Maria Teresia

Itävallan, Unkarin ja Böömin hallitsija (1740–1780)
Tämä artikkeli käsittelee keisarinnaa ja Itävallan hallitsijaa. Muita samannimisiä on lueteltu täsmennyssivulla.

Arkkiherttuatar Maria Teresia (saks. Maria Theresia; 13. toukokuuta 1717 Wien29. marraskuuta 1780 Wien) oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinna vuosina 1745–1780 sekä Itävallan, Unkarin ja Böömin hallitsija vuosina 1740–1780.

Maria Teresia
Kaiserin Maria Theresia (HRR).jpg
Martin van Veytensin muotokuva keisarinna Maria Teresiasta
Unkarin kuningatar
Valtakausi 20. lokakuuta 1740 – 29. marraskuuta 1780
Kruunajaiset 25. kesäkuuta 1741
Edeltäjä Kaarle VI
Seuraaja Joosef II
Syntynyt 13. toukokuuta 1717
Wien, Itävalta
Kuollut 29. marraskuuta 1780
Wien, Itävalta
Puoliso Frans I
Lapset Maria Elisabet
Maria Anna
Maria Karoliina
Joosef II
Maria Kristiina
Maria Elisabet
Kaarle Joosef
Maria Amalia
Leopold II
Maria Karoliina
Johanna Gabriela
Maria Josepha
Maria Karoliina
Ferdinand
Marie Antoinette
Maksimilian Frans
Koko nimi
Maria Theresia Walburga Amalia Christina
Suku Habsburg
Isä Kaarle VI
Äiti Elisabet Kristiina
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus Signature Maria Theresa.svg

Maria Teresia oli keisari Kaarle VI:n ja Elisabeth Christina von Braunschweig-Wolfenbüttelin vanhin tytär. Keisarilla ei ollut miespuolisia perillisiä, ja turvatakseen Habsburgien vallanperimyksen hän määräsi vuoden 1713 pragmaattisella sanktiolla Habsburgien perintömaiden jakamattomuudesta ja mahdollisuudesta naispuoliseen vallanperijään.[1] Sanktiosta huolimatta kiista Maria Teresian vallanperimyksestä johti Itävallan perimyssotaan Kaarle VI:n kuoltua vuonna 1740. Keisari Kaarle VII:n kuoltua vuonna 1745 Maria Teresia sai miehensä Frans I:n kruunatuksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi.[2] Maria Teresia alkoi nimittää itseään ”Rooman keisarinnaksi”, vaikkei häntä koskaan sellaiseksi kruunattu.

Maria Teresia perintöruhtinattarena, Andreas Møllerin maalaus.

ElämäkertaaMuokkaa

 
Maria Teresian taaleri
 
Eurooppa vuonna 1748

Lapsuus ja nuoruusMuokkaa

Maria Teresian äitiä Elisabet Kristinaa, joka oli vanhan Welfien aatelissuvun haaran jäsen, kutsuttiin "maailman kauneimmaksi ruhtinattareksi". Tytär peri paljon äitinsä ulkoista viehättävyyttä. Ulkoasuunsa hän ei kiinnittänyt juurikaan huomiota.Isänsä puolelta hän oli perinyt musikaalisuutta ja lauloi yksityistilaisuuksissa. Hän oli myös ulkoilmaihminen ja vietti paljon aikaa hevostalleilla. Hänellä oli myös hovielämässä erittäin tarpeellinen taito teeskennellä. [3]

Avioliiton Maria Teresia solmi 19-vuotiaana häntä yhdeksän vuotta vanhemman Lothringenin herttuan Frans Stefanin kanssa. Vaikka avioliitto oli poliittisesti järjestetty, siitä tuli hyvin onnellinen. Yhdessä he ryhtyivät uudistamaan hovia eläväisemmäksi lyhentämällä mahtipontisia seremonioita ja vähentämällä muodollisuuksia. He järjestivät teatterinäytäntöjä, korttipeli-iltoja ja Hofburgissa pidettiin laskiaiskarnevaaleja. Aluksi niihin päästettiin vain ylhäisaatelia, myöhemmin myös alhaisimpien säätyjen henkilöitä. Tätä pidettiin vanhoillisissa piireissä keisarin arvon halveksuntana. [4]

Keisari Kaarle VI ei perehdyttänyt tytärtään tuleviin hallitustoimiin mitenkään. Ennen valtaannousuaan Maria Teresian ei sallitu käydä kertaakaan valtioneuvoston kokouksissa. Hän sai koulutuksen joka käsitteli vieraita kieliä, maantiedettä, historiaa, musiikkia, runoutta, matematiikkaa ja uskontoa. Hallintoa ja taloutta ei käsitelty lainkaan. [5]

Isän ja tyttären välit alkoivat huonontua, kun toivottua poikaa ja valtakunnan perijää ei perheeseen syntynyt. Kaarlen toiveena oli loppuun asti perintöprinssin syntyminen. Hänen politiikkansa keskittyi nyt monimutkaisen rakennelman rakentamiseen: sen tarkoituksena jättää Habsburgien perintö Maria Teresian miehelle ja mahdollisille miespuolisille jälkeläisille. Säilyttääkseen jonkinlaiset välit isäänsä Maria Teresia ei edes yrittänyt kiinnostua valtion asoista. [6]

ValtaannousuMuokkaa

Isänsä kuoltua Maria Teresia vannoi hallitsijan uskollisuudenvalan 22. marraskuuta 1740. Ensimmäisenä hallitustoimenaan hän nimitti miehensä kanssahallitsijakseen. Muuten hän ei juuri aluksi puuttunut valtioneuvoston toimintaan, sillä ymmärsi itsekin olevansa kokematon ja tietämätön hallitusasiaiosta. Euroopan suurvaltapoliittinen tilanne muuttui nyt täysin. Moni valtio halusi puuttua Itävallan vallanperimykseen. Preussin Fredrik II, jota myöhemmin kutsuttiin Fredrik Suureksi tajusi saaneensa tilaisuuden. Pian syttyi sota, jota kutsuttiin Itävallan perimyssodaksi. [7]

Itävallan perimyssotaMuokkaa

Lähes heti Kaarle VI:n kuoltua julistautui Baijerin vaaliruhtinas Kaarle Albert Habsburgien perijäksi ja keisari Kaarle VIIksi. Seuraavaksi kruununtavoittelijaksi ilmaantui Saksin vaaliruhtinas August III ja Espanjan kuningatar Elisabet Farnese. Itävaltalaiset uskoivat, että ainoa todellinen uhka tulisi Ranskasta. [8]

Uhka tuli Preussissta. Sen lähettiläs tuli Frans Stefanin puheille ja sanoi, että uhkaavassa tilanteessa Preussi tarjoaa Itävallalle tukeaan jos Itävalta saa Sleesian. Maria Teresia ei voinut ehdotukseen suostua. Hän piti Preussia vasallivaltiona ja kaikki hänen edeltäjänsä olivat suurentaneet valtakuntaa. Preussin lähettiläille hän totesi mielummin näkevän turkkilaisten piirittävän Wieniä, kuin antavansa pois osan valtakunnastaan. Preussin joukot ylittivät rajan 14. joulukuuta 1740. Syttyi sota, joka oli osa suurempaa konfliktia sai nimen Ensimmäinen Sleesian sota. [9]

Itävallan armeijalta puuttui sodan alkaessa rahaa, miehiä ja resursseja. Valtiopäivät tuntuivat haluttomilta myöntämään varoja armeijalle. Joulukuussa Maria Teresia otti vastaan Ala-Itävallan säätyjen edustajan ja henkilökohtaisen viehätysvoimansa avulla sai hänet myöntymään rahojen antamiseen armeijalle. Hallitsijan kansansuosiota lisäsi kruununperillisen syntymä.[10]

Itävalta sai armeijansa kuntoon keväällä 1741. Ratsuväki oli kokenutta, mutta jalkaväki koostui nuorista kokemattomista miehistä joilla oli isänmaallista intoa. Kansainvälisessä politiikassa Iso-Britannia ehdotti liittoa Alankomaiden, Venäjän, Saksin ja Itävallan kesken joka tähtäisi Preussin jakamiseen. Kun sopimus oli allekirjoitusta vaille valmis, Iso-Britannia kieltäytyi lähtemästä liittoon Ranskan uhan vuoksi. [11]

Sota ratkaistiin kahdessa suurtaistelussa. Itävallan joukot olivat huhtikuussa 1740 etenemässä uudelleen Sleesiaan. Preussin ja Itävallan joukot kohtasivat Mollwitzin taistelussa, missä Preussi sai suurvoiton Itävallan alkumenestyksen jälkeen. Tieto Itävallan tappiosta kiiri ympäri Eurooppaa ja Ranska ja Itävalta liittyivät Preussin puolelle päämääränään Itävallan jako. Myös Ruotsi saatiin taivuteltua mukaan. [12]

Pian tuli lisää vastoinkäymisiä. Ranskan ja Baijerin yhdistyneet armeijat miehittivät Ylä-Itävallan ja Böömiin. Prahassa kuninkaaksi julistettiin Kaarle Albert kuninkaaksi. Maria Tersia vetosi nyt unkarilaisiin. Bratislavassa pidettiin Unkarin valtiopäivät, missä henkilökohtaisella esiintymisellään vaikuttanut hallitsijatar sai Unkarin aateliston Habsburgien puolelle. Pyhän Tapanin kruunu päässään esiintynyt Maria Teresia sai myrskyisät suosionosoitukset ja kerättyä nyt uusia joukkoja Unkarista. Myös Habsburgien italialaisilta ja kroatialaisilta alueilta astui miehiä palvelukseen. [13]

Toukokuussa 1742 Preussin ja Itävallan armeijat ottivat yhteen Chotusizin taistelussa. Preussi voitti ja Maria Teresia taipui solmimaan Preussin kanssa rauhan. Rauhansopimuksessa Itävalta luopui Sleesian omistuksesta. Muuten itävaltalaisten onnistui lyödä Italian alueella espanjalaiset joukot ja Saksi vetäytyi Itävallan vastaisesta liitosta. [14]

Vuonna 1744 käytiin Toinen Sleesian sota. Siinä Preussin joukot kärsivät tappioita ja Ranska vetäytyi Itävallan vastaisesta liitosta jättäen Baijerin hallitsijan oman onnensa nojaan. Baijerin uusi hallitsija luopui vaatimuksista keisarin arvoon ja ilmoitti tukevansa Maria Teresiaa. Venäjä ilmaisi kiinnostuksensa hyökätä Preussiin. [15]

Vuonna 1745 Frankfurtissa pidetyillä Saksan valtiopäivillä oli moniin pikkuvaltiohin hajonneen Saksan hallitsijoiden mielipide muuttunut Maria Tersian puolelle. Häntä pidettiin ainoana Saksan puolustajan Ranskan pyrkimyksiä vastaan. Hänen puolisonsa valittiin Saksan keisariksi. Fredrik Suuri ivasi Maria Teresian olevan pelkästään Unkarin kuningatar, sillä häntä ei nimitetty Saksan keisarinnaksi. Sota Preussia vastaan jatkui ja se päättyi Dresdenin rauhansopimuksella 25. joulukuuta 1745. Maria Teresia inhosi sotien vuoksi Fredrik Suurta henkilönä loppuelämänsä ja etsi tilaisuutta kostaa. [16]

UudistuksiaMuokkaa

Sota oli osoittanut Itävallan armeijan jääneen ajastaan jälkeen. Maahan perustettiin nyt pysyvä armeija, jonka tehtävänä olisi torjua Turkin uhka ja nyt myös uudeksi uhaksi muodostunut Preussi. Lopullisena tavoitteena oli saada Sleesia takaisin. Pysyvä ja uudenaikaistettu armeija kysyi rahaa ja sitä Itävallassa ei ollut. [17]

Ensiksi uudistettiin verotus. Uuden ministerin Friedrich Wilhelm Haugwitzin johdolla valtio alkoi periä veronsa itse entisten välittäjien sijasta. Aateli yritti vedota vanhoihin etuoikeuksiinsa, mutta lakiteksti mainitsi että vääryydellä hankitut oikeudet piti poistaa. Mitä oli vääryydellä hankitut oikeudet olivat, ei laki maininnut, vaan ne jäivät hallitsijan tilannekohtaiseen harkintaan. Verotus ulotettiin myös kirkkoon ja ylhäisaateliin ja se oli progressiivista. Tavoitteena oli tehdä Itävallasta velaton valtio. [18]

Myös virkakoneistoa uudistettiin. Valtiosta tuli yhteinäisvaltio joka irtaantui muodollisesti Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallinnosta. Oikeudenkäyttöä uudistettiin, jolloin talonpojat saivat oikeuden valittaa tilanherrojen ja upseerien toiminnasta. Heille annettiin myös oikeus mennä naimisiin ilman tilanomistajan lupaa ja muuttaa paikasta toiseen. [19] Maria Teresia tähdensi, että ei pidä uudistaa vain uudistamisen halusta, vaan käytännönläheisesti sieltä, mistä se oli mahdollista. Sen vuoksi uudistukset eivät koskeneet kuin Habsburgien perintömaita, ei Unkaria. Unkarin ylhäisaatelia ei haluttu suututtaa ja sen tukea perimyssodassa muistettiin kiitollisuudella.[20] Wienin pörssi perustettiin hänen aikakaudellaan vuonna 1771. Lisäksi taloutta parannettiin postamalla maan sisäiset tullit ja parantamalla maanteitä ja satamia. Maahan houkuteltiin siirtolaisia lupaamalla heille vapautuksen sotilaspalveluksesta, alennetuilla veroilla ja ilmaisilla rakennustarpeilla. [21]

Maria Teresia piti tärkeänä erottaa lain ja hallinnon toisistaan. Maahan perustettiin korkein oikeus. Hajanaisena ja vanhentuneena pidettyä lakikokoelmaa ryhdyttiin uudistamaan. Rikoslain "Constitutio criminalis Theresiana" uudistus valmistui vuonna 1768 ja koko mittava lakiuudistus vasta vuonna 1811. [22]

Koska uusi virkakoneisto ja oikeustoimi tarvitsi päteviä virkamiehiä, kiinnitettiin huomiota koulutukseen, erityisesti keski- ja korkeanasteen koulutukseen. Nykyistä lukiota vastaava koulutus sai uuden opetussuunnitelman vuonna 1752 ja vuonna 1754 perustettiin insinöörejä kouluttava oppilaitos. Wienin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta oli ollut pitkään takapajuinen, mutta nyt sitä ryhdyttiin uudistamaan. Se nousi pian alallaan arvostetuksi oppilaitokseksi. Lisäksi uudistettiin arkistolaitos; perustettiin Habsburgien, hovin ja valtionarkistot, joista tuli esikuvia omalla alallaan. [23]

Vapaamuurareihin Maria Teresia suhtautui kielteisesti ja lakkautti järjestön Itävallan alueella vuonna 1743.[24]

Seitsenvuotinen sotaMuokkaa

Ranskan lähettilääkseen Maria Teresia nimitti vuonna 1750 kreivi Wenzel Anton Kaunitzin. Kolme vuotta myöhemmin hän sai johtaakseen myös ulkoasiat. Kaunitz oli tunnettu älykkyydestään ja hän jakoi hallitsijattaren näkemyksen Preussin uhan vähentämisestä ja sen alueellisesta pienentämisestä. Hänen mukaansa Ranska ei ollut enää Itävallalle uhka vaan arvokas potentiaalinen liittolainen. Iso-Britanniaa ei kannattanut ottaa liittolaisena huomioon. Ranska saataisiin liittolaiseksi antamalla sille osia nykyisestä Belgiasta ja Italiasta. Sen jälkeen voitaisiin vallata Sleesia takaisin ja hanketta tukisivat Preussin uhakseen tuntemat pikkuvaltiot. [25]

Tätä mielikuvituksellista ajatusrakennelmaa Maria Teresia ja hänen ministerinsä asettuivat tukemaan. Samaan aikaan tutkittiin huolellisesti mistä tappio Preussille oli johtunut ja armeijaa harjoitettiin uusien oppien mukaisesti. Nyt etsittiin vain oikeaa hetkeä sodan aloittamiseen. [26]

Oikea hetki sodalle saatiin vuonna 1755, kun Ranska keskitti joukkojaan Flanderiin ja oli huhuja Preussin ja Iso-Britannian liitosta. Arveltiin, että olisi syttymässä Ranskan ja Iso-britannian välinen sota. Venäjä saatiin Itävallan liittolaiseksi lahjomalla tsaarin hovin korkeimpia virkamiehiä. Venäjän pitäisi hyökätä Preussiin 80 000 miehen voimalla yhdessä Itävallan kanssa. Ruotsikin houkuteltiin mukaan lupaamalla sille laajoja alueita. Saksi tuli mukaan aluelupauksilla, Preussista jäisi jäljelle alue joka sillä oli ollut 1600-luvun alussa. Kaunitzin tehtäväksi tuli saada Ranska mukaan liittoon. [27]

Ranska saatiin mukaan liittoon lupaamalla Itävallan hallussa ollut nykyinen Belgia hallittavaksi Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n vävylle. Itävalta saisi korvauksena alueita Italiasta. Kansainvälinen tilanne kiristyi ja uhatuksi itsensä tuntenut Fredrik Suuri hyökkäsi armeijoineen Saksiin ja Böömiin elokuussa 1756. Huhtikuussa 1757 Preussin joukot löivät itävaltalaiset ja ryhtyivät piirittämään Prahaa. Prahan piiritys päättyi kuitenkin Itävallan voittoon. Samaan aikaan venäläiset voittivat Preussin joukot Itä-Preussissa ja tilaisuutta hyväkseen käyttänyt itävaltalaispartio kävi ryöstelemässä Berliiniä. [28]

Sodan vauhdikkaissa alkuvaiheissa kukaan tuskin osasi aavistaa, että sodasta tulisi pitkä, monivaiheinen ja uuvuttava. Se loppui vasta 15. helmikuuta 1763 solmittuun Preussin ja Itävallan rauhansopimukseen. Sitä ennen Itävalta kärsi suurtappion Leuhenin taistelussa, missä sen 80 000 miehen armeija hävisi alivoimaisille preussilaisille. Toukokuussa 1758 Preussin armeija uhkasi jo Wieniä ja Maria Teresia kieltäytyi poistumasta pääkaupungistaan. Hän torjui myös rauhantunnustelut. Sen sijaan hän tarjoutui kaksintaistelemaan pistooleilla henkilökohtaisesti Fredrikiä vastaan. [29]

Sotaa käytiin vuonna 1758 ja vaikka se sujui Maria Teresian kannalta huonosti, oli aika hänen puolellaan. Iso-Britannian mielipide alkoi kääntyä vähitellen Preussia vastaan, siellä alettiin pitää sen johdolla yhdistynyttä Keski-Eurooppaa uhkana. Vuonna 1759 Venäjän ja Itävallan joukot löivät Preussin. Seuraavana vuonna Iso-Britannia oli vallannut Ranskalta nykyisen Kanadan osia ja sen kaikki omistukset Intiassa. Ilmassa alkoi olla yleistä sotaväsymystä. Lisäksi Ranskaa huolestutti, että Itä-Preussiin leiriytynyt Venäjän armeija saisi sieltä sillanpään Länsi-Euroopan valtaukseen. Myös Itävallan hallituksen mahtimies Kaunitz alkoi kallistua pikaisen rauhan kannalle. [30]

Sodan loppu oli täydellinen yllätys. Venäjällä kuoli vanha hallitsija Elisabet ja uusi tsaari Pietari III oli innokas Fredrik Suuren ihailija. Hän teki rauhan Preussin kanssa ja antoi jopa sen armeijalle apujoukkoja. Ranska oli jo sodasta luopunut ja nyt sen lopetti myös Ruotsi. Saksin hallitsija välitti rauhan. 15. helmikuuta 1763 solmitussa rauhassa ei tehty mitään aluemuutoksia. Maria Terseia luopui nyt Sleesian takaisin saamisesta. Sodalla, joka vaati kymmenien tuhansien ihmisten hengen ei saavutettu mitään. [31]

Uudelleen rauhan toimissaMuokkaa

Vanheneva keisarinna halusi olla hyvien tapojen ja kansalaistensa siveyden vaalija. Hän perusti siveyskomission, jolla oli valtuudet tehdä kotietsintöjä ja siveystarkastuksia joka talossa. Ainoastaan ministereiden virka-asunnot ja ulkomaiden lähetystöt rajattiin ulkopuolelle. Jos virkamies yllätettiin prostituoidun seurasta, oli seurauksena viran menetys ja kielto muuttaa enää koskaan Wieniin. Prostituoitu karkotettiin Unkariin tai teljettiin luostariin. Komissio joutui itävaltalaisen pilkan kohteeksi ja sille naurettiin avoimesti myös ulkomailla. [32]

 
Maria Teresia leskenä. Anton von Maronin maalaus vuodelta 1773. Viimeinen Itävallan valtion tilaama muotokuva Maria Teresiasta.

Halllitusaikansa loppupuolella Maria Teresia halusi olla mukana kaikissa hallituksensa toimenpiteissä ja myös valvoa niitä. Hän alkoi entistä enemmän vetäytyä seuraelämästä. Hän kielsi hovista naamiaistanssiaiset, mikä harmitti hänen puolisoaan. Ainoiksi huveiksi jäivät korttipeli ja teatteri. [33]

Vuonna 1765 Maria Teresian aviomies Frans Stefan kuoli. Avioliiton loppupuolta oli vaivannut Maria Teresian miestään kohtaan tuntema mustasukkaisuus. Frans Stefan oli vanhoilla päivillään ryhtynyt ylläpitämään ajan ylhäisön tapojen mukaista virallista rakastajatarta. Muuten puolisoiden yhteistyö toimi saumattomasti. Maria Teresia hoiti Habsburgien perintömaiden hallinnon yksin, mutta perheasioissa hallitsi mies. Frans Stefan hoiti myös perheen raha-asiat ja hyvänä liikemiehenä hän teki Habsburgien hallitushuoneesta erittäin rikkaan. Hän sijoitti rahaa alankomaalaisiin ja brittiläisiin kauppahuoneisiin ja investoi tuolloin nupullaan olleeseen teollisuuteen. Hänen hallinnassaan ollut Toscanan suurherttuakunnan hallinon hän ajanmukaisti. Frans Stefanin jälkeen Maria Teresia otti kanssahallitsijakseen poikansa Joosefin, joka otti hallitsijanimen Joosef II. [34]

Paavi Klemens XIII suhtautui kielteisesti jesuiittoihin ja päätti vuonna 1773 lakkauttaa järjestön. Maria Teresia ei juurikaan reagoinut paavin määräykseen, vaan jätti sen ottamatta huomioon. Hän arvosti jesuiittojen kansan parissa tekemää koulutusta. Jesuiittojen omaisuus otettiin kuitenkin valtiolle. [35] Protestantteihin Maria Teresia suhtautui epäillen. Hän antoi heille kuitenkin tiettyjä oikeuksia myöntymättä uskonnonvapauteen. [36] Juutalaisiin Maria Teresia suhtautui hallituskautensa hyvin kielteisesti. Hän halusi suosia epäilyttävinä pitämiään protestanttiliikemiehiä, jotta juutalaisten asiakaskunta pienenisi. Hänen suhtautumisensa muuttui elämän loppupuolella ja hänen juutalaistaustainen hovimiehensä Abraham Mendel Theben sai hänet takaamaan juutalaisille tiettyjä oikeuksia. [37]

Baijerin hallitsija Maksimilian III Joosef kuoli yllättäen ilman perillistä vuonna 1777. Maria Teresian mielestä Baijeri ei ollut sodan arvoinen, mutta hänen poikansa ja kanssahallitsijansa Joosef II ajatteli toisin. Tilanne kärjistyi vähitellen sodaksi ja Joosef II näki siinä tilaisuuden liittä osia Baijerista Itävältaan. Syttynyttä sotaa nimitetään Baijerin perimyssodaksi. Kansan suussa se sai nimen perunasota. Se alkoi heinäkuussa 1778 ja päättyi elokuussa 1778. [38]

Sotaa käytiin pääasiassa Itävaltaan kuuluneen Böömin alueella. Itävalta menetti sodassa noin 10 000 miestä, pääasiassa sairauksiin. Sodalla ei ei saavutettu juuri mitään, Itävalta sai itselleen vain pienen Innviertelin alueen. Lisäksi se maksoi enemmän kuin maan vuotuiset verotulot.

Viimeisinä vuosinaan Maria Teresia oli enemmän kiinnostunut uskonnosta kuin hallitsemisesta. Hänen poikansa Joosef II oli suuri valistusaatteiden kannattaja ja Fredrik Suuren ihailija, joka aidosti halusi uudistuksillaan auttaa kansaa. Hän arvosteli monia poikansa uudistuksia, sillä ne rikkoivat toimivia käytänteitä eivätkä olleet aina kovin suosittuja kansankaan parissa.[39] [40]

Puola oli 1770-luvulla vajonnut sisällisodan kaltaiseen tilanteeseen ja sen puolustuskyky oli heikko. Tässä tilanteessa Preussi, Venäjä ja Itävalta näkivät tilaisuutensa koittaneen. Maria Teresia suostui poikansa ideoimaan Puolan ensimmäiseen jakoon vuonna 1772. Hän tosin epäili sen järkevyyttä jo sitä tehtäessä ja ilmoitti sen olevan puolalaisten oikeuksien loukkaamista. Tätä pidettiin hurskasteluna ja Maria Teresian sanotaan "ottaneen ja itkeneen". Itävaltaan liitettiin Galitsia. Myöhemmin hän sanoi toimineensa painostuksesta. [41] [42]

Maria Teresia kuoli perheensä ympäröimänä pitkään sairasteltuaan 63-vuotiaana. Hän oli ollut hallitsijana 40-vuotta. [43]

Arvioita elämäntyöstäMuokkaa

Maria Teresia oli 1700-luvun Euroopan voimapolitiikan avainhahmoja ja yksi Habsburgien monarkian etevimmistä hallitsijoista. Häntä pidetään myös Habsburgien monarkian pelastajana ja säilyttäjänä. [44]

Vaikka Maria Teresia oli uudistaja ja kiinnostunut aikansa aatevirtauksista, oli hän kuitenkin pohjimmiltaan 1700-luvun alun itsevaltiuden sisäistänyt monarkki. Hänen mukaansa valtio ei ollut ihmisten keksintö juoksevien asioiden hoitamiseen, vaan Jumalan luoma. Hän oli asettanut hallitsijat paikalleen ja heillä oli tilivelvollisuus Jumalalle siitä, miten olivat hallitsemisensa hoitaneet. Hän oli vakuuttunut, että hallitsijat olivat saaneet Jumalalta myös tavallista enemmän lahjakkuutta hallitusasioiden hoitamiseen. [45]

Kuultuaan Maria Tersesian edesmenneen, antoi Fredrik Suuri hänestä arvionsa. Hänen mukaansa Maria Teresia oli "kunniaksi sukupuolelleen ja valtaistuimelleen". Lisäksi hän totesi että "vaikka kävi sotaa häntä vastaan, ei koskaan häntä vihannut." [46]

Maria Teresia sai kaikkiaan 16 lasta, joihin lukeutuvat Marie Antoinette ja keisari Leopold II. Hän naitti lapsiaan muihin eurooppalaisiin suursukuihin luodakseen liittoutumia ja hyödyntääkseen maataan taloudellisesti ja sotilaallisesti.

Maria Teresia oli viimeinen alkuperäistä Habsburg-sukua edustanut hallitsija. Hänen jälkeensä valtaan tuli periaatteessa hänen miehensä Frans I:n edustama Lothringen-suku, mutta heidän jälkeläisensä käyttivät nimeä Habsburg-Lothringen korostaakseen dynastian jatkumista.

ArvonimetMuokkaa

Edeltäjä:
Kaarle VI
Unkarin kuningatar
1741–1780
Seuraaja:
Joosef II
Böömin kuningatar
1743–1780
Itävallan arkkiherttuatar
1740–1780
Parman herttuatar
1740–1748
Seuraaja:
Filip
Piacenzan herttuatar
1740–1748
Guastallan herttuatar
1740–1748

LähdekirjallisuusMuokkaa

  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 17, Valistuksesta vallankumoukseen. WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1983 ISBN 951-0-09745-4

LähdeviitteetMuokkaa

  1. Martin Mutschlechner: Maria Theresa – the heiress World of Habsburgs. Viitattu 25.4.2018.
  2. Martin Mutschlechner: The War of Austrian Succession World of Habsburgs. Viitattu 25.4.2018.
  3. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 115
  4. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 115
  5. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 115
  6. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 115
  7. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 109, 120, 148
  8. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 150
  9. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 151–154, 156
  10. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 156–157
  11. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 157
  12. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 160
  13. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 163–165
  14. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 166
  15. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 169
  16. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 172
  17. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 176
  18. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 176
  19. http://web.archive.org/web/20100702200724/http://www.pinn.net/~sunshine/whm2001/maria.html
  20. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 178
  21. http://web.archive.org/web/20100702200724/http://www.pinn.net/~sunshine/whm2001/maria.html
  22. http://www.newadvent.org/cathen/09662d.htm
  23. http://www.newadvent.org/cathen/09662d.htm
  24. http://www.newadvent.org/cathen/09662d.htm
  25. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 207–208
  26. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 209
  27. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 209–210
  28. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 222–226
  29. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 230–231
  30. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 232–237
  31. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 236–239
  32. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 180–181
  33. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 180
  34. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 122, 181–182
  35. http://www.www.newadvent.org/cathen/09662d.htm
  36. http://www.web.archive.org/web/20100702200724/http://www.pinn.net/~sunshine/whm2001/maria.html
  37. https://books.google.at/books?id=LLuPS1yVDf8C&printsec=frontcover&source=gbs_ge_summary_r&cad=0#v=onepage&q&f=false
  38. www.http://runeberg.org/nfbb/0383.html
  39. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 182–183
  40. http://www.newadvent.org/cathen/09662d.htm
  41. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 474–476
  42. http://www.newadvent.org/cathen/09662d.htm
  43. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 182–183
  44. http://www.newadvent.org/cathen/09662d.htm
  45. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 174
  46. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 174

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Barth, Reinhard: Historian suurnaiset. (Frauen, die Geschichte machten: Von Hatschepsut bis Indira Gandhi.) Suomennos Tuulikki Virta ja Katja Zöllner. Alkusanat Kaari Utrio. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6762-5.