Luonnonlääke
Luonnonlääke on luontaisesti esiintyvästä asiasta saatava lääke vastakohtana synteettisesti valmistetuille lääkkeille.
Historia muokkaa
Historiallisesti katsoen kaikki lääkkeet on aluksi saatu luonnosta. Tätä on luultavasti tapahtunut pitkään kivikaudella aikana, josta ei ole mitään muistiin merkittyä tietoa. Kiinalaiset ovat käyttäneet ma huang -rohdosta, joka sisältää efedriiniä, ainakin 5 000 vuoden ajan.[1][2] Kiinalainen C. C. Lee alkoi tutkia rohdosta Yhdysvalloissa sinne muutettuaan ja löysi efedriinin. Intiassa on käytetty muinaisten hindukirjoitusten mukaan Rauwolfia serpentina -kasvia, jonka osoitettiin myöhemmin sisältävän reserpiiniä. Etelä-Amerikan intiaanit ovat ilmeisesti käyttäneet eri Chondrodendron-suvun kasveissa esiintyviä, kuraren tyyppisiä aineita myrkkynuolissaan. Claude Bernard osoitti 1800-luvun puolivälissä kuraren vaikuttavan hermo-lihasliitokseen, ja monien kokeilujen jälkeen siitä tuli 1930-luvulla tehokas poikkijuovaisten lihaksien salpaaja, mikä oli edellytys kirurgisten leikkauksien kehittymiselle.[1]
Vanhimman tunnetun lääkkeiden valmistus- ja annostusohjeiston laativat sumerilaiset Mesopotamiassa noin vuonna 2200 eaa., ja ehkä tunnetuin tällainen dokumentti on ns. Ebersin papyrus Egyptistä noin vuodelta 1550 eaa.[1] Kreikkalainen Galenos kokosi ja luetteloi aikansa käsitykset lääkehoidosta 100-luvulla ja tuli samalla pysäyttäneeksi arvovallallaan alan kehityksen 1 500 vuodeksi. Kasvikunnasta saatuja uutteita ja muita valmisteita kutsutaan edelleenkin usein galeenisiksi valmisteiksi.[1]
Luonnonlääkkeiden ongelmat muokkaa
Luonnonlääkkeissä oli kaksi ongelmaa. Ensinnäkin vaikuttavan aineen pitoisuudet saattoivat samassakin kasvissa vaihdella rajusti mm. kasvupaikasta ja säistä riippuen. Tämä johti toisaalta lääkkeen huonoon tehoon, toisaalta myrkytysten yleisyyteen. Tästä ovat viimeisimpinä esimerkkeinä digitaliksenlehti, jota käytettiin sydämen vajaatoiminnan hoitoon, ja alvejuuriuute, jota käytettiin matolääkkeenä vielä 1960-luvulla. Molemmissa on varsin myrkyllisiä aineita, digitoksiinia ja floroglusiinijohdoksia. Siksi farmasiassa tunnettiin erityinen oppi, biologinen standardisointi, jonka tavoitteena oli varmistaa tuotteiden tasalaatuisuus. Tästä huolimatta myrkytykset olivat tavallisia.[1]
Toinen ongelma oli se, että poppamiehet käyttivät yleensä monimutkaisia seoksia eivätkä välttämättä tienneet, mikä kasvi seoksessa oli vaikuttava. Tästäkin on hyvänä esimerkkinä digitoksiini. Englantilainen William Withering sai eräältä kansanparantajalta yli 20 rohdosta sisältävän yrttireseptin, joka paransi vesipöhöä. Withering huomasi varsin pian, että vaikuttava komponentti oli rohtosormustinkukan lehti, ja julkaisi sen vaikutuksen melko täsmällisesti vuonna 1785 ilmestyneessä teoksessa An Account of the Foxglove, and Some of Its Medical Uses: with Practical Remarks on Dropsy and Other Diseases.[1]
Luonnonlääkkeiden käyttö oli myös sattumanvaraista siksi, että sairauksien luonnetta ei ymmärretty, minkä vuoksi hoidettiin lähinnä sairauksien oireita. Niinpä kiinapuunkuorta käytettiin aluksi vain kuumelääkkeenä ja sen käytöstä tuli järjenmukaista vasta, kun kuoresta löydetyn kiniinin todettiin tappavan malarialoisia. Kuumelääkkeenä kiinanpuunkuori on suhteellisen huono, mutta malariaan se tehoaa hyvin, vaikka se onkin varsin myrkyllinen lääke.
Luonnonlääkkeet nykylääketieteessä muokkaa
Luonnonlääkkeitä on runsaasti edelleen aivan normaalin koululääketieteen lääkevalikoimissa, tosin pitkälle puhdistettuina tai sitten synteettisesti tai puolisynteettisesti valmistettuina. Esimerkkejä ovat digitoksiinin, efedriinin ja reserpiinin lisäksi mm. oopiumista saatavat morfiini, kodeiini ja papaveriini, atropiini ja skopolamiini, adrenaliini ja noradrenaliini, dopamiini ja levodopa, pilokarpiini, fysostigmiini, ergotamiini, kokaiini, prostaglandiinit, salisylaatit, kortisoni johdoksineen, hepariini, dikumaroli, kaikki vitamiinit, erytropoietiini (Epo), ksylitoli, monet ulostusaineet, kaikki hormonit, kolkisiini, monet mikrobilääkkeet, kuten penisilliinit, tetrasykliinit, kloramfenikoli, erytromysiini, streptomysiini ja muut aminoglykosidit, nystatiini ja monet syöpälääkkeet, kuten vinka-alkaloidit, taksaanit, bleomysiini ja daktinomysiini.[3] Monista näistä lääkeaineryhmistä on kehitetty joko puolisynteettisiä johdoksia tai kokonaan synteettisiä sukulaisaineita, joiden ominaisuudet ovat luonnonainetta paremmat. Oma lukunsa on viime vuosina alkanut geeniteknologinen tuotanto, esimerkiksi insuliinin tuottaminen geeniteknologisesti tai kokonaan uusien proteiinilääkkeiden tuotanto.[1]
Yhteenvetona voidaan todeta, että koululääketiede on hyödyntänyt varsin tehokkaasti ne luonnosta saatavat aineet, joiden teho ja myrkyttömyys ovat olleet hyväksyttävällä tasolla. Se ei sulje pois sitä, että poppamiesten ja muista perinteisistä luonnonlääkkeistä olisi vielä löydettävissä uusia ja tuntemattomia aineita. Pääasiassa "luonnonlääkintään" on kuitenkin jäänyt aineita, jotka ovat joko liian myrkyllisiä tai liian tehottomia läpäistäkseen vaatimukset viralliseen lääketieteelliseen käyttöön.[1]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h Tuomisto J, Koulu M, Farmakologian historiaa, kirjassa Koulu M, Mervaala E, Tuomisto J, Farmakologia ja toksikologia, 8. p., ss.22-24, Kustannus Oy Medicina, Kuopio 2012. ISBN 978-951-97316-4-3.
- ↑ Rivera SM, Gilman AG, Drug invention and the pharmaceutical industry, kirjassa Brunton L, Chabner B, Knollman B, Goodman & Gilman's The pharmacological basis of therapeutics, 12 p., ss. 3-16, McGraw-Hill, 2011. ISBN 978-0-07-162442-8.
- ↑ Koulu M, Mervaala E, Tuomisto J, Farmakologia ja toksikologia, 8. p., Kustannus Oy Medicina, Kuopio 2012. ISBN 978-951-97316-4-3.