Wikipedia

Aleksandr Suvorov

venäläinen sotilaskomentaja
Tämä artikkeli käsittelee komentaja Aleksandr Suvorovia. Jalkapalloilijasta katso Alexandru Suvorov.

Aleksandr Vasiljevitš Suvorov (ven. Алекса́ндр Васи́льевич Суво́ров); (24. marraskuuta (J: 13. marraskuuta) 1729 Moskova [tarkkaa syntymäpaikkaa ei tiedetä],[1] Venäjän keisarikunta – 18. toukokuuta (J: 5. toukokuuta) 1800 Pietari, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen generalissimus ja sodankäynnin teoreetikko.[2]

Aleksandr Suvorov
Aleksandr Suvorov, George Dawen postuumi muotokuva ennen vuotta 1830 Preobrazhensky-rykmentin univormussa Paavali I:n hallituskaudelta
Aleksandr Suvorov, George Dawen postuumi muotokuva ennen vuotta 1830 Preobrazhensky-rykmentin univormussa Paavali I:n hallituskaudelta
Henkilötiedot
Syntynyt24. marraskuuta 1729
Moskova, Venäjä
Kuollut18. toukokuuta 1800 (69 vuotta)
Pietari, Venäjä
Kansalaisuus venäläinen
Ammatti sotilas
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)

 Venäjän keisarikunta

 Itävallan arkkiherttuakunta Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lippu Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
Palvelusvuodet 1746–1800
Komentajuudet 11. Fanagoriskin krenatöörirykmentti; Preobrazenskin henkivartiorykmentti; Tverin rakuunarykmentti; 12. Astrakhanin rakuunarykmentti; 62. Suzdalin jalkaväkirykmentti
Taistelut ja sodat
Sotilasarvo generalissimus
Kunniamerkit Pyhän Vladimirin ritarikunta 1. lk, Pyhän Annan ritarikunta 1. lk, Pyhän Yrjön ritarikunta 1.-4-lk, Pyhän Andreaksen ritarikunta 1. lk, Pyhän Aleksanteri Nevskin ritarikunta, Mustan kotkan ritarikunta, Punaisen kotkan ritarikunta, Maria Teresian sotilasritarikunta, Pyhän Hubertin ritarikunta, Pyhän Johanneksen Jerusalemin ritarikunta, Pyhän Ilmoituksen korkein ritarikunta ja Pyhien Maurice ja Lasaruksen ritarikunta, Yhdistynyt Karmelvuoren Neitsyt Marian ja Pyhän Lasaruksen kuninkaallinen sotilas- ja hospitalieeriritarikunta
Ylennykset luutnantti (25.4.1754); ylimuonitusmestari (17.1.1756); tarkastaja-kenraaliluutnantti (28.10.1756); majuri (12.2.1756); everstiluutnantti (11.8.1758); Ober-Kriegskommissar (31.12.1759); eversti (26.8.1762); prikaatikärki (22.9.1768); kenraalimajuri (1.1.1770); kenraaliluutnantti (17.3.1774) ylipäällikkö (22.9.1786); kenraali, kenttämarsalkka (19.11.1794); generalissimus (tammikuu 1800)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aleksandr Suvorov neuvostoliittolaisessa postimerkissä vuodelta 1980.

Suvorovia pidetään yhtenä suurimmista sotastrategeista, ja hänet tunnetaan yhtenä harvoista sotapäälliköistä koko maailmassa, joka ei hävinnyt yhtään käymästään yli 60 taistelusta.[3]

Hänen palvelusuransa vuosina 1746–1800 oli kansainvälinen, mistä todistavat Venäjän keisarikunnan sekä Habsburgien monarkian hänelle myöntämät arvonimet ja kunniamerkit: Rimniskin kreivi (1789),[2] Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kreivi (1789)[2] ja Itävallan armeijan kenttämarsalkka (1799), Sardinian kuningaskunnan perintöruhtinas (1799), Sardinian kuninkaan serkku ja Sardinian grandi, Sardinian kuningaskunnan Piemonten joukkojen suurmarsalkka (1799), Venäjän keisarikunnan ruhtinas (1799),[2] marsalkka (1794) ja Venäjän viimeinen generalissimus (1799). [4]

Suku ja koulutus muokkaa

Moskovassa aatelisperheeseen syntynyt Suvorov sai koulutuksensa kotona isänsä tiukassa ohjauksessa.[2][3] Aleksandr Suvorovin vanhemmat olivat Pietari I:n ylipäällikkö, kenttäsyyttäjä, poliittista tiedustelua tekevän Salaisen kanslian (ven. Тайная канцелярия) johtaja ja senaattori Vasili Ivanovitš Suvorov (1705–1775), joka käänsi ranskalaisen sotilasarkkitehti Sébastien Le Prestre de Vaubanin teokset venäjäksi ja Avdotja Fedojeseva Manukova (k. noin 1745), joka oli pietarilaisen tuomarin tytär ja moskovalaista virka-aatelisukua. Hän oli heidän ainoa lapsensa.[2]

Toisten tietojen mukaan hänellä oli kaksi nuorempaa sisarta, Maria (n. 1737), joka oli avioliitossa 1752-1755 todellinen valtioneuvos, kirjailija Aleksei Vasiljevitš Oleševin (1724–1788) kanssa[5] ja Anna (1744–1813), joka avioitui noin vuonna 1765 ruhtinas, kenraaliluutnantti Ivan Romanovitš Gortškovin (1716–1801) kanssa. Heidän kaksi poikaansa sotaministeri Aleksei Ivanovitš Gortškov (1769–1817) ja Andrei Ivanovitš Gortškov (1776–1855) olivat jalkaväen kenraaleja, joista ensimmäinen palveli setänsä alaisuudessa Toisessa turkkilaissodassa 1787-1791 ja jälkimmäinen toimi setänsä ja Paavali I:n välisen epäsovun välittäjänä.[6][7]

Aleksandrin isän Vasili Suvorov oli pojan syntyessä vailla vaikutusvaltaisia yhteyksiä tai merkittävän suvun tuomaa nimeä eikä luottanut loistavaan tulevaisuuteen itselleen tai pojalleen; hän täysin uppoutunut palvelus- ja talousasioihin, eikä voinut omistaa aikaa pojalleen, eikä saituutensa vuoksi halunnut käyttää rahaa poikansa opettajiin ja kasvattajiin, vaikka hänellä oli siihen mahdollisuus aineellisten resurssiensa vuoksi, hänellä oli noin 300 sielun eli maaorjan, täysi-ikäisen miehen omaisuus.[4]

Suvorov vietti lapsuutensa äitinsä omalta isältään Fedosei Manukovilta myötäjäisinä saadussa suuressa talossa Moskovassa Arbatin alueella ja oli erittäin hyvin perehtynyt historiaan ja antiikin kirjallisuuteen. Hän osasi kuutta kieltä.[8] Hän osasi myös jonkin verran arabiaa, persiaa, suomea ja karjalan kieltä.[1] Venäjän kieltä hän ei koskaan oppinut puhumaan ja kirjoittamaan oikein, koska hänen alkeiskoulutuksensa oli ollut puutteellinen alle 10-vuotiaana.[4]

Poika oli laiha, pieni ja sairaalloinen, vaikutuksille altis ja hermostunut. Hän vetäytyi syrjään riehakkaista ulkoleikeistä ja ikätoverit nauroivat hänelle. Hän osoittautui ahkeraksi oppijaksi ja ahneeksi lukemaan. Hän luki ominpäin isänsä laajasta kirjastosta kaunokirjallisuutta, matematiikkaa, filosofiaa ja maantiedettä, ja oppi lukemaan saksaa, ranskaa, puolaa ja italiaa. Erityisesti häntä kiinnostivat sotahistorian, strategian, taktiikoiden ja useiden sotataidosta kirjoittavien, kuten Plutarkoksen, Quintus Curtiuksen, Cornelius Neposin, Julius Caesarin ja Kaarle XII:n teokset, joita hän tutki intensiivisesti.[9][4]

Sotilasuran alku muokkaa

Hänen isänsä kuitenkin väitti, ettei poika ollut kelvollinen sotilasuralle vaan sopiva virkamieheksi. Kun Aleksandr oli 12-vuotias, naapurustossa asunut kenraali Ibrahim Petrovitš Gannibal kuuli isän valittavan Aleksanderista ja pyysi saada puhua lapselle. Gannibal oli niin vaikuttunut pojasta, että hän suostutteli isän sallimaan Aleksandrin jatkaa valitsemaansa uraa.[10][4] Isällä olisi ollut heti pojan syntymän jälkeen aatelisten oikeus ilmoittaa tämä suoraan joukko-osastoon ja siten Aleksandr olisi aloittanut palveluksen suoraan upseerina. Näin ei ollut kuitenkaan tehty ja Aleksandr aloitti sotamiehenä, ilman palkkaa. Hän sai vielä kahden vuoden ajan peruskoulutusta isältään tykistö- ja linnoitusopissa sekä matematiikassa ennen kuin aloitti varsinaisen palveluksensa kasarmilla.[4]

Suvorov pestautui 15-vuotiaana Henkikaartin Semjonovin jalkaväkirykmenttiin sotamieheksi vuonna 1742 ja aloitti palveluksensa vuonna 1748 3. komppaniassa ja palveli yhdeksän vuotta. Tänä aikana hän jatkoi opintojaan osallistuen oppitunneille maavoimien kadettijoukoissa. Hän vietti suurimman osan ajastaan ​​kasarmilla, koska rykmentillä oli vain vähän kenttäharjoituksia ja nekin hyvin muodollisia ilman taistelukoulutusta: sotilaat rakastivat häntä, vaikka kaikki pitivät häntä eksentrisenä.[11] [4]

Hänellä oli kaikki aatelisen etuoikeudet: hän ei asunut kasarmilla, vaan setänsä Preobražensky-rykmentin kapteenin luona, hänellä oli palvelijoita ja kun rykmentti liikkui, kuten esimerkiksi komennus vuonna 1749 Moskovaan keisarinna Elisabetin kulkueeseen, hän ei marssinut yhdessä rykmentin kanssa vaan matkusti erillisessä kuljetuksessa.[4]

Suvorov määrättiin diplomaattilähetiksi Dresdeniin ja Wieniin vuonna 1752. Hänestä tuli Inkerinmaan rykmentin luutnantti vuonna 1754,[2] jonka ajan hän vietti pääasiassa isänsä kanssa tämän talousasioiden apuna,[4] ja hän näytti jäävän talousupseeriksi isänsä vaikutuksen ja suhteitten vuoksi.[4] Vuosina 1756–1758 Aleksandr työskenteli Sota-akatemiassa. Vuodesta 1758 hän osallistui reserviyksiköiden muodostamiseen Preussissa ja Kuurinmaalla ja oli vuonna 1757 majuri Grotenfeltin alaisena Kuurinmaalla Memelin ylimuonitusmestari.[4]

Taistelukokemukset muokkaa

Ensimmäiset taistelukokemuksena Suvorov sai osallistuttuaan seitsenvuotisessa sodassa (1756–1763) muun muassa Kunersdorfin (12. elokuuta 1759) ja Berliinin (1760) ja Kolbergin (16. joulukuuta 1761) taisteluihin, joissa hän sai monipuolista kokemusta.[2]

Kunersdorfin taisteluun osallistuminen, lähellä Frankfurt an der Oderia, vuonna 1759 oli 30-vuotiaan Aleksandr Suvorovin sotilasuran käännekohta. Hän oli palvellut tähän asti ilman varsinaista sotilaskutsumusta. Tämän jälkeen vartiokomppaniassa seisominen pääkaupungissa, osallistuminen paraateihin, kenttäharjoituksiin tai majoitusmestarin tehtävät eivät enää tyydyttäneet häntä.[4]

Sotilasura taistelukentillä muokkaa

Uran alkumenestys muokkaa

Vuonna 1762 Suvorov komennettiin everstin arvoisena Astrahanin jalkaväkirykmenttiin ja seuraavana vuonna Suzdalin rykmenttiin, missä hän palveli vuoteen 1769 saakka.[2] Hän kirjoitti vuonna 1763 rykmentille kattavan käsikirjan, joka korosti realistisesti taisteluharjoittelua aikana, jolloin vallitsevana muotina oli harjoittelu paraatikentällä preussilaiseen tyyliin.[2]

Suvorov osallistui vuonna 1768 alkaneeseen Puolan vastaiseen sotaan, jonka aikana vuoteen 1772 asti hän sai maineen omatahtoisena alaisena ja rohkeana sekä epätavallisena taktikkona.[2][12] Hänet ylennettiin vuonna 1770 kenraalimajuriksi ja vuonna 1773 kenraaliluutnantiksi. Hänet komennettiin ensimmäiseen turkkilaissotaan (1768–1774) vuonna 1773 kreivi Pjotr Aleksandrovitš Rumjantsevin armeijaan taistelemaan turkkilaisia ​​vastaan ​​Tonavalla. Hänen joukkonsa valtasivat onnistuneesti kaksi kertaa Turkutain ja Hirsovin linnoituksen, mitä onnistuttiin menestyksekkäästi puolustamaan. Hänen joukkonsa voittivat 20. kesäkuuta 1774 Turkin 60 000-miehisen armeijan Kozlujissa, jossa hän ohjasi joukkojaan menestyksellä. Näillä voitoilla Suvorovin maine kasvoi ja hän oli osoittanut olevansa vertaansa vailla oleva kenttäkomentaja.[2][12]

Näistä menestyksistä huolimatta, autettuaan tukahduttamaan Venäjän talonpoikien kapinan, jota johti Jemeljan Pugatšov vuonna 1774 ja palveltuaan sen jälkeen Krimillä, hänen uransa näytti pysähtyvän paikoilleen.[2]

Uran pysähtyminen muokkaa

Tehtävä Astrahanissa Persian retkikunnan valmistelemiseksi epäonnistui, ja vaikka hän palasi aktiivisempaan asemaan Kaukasiassa vuonna 1782, armeijan ylennyskoneisto ohitti hänet toistuvasti. Hänen avioliittonsa Varvara Prozorovskajan kanssa purkautui vuonna 1784.[12]

Palattuaan Pietariin ja keisarilliseen hoviin, Suvorov tunsi olonsa jatkuvasti kiusaantuneeksi – tietoisena ruipeloisesta ja omalaatuisesta ulkonäöstään, karkeista tavoistaan ​​ja kyvyttömyydestään, kuten hän itse asian ilmaisi, "olla rakastettava esimiehilleni", jonka syyksi hän pisti uransa hitaan edistymisen. Mutta lähes 15 vuoden jälkeen hänet ylennettiin vihdoin kenraaliksi vuonna 1787.[2]

Toinen turkkilaissota, Suomi, Puolan kansannousu ja Paavali I:n epäsuosio muokkaa

Vuonna 1787 Suvorovista tuli komentaja toiseen turkkilaissotaan (1787–1792).[12][2] Hän voitti joukkoineen Kozlujin (1774), Kinburnin (1787), Focşanin (1789), Rymnikin (1789) taistelut ja valloitti rynnäköllä ​​Izmailin linnoituksen (1790).[3]

Suvorov puolusti menestyksekkäästi Venäjän aluetta Mustanmeren pohjoisrannalla Turkin hyökkäykseltä. Hänen voittonsa turkkilaisista Kinburnissa lokakuussa 1787 palautti hänet parrasvaloihin. Vaikka hänen väitetty röyhkeytensä ja juopumuksensa Orzechowon piirityksessä vuonna 1788 aiheutti hänelle virallisen epäsuosion ja poistamisen taistelukomentajuudesta, vuonna 1789 hänet lähetettiin Moldaviaan (nyk. Romania) toteuttamaan yhteisoperaatioita Venäjän itävaltalaisten liittolaisten kanssa. Tätä seuranneet voitot Foçsanissa (nyk. Romania) ja menestyksekäs mutta verinen hyökkäys Ismailin linnoitukseen vuonna 1790 vahvistivat hänen suosionsa armeijassa. Hänen turhautui kun hänet siirrettiin Suomeen vuonna 1791.[2] Venäjän Ruotsia vastaan käymän Kustaa III:n sodan (1788–1790) jälkeen rakennettiin keisarikunnan pääkaupungin Pietarin suojaksi Vanhan Suomen alueelle kenraali Suvorovin johdolla voimakas Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmä.[13]

Suvorovista ​​levitettiin hovissa vihamielisiä huhuja ja kun nuoremmat, vähemmän ansioituneet miehet ohittivat hänet ylennyksissä, hänen katkeruutensa syveni ja hänestä tuli huomattavasti eksentrisempi.[2] Sitten vuonna 1794 hänet kutsuttiin murskaamaan kansannousu Puolassa – minkä hän teki häikäilemättömällä tehokkuudella. Varsovan Pragan esikaupungin rynnäkköön liittynyt teurastus, jonka Suvorov perusteli sodan lyhentämisellä ja ihmishenkien pelastamisella, järkytti mieliä lännesssä​​, mutta toi hänelle palkinnoksi 7 000 maaorjaa eli täysi-ikäistä miestä sekä maa-alueen Valko-Venäjällä ja ylennyksen marsalkaksi, jota hän oli pitkään tavoitellut. Tämän jälkeen hän komensi Venäjän eteläistä armeijaa ja alkoi soveltaa joukkoihinsa periaatteita, joista hän kirjoittaa "Voittamisen tiede" käsikirjassaan.[2] 1700-luvun loppupuolen sotilasasut olivat koristeellisia, mutta Suvorov piti koristeellisuutta tarpeettomana ja halusi univormujen olevan käytännöllisiä ja mukavia yllä. Hyökkäysstrategian tuli olla yksinkertaista ja rynnäköiden piti olla nopeita.[8]

Suvorov joutui epäsuosioon Paavali I tultua valtaan vuonna 1796 ja vaatiessa armeijalle preussilaista paraatikenttäharjoittelua. Suvorov ei salannut vastustavansa tätä muutosta. Petoksesta epäiltynä häntä tarkkailtiin tehostetusti, mutta perusteellinen tutkimus ei tuottanut todisteita häntä vastaan, ja keisari palautti hänet suosioonsa. Mutta Suvorov osoitti edelleen vastenmielisyyttään armeijan johtamistapaa kohtaan ja Paavali I erotti hänet armeijasta ja määräsi hänet karkotukseen maatilalleen Kontšanskojeen lähelle Borovitšiä.[2] Vuosina 1796–1798 hän osallistui kyläkirkon jumalanpalveluksiin ja työskenteli pelloilla talonpoikien kanssa työvaatteissa.[14]

Toisen liittokunnan sota, Alppien ylitys muokkaa

 
Suvorovin joukkojen reitti Alppien ylitse vuonna 1799

Raivokkaana Ranskan vallankumouksen vastustajana Suvorov otti vastaan innostuneesti helmikuussa 1799 kutsun komentamaan venäläis-itävaltalaista armeijaa ranskalaisia ​​vastaan ​​Toisen liittokunnan sotaan Pohjois-Italiassa. Sarja nopeita voittoja huhti–elokuussa 1799 johtivat siihen, että hän valloitti Milanon ja karkotti ranskalaiset joukot lähes kokonaan Italiasta. Nämä onnistumiset tekivät hänestä sankarin Ranskan vallankumouksen vastustajille, mutta herättivät myös itävaltalaisissa ​​epäilyksiä venäläisten aikomuksista lännessä. Suvorov oli halunnut hyökätä Ranskaan, mutta hänet määrättiin joukkoineen marssimaan Alppien yli ja liittymään kenraali Aleksandr Mihailovits Rimski-Korsakovin (1753–1840) johtamaan venäläisten joukkoon, jota ranskalaiset joukot uhkasivat Sveitsissä.[2]

 
Suvorovin muistomerkki Andermattissa, Schöllenin solan taistelun 25. syyskuuta 1799 muistoksi

Matkatessaan joukkoineen syys-lokakuun 1799 aikana Alppien yli 2 000 metrin korkeudessa olevan Sankt Gotthardin solan kautta Suvorov saavutti Altdorfin vain kuullakseen, että Rimski-Korsakovin joukot oli jo lyöty ja että tätä tukemaan aikoneet itävaltalaiset divisioonat Sveitsissä olivat vetäytyneet. Vihollisen ympäröimänä, ampuma- ja ruokatarvikkeiden vähetessä ja talven ensimmäisten lumien sataessa Suvorov ryhtyi irrottamaan armeijaansa ilmeisen toivottomasta asemasta. Vaikka hän oli jo vanha ja sairas, hänen onnistui nostattaa nälkäiset ja väsyneet joukkonsa, saavuttamaan Glarus ja torjumaan takaa-ajavan ranskalaisten joukon. Hän onnistui pakenemaan kolmen neljäsosan kanssa miehistään, mikä oli eräs sotahistorian merkittävimmistä saavutuksista.[2] Tästä teosta hän sai seuravana vuonna generalissimuksen arvon.[2][3]

Vaikka Suvorov oli pettynyt itävaltalaisiin, hän aikoi silti taistella vielä toisessa sotaretkessä. Tammikuussa 1800 hänet yllättäen ylennettiin ennennäkemättömästi generalissimukseksi.[2] Hän saapui Pietariin uupuneena ja vakavasti sairaana vain huomatakseen, että hänelle suunniteltu sankarin tervetulojuhlallisuus oli pienen armeijan sääntörikkeen vuoksi peruttu ja hänet oli suljettu pois hovista.[2] Rikkeen aihe on jäänyt epäselväksi, mutta syynä on voinut olla että Suvorov oli sotaretkensä aikana, vastoin armeijan säännöksiä, pitänyt mukanaan palveluksessa olevaa kenraalia.[4]

Aleksandr Suvorov kuoli Pietarissa sisarentyttärensä Agrafena Ivanovna Gortškovan (1766–1843) aviomiehen, kreivi Dmitri Ivanovitš Kvostovin (1757–1835) kodissa 69-vuotiaana muutamaa kuukautta myöhemmin 18. toukokuuta 1800.[2] Hän oli yrittänyt vielä opiskella turkkia ja keskustella politiikasta perheensä kanssa, mutta ei ollut enää muistanut voittamiensa ranskalaisten kenraalien nimiä oikein. Hän kieltäytyi hyväksymästä sitä että elämä oli loppumassa. Keisari Paavali I salli ystävien ja sukulaisten vierailun vasta hänen kuolinvuoteelleen, jonne hän sai myös viimeisen kunniamerkkinsä Ranskan nimellisen kuninkaan Ludvig XVIII:n myöntämänä.[4]

Kuolinsyyksi on aiemmin annettu joko vanhuuden dementia[4] tai uudemman historiankirjoituksen mukaan vuoden 1800 alussa kylmettymisen jälkeen saatu bakteeri-infektio, joka aiheutti verenmyrkytyksen ja siitä johtuvan sekavuuden.[15]

Avioliitto ja lapset muokkaa

Suvorov meni naimisiin isänsä vaatimuksesta ja järjestämänä,[15] vuonna 1774 Moskovassa ruhtinatar Varvara Ivanovna Prozorovskajan (1750–1806) kanssa, jonka sukuedusti Moskovan ylintä yhteiskuntaluokkaa. Aviopuolisot olivat täysin erilaisia luonteeltaan, Varvara ei ollut kovin älyllinen, rakasti huvituksia ja ylelllisyyttä ja jo vuonna 1779 Suvorov yritti erota vaimostaan, jota hän itse kutsui suorasukaisesti epäsiveelliseksi ja avioitua uudelleen vetoamalla tukijaansa Grigori Potjomkiniin. [15][16]

Avioliitto purkautui lopullisesti vuonna 1784, kun Suvorov kieltäytyi tunnustamasta tämän lasta ​​Arkadia (1783–1811) omaksi pojakseen, jätti vaimonsa kaksi viikkoa ennen pojan syntymää, eikä koskaan osoittanut tätä kohtaan mitään kiinnostusta. Hän maksoi vaimolleen 1 200 ruplan vuosieläkettä.[15] Hän oli omistautunut isä tyttärelleen Natalia[2] Suvorotškalle (1775–1844), joka vanhempiensa eron jälkeen otettiin aatelistyttöjen Smolnan instituutin kasvatiksi ja aikanaan avioitui kreivi Nikolai Zubovin (1763–1805) kanssa, joka osallistui Paavali I salamurhaan. Arkadista tuli yleisupseeri, joka taisteli sodissa Napoleonia ja Osmannien valtakuntaa vastaan ja hukkui Rymnik jokeen, jota Aleksandr Suvorov oli aikanaan menestyksekkäästi puolustanut. Arkadin poika Aleksandr (1804–1882) oli Riian ja Pietarin kenraalikuvernööri vuosina 1848–1866.[12] Historioitsijat pitävät Arkadia Suvorovin poikana.

 
Aleksandr Suvorovin hauta Neitsyt Marian Taivaaseenastumisen kirkossa Aleksanteri Nevskin luostarissa Pietarissa
 
Suvorovin muistomerkki Pietarissa, jossa hänet on kuvattu nuorena Mars-sodanjumalana. Mihail Kozlovski 1801.
 
Viimeinen muotokuva Aleksandr Suvorovista hänen elinaikaan, Itävallan armeijan univormussa. Johann Heinrich Schmidtin pastellityö, tehty Prahassa alkuvuodesta 1800

Jälkimaine ja perintö muokkaa

Aleksandr Suvorov kuoli Pietarissa 69-vuotiaana 18. toukokuuta vuonna 1800.[2]

Venäläiset ottivat uutisen kuolemasta vastaan aidolla ja syvällä surulla. Valtavat ihmisjoukot seurasivat hänen arkkuaan hautausmaalle, mutta hautajaisissa ei ollut läsnä hovimiehiä tai arvohenkilöitä eikä keisari Paavali I:stä. Suvorov ei saanut anteeksi sääntörikettään edes kuolemansa jälkeen. Hänen kuolemaansa ei mainittu päiväkäskyssä eikä mainittu virallisissa elimissä. Sotilaalliset kunnianosoitukset määrättiin annettavaksi alemman eli marsalkan arvoisina eikä generalissimuksen arvon mukaisina. Armeijan yksiköt oli nimitetty toimittamaan niitä, keisarillinen kaarti ei osallistunut hautajaisiin.[4]

Hänet haudattiin Pietariin Aleksanteri Nevskin luostarin alueelle Neitsyt Marian Taivaaseenastumisen kirkkoon. Hänen omasta toivomuksestaan haudalla oli vain messinkilevy, joka vaihdettiin 1850-luvulla Arkadi Suvorovin aloitteesta marmorilaattaan, jossa on kirjoitus: ”Zdes ležit Suvorov”, ”Tässä lepää Suvorov”.[13] Suvorovin omista toiveista huolimatta Aleksanteri I määräsi pystytettäväksi hänelle punagraniittisen muistomerkin Mars-kentälle vuonna 1801.[12]

Suvorov turvasi Venäjän keisarikunnan 1700-luvulla laajennetut rajat, uudisti sen sotilaallisen arvovallan sekä jätti perinnöksi sodankäynnin teorioita. Hän on kirjoittanut useita sotilaallisia käsikirjoja, joista tunnetuin on "Voittamisen tiede" (ven. Наука побеждать), joka on kirjoitettu ytimekkäällä puhekielellä, jossa painotetaan joukkojen uudenlaista nopeutta ja liikkuvuutta sekä pistimen käyttöä ja tulituksen tarkkuutta. "Rykmenttilaitos",[3] on vuonna 1763 Suzdalin rykmentille kirjoitettu käsikirja.[2]

Suvoroville on omistettu museo Pietarissa.[17]

Vuonna 1941 Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin nosti Suvorovin suureen kunniaan ja perusti vuonna 1942 hänen nimeään kantavan kunniamerkin "Suvorovin ritarikunnan" (ven. орден Суворова).[18] Neuvostoliittolainen historiankirjoitus pani Suvorovin nimiin monille muille kenraaleille kuuluneita ansioita ilmeisesti hänen aatelittomuutensa takia,[8] vaikka Suvorov oli syntyperältään aatelinen, ja sai kreivin arvon.

Henkilökuva muokkaa

Aleksandr Suvorov oli syntyperältään karjalainen, eikä oppinut koko elämänsä aikana kunnolla venäjän kieltä.[19] Hänen sukunsa taustaa on myöhemmin tutkittu eikä siinä näytä olevan hänen itsensä väittämää ruotsalaista alkuperää.[20]

Käytökseltään Suvorov oli eksentrinen, varsinkin vuoden 1784 jälkeen erottuaan vaimostaan. Tarinan mukaan hän kuuli keisarinna Katariina Suuren tokaisseen, että kaikki suurmiehet ovat eksentrikkoja. Tämän jälkeen hän olisi sitten päivittäin tehnyt jotain erikoista, jotta siitä tulisi hänelle luontaista. Suvorov kieriskeli joka aamu alasti ruohikossa, teki sotilaidensa edessä kärrynpyöriä, yritti julkisesti liimata päättömälle kalkkunalle uutta päätä ja juhlatilaisuuksissa pilkkasi ylhäisön tapoja muun muassa laulamalla ja pöydille hyppimällä. Erikoisesta käytöksestään huolimatta Suvorov herätti luottamusta niin rivimiehissä kuin ylemmissäänkin.[8]

Suvorovin esimies, ruhtinas Grigori Potjomkin, ihaili alaistaan suuresti. Eräässä kirjeessään hän totesi: ”En löydä sanoja ilmaistakseni, miten suuresti kunnioitan Teidän palvelustanne, Aleksandr Vasiljevitš”. Ihailu oli molemminpuolista ja miesten toisilleen kirjoittamista perin omalaatuisista kirjeistä välittyy lähes lemmenkirjeenomainen sävy. Kun Potjomkin kuoli Suvorov suri häntä syvästi ja kävi kahdesti hänen haudallaan rukoilemassa. Lordi Byron puolestaan piti Suvorovia sankarina, ilveilijänä ja puolidemonina.[21]

 
Kreivi Aleksandr Suvorov, Joseph Kreutzinger 1799

Kunniamerkit ja huomionosoitukset muokkaa

  • Kultainen miekka timanteilla "rohkeudesta" (29.7.1775, juhlittaessa rauhaa Osmanien valtakunnan kanssa vuonna 1775);
  • Kultainen miekka timanteilla ja kirjoituksella "Visiirin voittajalle" (26.9.1789, voitto Rymnikissä).
 
Aleksandr Suvorov, Charles de Steubenin postuumi muotokuva 1815
  • Kultainen nuuskarasia, jossa keisarinna Katariina II:n muotokuva (1778, osmanien laivueen pakottamiseksi Akhtiarin satamasta);
  • Kultaraha (5.11.1784, Krimin ja Tamanin liittämisestä Venäjään vuonna 1783);
  • Kultainen nuuskarasia, jossa keisarinna Katariina II:n monogrammi, koristeltu timanteilla (kesäkuu 1787);
  • Timanttisulka kolmikolkkahattuun kirjaimella "K", joka tarkoittaa Kinburnin voittoa (26. [15] huhtikuuta 1789);
  • Kultainen nuuskarasia, jossa Itävallan keisari Joosef II:n monogrammi, koristeltu timanteilla (13.8.1789, voitto Rymnikissä);
  • Päätös mitalin lyömisestä A. V. Suvorovin kunniaksi (25.3.1791, Izmailin valloituksesta; vastaava mitali perustettiin 2.3.1994);
  • Senaatti määrättiin laatimaan ylistyskirje, jossa on luettelo Suvorovin saavutuksista (25.3.1791);
  • Timanttiepoletit ja -sormus (2.9.1793, Venäjän etelärajojen vahvistamisesta); kunniakirja (2.9.1793);
  • Keisarin luottamuksen osoituksena Pyhän Yrjön ritarikunnan III asteen kunniamerkkien saajien valinta uskotaan Suvoroville (2.9.1793);
  • Timanttikoru hattuun (26.10.1794, voitoista Krupczycessa ja Brestissä);
  • Kolme asetta puolalaisilta kapinallisilta vangittujen joukosta (26.10.1794, voitoista Krupczycessa ja Brestissä);
  • Varsovan maistraatin kultainen nuuskarasia, jossa on merkintä "Varsova luovuttajalleen, 4.11.1794" (15.11.1794, lahja, koska vain hallitsijoilla oli oikeus myöntää palkintoja);
  • Itävallan keisari Frans II:n muotokuva, koristeltu timanteilla (25.12.1794);
  • Senaatti määrättiin laatimaan ylistyskirje, jossa kerrotaan A. V. Suvorovin ansioista Puolan sotaretkellä (1.1.1795);
  • 7 000 maaorjaa ja niihin liittyvä maa-alue Kobrynissa Valko-Venäjällä Kościuszkon kapinan murskaamisesta (29.8.1795)
  • Sormus keisari Paavali I:n muotokuvalla (14.5.1799);
  • Keisari Paavali I:n muotokuva rinnalla pidettäväksi (13.7.1799).

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Sebag-Montefiore, Simon: Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. (The Prince of Princes. The Life of Potemkin, 2004.) Suomentanut Ari P. Koskinen. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31438-2.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Суворов Александр Васильевич Большая российская энциклопедия. 24.10.2023. Viitattu 16.3.2024. (venäjäksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab Aleksandr Vasilyevich Suvorov, Count Rimniksky | Russian Military Strategist & Hero | Britannica www.britannica.com. Viitattu 10.3.2024. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e Alexander Vasilyevitch Suvorov, a great Russian commander, was born Presidential Library. Viitattu 11.3.2024. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Maslovski, S.: Suvorov, Russian biographical dictionary by A. A. Polovtsov. RBS/VT/Suvorov, Alexander Vasilievich. Vikiteka
  5. ↑ Piljaev, M. I.: Father of Suvorov // Historical Bulletin, Pietari 1891 - Исторический вестник. Историко-литературный журнал. Том / Osa XLV, ss. 77-78 web.archive.org. 1891. Viitattu 16.3.2024.
  6. ↑ ВЭ/ВТ/Горчаков 2-й, Андрей Иванович, князь — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 16.3.2024. (venäjäksi)
  7. ↑ ГОРЧАКОВ АЛЕКСЕЙ ИВАНОВИЧ • Большая российская энциклопедия - электронная версия old.bigenc.ru. Viitattu 16.3.2024.
  8. ↑ a b c d Sebag-Montefiore 2006, s. 474.
  9. ↑ Isinger, Russell: "Aleksandr Suvorov: Count of Rymniksky and Prince of Italy". Military History. 1996
  10. ↑ Spalding: "Suvóroff". Illustrated Naval and Military Magazine. VII: 328–340. 1888
  11. ↑ Petrushevski, Aleksandr: Generalissimo Prince Suvorov (venäjäksi). Vol. 1 (1. painos). Saint Petersburg: Типография М. М. Стасюлевича 1884. s. 17.
  12. ↑ a b c d e f 1911 Encyclopædia Britannica/Suvárov, Alexander Vasilievich - Wikisource, the free online library en.wikisource.org. Viitattu 11.3.2024. (englanniksi)
  13. ↑ a b Suhonen, V.-P. (toim.): Suomalaiset linnoitukset 1720-luvulta 1850-luvulle, s. 195. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-951-616-221-1.
  14. ↑ 1911 Encyclopædia Britannica/Suvárov, Alexander Vasilievich - Wikisource, the free online library en.wikisource.org. Viitattu 13.3.2024. (englanniksi)
  15. ↑ a b c d Суворов Александр Васильевич Большая российская энциклопедия. 24.10.2023. Viitattu 16.3.2024. (venäjäksi)
  16. ↑ РБС/ВТ/Суворова, Варвара Ивановна — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 16.3.2024. (venäjäksi)
  17. ↑ Wandering Camera - Notes about St.Petersburg and it's suburbs www.enlight.ru. Viitattu 11.3.2024.
  18. ↑ Указ Президиума ВС СССР от 29.07.1942 www.libussr.ru. Viitattu 13.3.2024.
  19. ↑ Oliko Aleksandr Suvorov venäläine ? — ГТРК "Карелия" tv-karelia.ru. Viitattu 1.8.2023. (venäjäksi)
  20. ↑ Superanskaja, A.: Suvorov - Severe. "Наука и жизнь. №8, 2005". Nauka i Zhizn magazine, 2005.
  21. ↑ Sebag-Montefiore 2006, s. 473–475, 593.

Aiheesta muualla muokkaa


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aleksandr_Suvorov&oldid=22263033”