Avaa päävalikko

Ljubytino (ven. Любы́тино) on kaupunkimainen taajama ja maalaiskunta Novgorodin alueella Venäjällä. Se sijaitsee Mstajoen varrella 180 kilometriä Novgorodista koilliseen. Taajama on Ljubytinon piirin keskus. Ljubytinon taajamassa on 3 000 ja kunnassa 7 200 asukasta (vuonna 2011).[1]

Ljubytino
Любытино

Ljubytino

Koordinaatit: 58°48′40″N, 33°23′30″E

Valtio Venäjä
Subjekti Novgorodin alue
Piiri Ljubytino
Hallinto
 – Asutustyyppi Kunta
Pinta-ala
 – Kokonaispinta-ala 1 600,95 km²
Väkiluku (2011) 7 200
 – Tiheys 4,5 as./km²











Sisällysluettelo

Maantiede ja asutusMuokkaa

Ljubytinon kunnan pinta-ala on 1600,95 neliökilometriä. Se rajoittuu pohjoisessa Ljubytinon piirin Neboltšin kuntaan sekä koillisessa Novgorodin alueen Hvoinajan, kaakossa Borovitšin, lounaassa Okulovkan ja lännessä Malaja Višeran piireihin. Alueen länsiosa kuuluu Mstan laaksoon ja itäosa Valdain ylänköön. Pinta-alasta 82 % on metsää ja 13 % maatalousmaata. Jokia ovat Mstan lisäksi Mda, Belaja, Prikša, Zabititsa, Ohomlja, Radulja, Gorodnja ja Veregža. Suurimmat järvet ovat Gorodno, Kamenka, Hvoštšno ja Ljušno. Hyötykaivannaisiin kuuluvat hiekka, sora, savet ja mineraalivärit.[1]

Keskustaajaman lisäksi kuntaa kuuluu 164 kylää: Artjom, Bahariha, Bereznjak-1, Bereznjak-2, Berežok, Bolšije Svetitsy, Bolšoi Gorodok, Bolšoje Maksimkovo, Bolšoje Zaborovje, Bor, Borki, Borok, Borovštšina, Brod, Burilovo, Bykovo, Demenino, Dolbejevo, Domovitši, Dubrovka, Dubrovotška, Dymovja-1, Dymovja-2, Falkovo, Filovo, Galitsa, Gamzino, Gnilnik, Gorodno, Gorodok, Grjaznoje Zamostje, Hirovo, Holm, Hvoštšnik, Hvoštšovik, Ivanovo, Jakiševo, Jartsevo, Jerošata, Joglino, Kalitino, Kamenka, Kirillovo, Kleštšino, Kljutšonka, Knjažeje Selo-1, Knjažeje Selo-2, Kolokoluša, Komarovo, Koromyslovo, Korpovo, Koršunovo, Kostino, Kovrig, Kozljajeva Gorka, Krasnaja Gora, Kremnitsa, Kstištši, Kurino, Kvasilnikovo, Lastotškino, Lezno, Loginovo, Lukuvo, Maloje Usadje, Maloje Zaborovje, Malyševo, Mihaljovo, Morovskoje, Mstinskaja Novinka, Narezka, Nikandrovo, Nikolajevka, Nikolskoje, Nižneje Selištše, Nižnjaja Borovštšina, Novaja Borovštšina, Novinka, Novoselitsy, Novyi Bor (kaksi samannimistä kylää), Osljakino, Ostrov, Otšep, Ovinets, Ovsjanka, Padtšik, Paškovo, Pavlovo, Perelog, Petšno, Ploska, Pobežalovo, Podborje, Poddubje, Podlužje, Pogorelka, Pokrovskoje, Pomozovo, Pridorožnaja, Pustoški, Ravna, Razgon, Repištši, Rogozovo, Rodniki, Rutšji, Sbologa, Sbologa-Nikolskaja, Selištše, Šerehovitši, Simaniha, Skorovo, Sloboda, Smoljovo, Solodka, Solomel, Srednije Svetitsy, Staraja Borovštšina, Stepankovo, Stolobna, Šubino, Suharevo Selištše, Svojatino, Sytšovo, Tokarjovo, Topoljovka, Torbino, Trubets, Tšadkovo, Tšaškovo, Tšerezboritsy, Tšist, Ugly, Ulemje, Usadje, Uškovo, Uštšim, Vasilkovo, Velikaja, Velikuša, Vesenje, Vidomlitsy, Vilenitsy, Vitin Bor, Vittše-Gorka, Vlaski, Voimiritsy, Vysokovo, Vysotška, Vytšerema, Zadnevo, Zadorje, Zaljušenje, Zalužje, Zamošje, Zamostje, Zaozerje, Zarubino, Zatšerenje (kaksi samannimistä kylää), Zavetšenje, Zeglino ja Zubovo. Kylistä 52 on vailla vakituista asutusta. Ljubytinon jälkeen suurin asutuskeskus on 1 400 asukkaan Zarubino.[1]

HistoriaMuokkaa

Paikalla sijainnut Belajajoen pogosta mainitaan ensimmäisen kerran Novgorodin Derevan viidenneksen verokirjassa vuonna 1495. 1800-luvulla Beloje oli pieni kirkonkylä ja markkinapaikka. Vuonna 1924 Belojen volostiin liitettiin Ljubytinon, Leznon, Stepankovon, Šerehovitšin ja Nikandrovon volostit. Vuonna 1927 kylästä tuli Belojen piirin keskus. 1930-luvulla piirikeskus nimettiin erään lähikylän mukaan Ljubytinoksi, ja samalla alkuperäinen Ljubytino sai Artjom Sergejevin mukaan nimen Artjom. Vuonna 1965 Ljubytinosta tuli kaupunkimainen taajama.[1]

Kunnan itäosassa on ollut 1600-luvulla syntynyttä karjalaisastusta. Peter von Köppenin 1800-luvun puolivälissä laatimassa etnografisessa kartassa karjalaisten asuttamina mainitaan muun muassa Falkovon, Kamenkan, Kolokolušan, Simanihan, Uškovon ja Zubovon kylät[2]. Asutus venäläistyi 1900-luvun alkuun mennessä. Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan Belojen kunnassa oli enää 19 karjalaista[3].

Liikenne ja talousMuokkaa

Ljubytinon kautta kulkee Spasskaja Polistin, Malaja Višeran ja Borovitšin välinen maantie sekä Okulovkan ja Neboltšin välinen yhdysrata. Taajamasta on linja-autoyhteydet Neboltšiin, Borovitšiin, Malaja Višeraan, Novgorodiin ja Pietariin. Linja-autoliikennettä on myös kunnan sisällä. Rautatiellä kulkee henkilöjuna kahdesti viikossa.[1]

Kunnan talous perustuu metsäteollisuuteen. Ljubytinossa on puunhankinta- ja puunjalostusyrityksiä sekä maalitehdas. Zubovon kylässä toimii rakennuskiveä ja soraa tuottava yritys. Maatalous tuottaa maitoa, lihaa, viljaa ja perunaa. Maatalousyrityksiä on Agafonovossa, Borovštšinassa, Jartsevossa ja Vytšeremassa.[1]

Palvelut ja nähtävyydetMuokkaa

 
Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkko.

Ljubytinon taajama koostuu puutarhapalstojen ympäröimistä omakotitaloista ja matalista asuintaloista. Sen palveluihin kuuluu kolme lastentarhaa, keskikoulu, lasten kerhotalo, nuorison vapaa-ajankeskus ja vanhusten palvelukeskus. Kulttuurilaitoksia ovat taidekoulu, kulttuuritalo, kaksi kirjastoa ja kotiseutumuseo. Piirisairaala sijaitsee Zarubinossa.[1]

Taajaman nähtävyyksiä ovat vuonna 1832 rakennettu empiretyylinen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkko, Goremykinin kartanoalue, 1800-luvun puolivälissä pystytetty Kaikkien surevien ilon kirkko, kerhotalona toimiva Jumalansynnyttäjän syntymän kirkko, vuonna 1897 pystytetty koulurakennus sekä vanhat asuintalot. Seudulla on lukuisia muinaisia asuin- ja hautapaikkoja, entisiä aateliskartanoita ja kirkkorakennuksia. Ljubytinon historiallisten rakennusten lisäksi suojelukohteita ovat muun muassa Šerehovitšin kirkonkylä sekä Aleksandr Suvorovin kartano Kamenkassa.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h Generalnyi plan munitsipalnogo obrazovanija Ljubytinskoje selskoje poselenije Ljubytinskogo raiona Novgorodskoi oblasti: materialy po obosnovaniju 2011. Veliki Novgorod: GradInfo. Viitattu 25.11.2011. (venäjäksi)
  2. P. v. Koeppen: Ethnographische Karte des St. Petersburgischen Gouvernements. Moskva: Akademie der Wissenschaften zu St. Petersburg, 1849.
  3. Karjalan kirja, s. 330. Porvoo–Helsinki: Werner Söderström, 1932.

Aiheesta muuallaMuokkaa