita vastaan ja lähteä ristiretkelle Jerusalemiin. Vuoden 1147 ristiretki jäi ainoaksi viralliseksi ristiretkeksi vendejä vastaan. Tanskalaiset jatkoivat kuitenkin kuningas Valdemar I:n ja piispa Absalonin johdolla vendien alueiden ryöstelyä. Vuonna 1168 tai 1169 tanskalaiset valtasivat Rügenin saarella Arkonan linnoitetun kaupungin, jossa sijaitsi pakanajumala Svantovitin kultin päätemppeli. Arkonan valtauksen jälkeen tanskalaiset alistivat vuoteen 1185 mennessä suuren osan vendien alueesta valtaansa. Vendien ruhtinaat kääntyivät vähitellen kristinuskoon, ja esimerkiksi Mecklenburgin ja Pommerin hallitsijasuvut juonsivat juurensa vendiläisistä pakanaruhtinassuvuista.[1]

Ristiretket BaltiaanMuokkaa

Pääartikkeli: Ristiretket Baltiaan

Kehotus uusille ristiretkille pohjoiseen tuli virallisesti paavi Celestinus III:lta vuonna 1193, mutta jo sitä ennen kristityt kuningaskunnat Saksassa ja Skandinaviassa olivat tehneet valloitus- ja käännytysretkiä nykyisille Suomen, Baltian ja Venäjän alueille. Saksalaiset ja tanskalaiset tekivät retkiä vuosina 1193–1227 virolaisten, kuurilaisten, liivien ja lättien keskuuteen, ja saksalaiset liettualaisten maille 1300-luvun alusta lähtien vuoteen 1316. Lisäksi tehtiin ristiretkiä muinaispreussilaisten sekä Elbe- ja Oderjokien välisellä seudulla asuneiden polabien ja abotriittien keskuuteen.

Itämeren rannoilla asuneiden balttien ja slaavilaisten kansojen sekä heidän saksilaisten ja tanskalaisten naapuriensa välillä oli jo ennen ristiretkiä ollut vuosisatojen ajan aseellisia konflikteja, joissa oli usein kyse maa- ja merikauppareittien hallinnasta. Ristiretket jatkoivat samaa kamppailua kauppareiteistä. Nyt liikkeellepanevana voimana oli paavi. Käännytystyössä oli mukana paavin ritaristoja ja aseellisia munkkijärjestöjä, esimerkiksi saksalainen ritarikunta ja kalparitaristo. Ensimmäiset ristiretket pohjoiseen tehtiin samanaikaisesti Pyhälle maalle suuntautuneen toisen ristiretken kanssa. Baltian retket jatkuivat 1500-luvulle saakka. Ristiretkien seurauksena Saksalainen ritarikunta vahvistui ja sai haltuunsa laajoja alueita Baltiassa.

Ristiretket SuomeenMuokkaa

Pääartikkeli: Ristiretket Suomeen

Suomeen tehtiin useita ristiretkiä 1100-luvulta lähtien. Suomeen kohdistuneille ristiretkille lähdettiin ainakin Tanskasta ja Ruotsin eri alueilta, sekä mahdollisesti myös nykyisten Norjan ja Saksan alueilta.[2][3][4]

Ruotsalaiset tekivät 1100-luvulla useita ryöstöretkiä Itämeren itärannoille. Novgorodilaisten lähteiden mukaan ruotsalaiset hyökkäsivät Laatokalle vuosina 1142 ja 1164. 1200-luvun alussa Länsi-Suomi oli kristittyä aluetta ja paikalliset suurmiehet luultavasti tunnustivat ruotsalaisten kuninkaan vallan. Alueelle nimitettiin myös oma piispa. Vuonna 1237 paavi Gregorius IX kehotti ruotsalaisia tekemään ristiretken kristinuskosta luopuneiden hämäläisten keskuuteen.[5] Toiseksi ristiretkeksi kutsutun sotaretken ajankohta on kiistelty. Vuonna 1240 ruotsalaiset hyökkäsivät Novgorodia vastaan Inkerissä ja novgorodilaiset kukistivat ruotsalaiset Nevan taistelussa.

1200-luvun lopulla Eerik Pyhän pyhimyskultti levisi Ruotsissa ja Eerikin tekemää luultavasti fiktiivistä ensimmäistä ristiretkeä käytettiin esikuvana tuleville ristiretkille itään. Eerikin legenda oli osa ristiretkien propagandaa keskiajan loppuun saakka.

Ruotsalaiset ja novgorodilaiset sotivat Karjalan ja Inkerin herruudesta vuosikymmenien ajan. Vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha ei lopettanut vihanpitoa. Ruotsin tunnetuin pyhimys Pyhä Birgitta julisti ristiretkeä venäläisiä vastaan, ja ristiretki lähdettiin Maunu Eerikinpojan johdolla vuonna 1348. Ruotsalaiset valtasivat Pähkinäsaaren linnoituksen, jonka kuitenkin menettivät pian. Vielä vuonna 1378 paavi Urbanus VI julisti ristiretken harhaoppisia venäläisiä vastaan. Viimeinen ruotsalainen ristiretki venäläisiä vastaan tapahtui vuonna 1496 kostona venäläisten vuonna 1495 tekemästä hyökkäyksestä. Ruotsalaiset valtasivat muun muassa Ivangorodin.[6]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Harrison s. 191-282
  2. Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 88. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
  3. Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 69. Historian aitta, 1989.
  4. Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 380. Gaudeamus, 2015.
  5. Diplomatarium Fennicum
  6. Harrison s. 405-502