Streptomysiini

kemiallinen yhdiste
rakenne
Streptomysiini
Streptomysiini
Systemaattinen (IUPAC) nimi
5-(2,4-diguanidino-3,5,6-trihydroksisykloheksoksi)-4-[4,5-dihydroksi-6-(hydroksimetyyli)-3-metyylaiminotetrahydropyran-2-yyli]oksi-3-hydroksi-2-metyylitetrahydrofuraani-3-karbaldehydi
Tunnisteet
CAS-numero 57-92-1
ATC-koodi A07AA04
PubChem CID 19649
DrugBank DB01082
Kemialliset tiedot
Kaava C21H39N7O12
Moolimassa 581,574
Farmakokineettiset tiedot
Hyötyosuus ?
Metabolia ?
Puoliintumisaika ?
Ekskreetio ?
Terapeuttiset näkökohdat
Raskauskategoria

?

Reseptiluokitus


Antotapa intramuskulaarinen, intravenoosi

Streptomysiini on antibioottilääke ja bakterisidi, jota Streptomyces griseus -maaperäbakteeri tuottaa.[1] Streptomysiini oli ensimmäinen tehokas lääke tuberkuloosin hoidossa, mutta ei ole enää käytössä Suomessa.[2] Viomysiini ja kanamysiini ovat samankaltaisia antibiootteja.[3]

Löytyminen

muokkaa

Streptomysiinin löysi vuonna 1943 Selman Waksman, joka sai tästä aiheesta Nobelin palkinnon vuonna 1952. Hän löysi sen tutkimalla gramnegatiivisia bakteereita, joiden kasvuun penisilliini ei vaikuttanut.[3]

Vaikutustapa

muokkaa

Streptomysiini on bakteereja tappava ja niistä parhaiten tehoaa gramnegatiivisiin sauvabakteereihin, eräisiin stafylokokkeihin ja mykobakteereihin.[2]

Käyttö

muokkaa

Streptomysiiniä on annosteltu lähinnä ruiskeena lihakseen, joko sulfaattina taikka hydrokloridina. Lääke imeytyi elimistöön yleensä nopeasti. Sitä saatettiin annostella tuberkuloosin hoidossa, 1 g eli 1 000 mg 2–3x/vko.[4]

Pian löytymisensä jälkeen streptomysiiniä käytettiin ensisijaisena tbc-lääkkeenä, ja pitkään – ainakin 70-luvulle saakka.[5] Rifampisiinin löytymisen ja käyttöönoton jälkeen SM:sta tuli toissijainen lääkeaine tubin hoidossa, muun muassa ototoksisuutensa (lääke saattoi vaurioittaa kuulohermoa) johdosta. Streptomysiinia käytetään edelleen muun muassa muille antibiooteille resistenteissä tapauksissa. WHO on luokitellut streptomysiinin kriittisen tärkeäksi lääkeaineeksi.

Sivuvaikutukset

muokkaa

Sivuvaikutuksia streptomysiini aiheuttaa varsinkin henkilöille, joilla on vajaatoiminen munuainen. Sivuvaikutuksiin kuuluvat muun muassa tasapainon häiriintyminen, munuaisvauriot, streptomysiiniallergia.[2]

Samanaikainen lääkitys, joka estää pahoinvointia ja huimausta: se saattaa hidastaa streptomysiinin neurotoksisten sivuvaikutusten toteamista. Tähän lääkeaineryhmään kuuluu useita antihistamiineja ja neuroleptiryhmän lääkeaineita.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • J. Wickström: Tarttuvat taudit, SHKS-WSOY, 1970, Turku-Porvoo (laitoksen 5. uudistettu painos – ei ISBN-numeroa, alkuteos ruotsinkielinen: Infektionssjukdomarna, s. 58) Suom. Leena Tuuteri
  • Ilmari Vartiainen, Lääkeaineoppi (Farmakologia), SHKS-WSOY, 1960, (ei ISBN-tunnusta, s. 233–234)
  • Tuomi-Alfering-Olli: Lääkkeet ja niiden käyttö, SHKS/WSOY, 1977 s. 133–134 ISBN 951-0-06936-1

Viitteet

muokkaa
  1. Tirri, R.; Lehtonen, J.; Lemmetyinen, R.; Pihakaski, S. & Portin, P.: Biologian sanakirja, s. 657. Uudistetun laitoksen 3. painos. Otava, 2006. ISBN 951-1-17618-8.
  2. a b c Koulu, Tuomisto (toim.): ”R. K. Tuominen: Tuberkuloosilääkkeet ja sulfonit”, Farmakologia ja toksikologia, 6. painos, s. 872–873. Kustannus Medicina, 2001. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.4.2012).
  3. a b Wickström J., 1970: s. 58
  4. Vartiainen I., 1960: s. 233–234
  5. Lääkkeet ja niiden käyttö, 1977: s. 133

Aiheesta muualla

muokkaa
Tämä lääketieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.