Lapin luonto

Tämä artikkeli kertoo Lapin luonnosta. Hallinnollisesti Lappi kattaa Lapin maakunnan, Perämeren pohjukasta Kilpisjärvelle ja Utsjoelle ulottuvan lähes 100 000 neliökilometrin laajuisen alueen. Alueella elää ihmisiä ja poroja kumpiakin noin 200 000 eli molempia noin kaksi eläintä neliökilometrillä. Luonnonmaantieteellisesti Lappi on kuitenkin enemmän kuin Lapin maakunta, sillä Suomen rajojen ulkopuolella samantapaista Lappia on Ruotsissa (Norrbottenin lääni), Norjassa (Tromssan ja Finnmarkin lääni) ja Venäjällä (Kuolan niemimaa). Tästä neljän valtakunnan maasta käytetään yleisesti nimeä Pohjoiskalotti. Kölivuoristoa pitkin luonnonmaantieteellinen Lappi ja saamenkulttuurin alue ulottuvat kuitenkin Jyväskylän korkeudelle (62 °N) asti.

Kansallispuistot

Suomen Lapissa sijaitsevat Lemmenjoen, Pallas-Yllästunturin, Pyhä-Luoston, Riisitunturin ja Urho Kekkosen kansallispuistot. Norjan Lapissa kansallispuistoja ovat Øvre Anárjohka, Øvre Pasvik, Seiland, Stabbursdalen ja Varangerhalvøya Finnmarkissa, Junkerdal, Làhku, Lierne, Lomsdal–Visten, Møysalen, Rago, Saltfjellet–Svartisen ja Sjunkhatten Nordlandissa sekä Ånderdalen, Øvre Dividal, Reisa, ja Rohkunborri Tromssan läänissä. Ruotsissa ovat Abisko, Muddus, Padjelanta, Pieljekaise, Sarek, Stora Sjöfallet ja Vadvetjåkka. Suojeltujen alueiden suuri määrä on aiheuttanut Lapissa maankäyttökiistoja. Viime vuosikymmeninä suojelualueiden arvo on alettu nähdä uudella tavalla, koska niistä on tullut Lapin merkittävin matkailuvaltti. Kansallispuistojen ohella Lapissa on muuta maata selvästi enemmän erämaa-alueita, jotka ovat tärkeitä porolaitumia.

Aluejako

Suomen saamelaisten nykyisin asuttama alue voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan, Metsä-Lappiin ja Tunturi-Lappiin, joiden luontaisena rajana on havupuiden, outamaiden, pohjoisraja (Lapin kasvisto). Mäntymetsäraja kulkee Suomessa maaston muotoja mutkitellen lännestä itään Karesuvannosta Näätämöjoen pohjoispuolelle. Metsä-Lappi on osa Pohjoiskalottia kiertävää taigaa eli havumetsävyöhykettä.

Tunturi-Lappia ovat 5–10 metrin korkuista kituliasta metsää kasvavat tunturikoivikot ja puuttomat tunturipaljakat. Lähes kaikkialla muualla maailmassa metsänrajapuuna ovat havupuut. Tunturikoivun metsänraja on Länsi-Lapissa noin 600 metriä ja Itä-Lapissa noin 400 metriä merenpinnan yläpuolella. Lähinnä vasta noin 900 – 1 000 metrin korkeudessa, siis Suomessa ainoastaan Käsivarren suurtuntureilla, metsien aluskasvit kuten mustikka eivät enää menesty. Siellä täällä Metsä-Lapin metsäerämaan eli kairan keskeltä kohoavien poikkeuksellisen korkeiden erillisten tuntureiden – Ylläs, Levi, Pallas-Ounas, Sokosti, Kiilopää, Värriö – lakiosat ovat myös Tunturi-Lapin luonteisia. Nyrkkisääntönä on, että pohjoinen eliöstö on lajiköyhää ja pinta-alayksikköä kohti lasketulta massaltaan vähäistä (Lapin eläimistö). Suomen etelärannikolla esimerkiksi kasvaa noin 950 putkilokasvilajia, mutta niin Enontekiön kuin Inarin Lapissa vain noin 450.

Varsinaista Tunturi-Lappia, jossa havupuu on hävinnyt kokonaan maisemasta, riittää Suomen puolelle vähemmän kuin naapurimaihin. Länsi-Lapissa se alkaa Kuttasen ja Leppäjärven kylien pohjoispuolelta, Itä-Lapissa Kaamasen kylästä. Kilpisjärven-Haltin seutuja lukuun ottamatta, jossa sijaitsee kymmeniä yli tuhannen metrin korkeuteen kohoavia tuntureita (korkein Halti 1328 m), Suomen Tunturi-Lapin korkokuva on loivasti kumpuilevaa. Vaikka paljakka-alueemme onkin suhteellisen pienialainen, tuntureiden eliöyhteisöt muodostavat tärkeän osan Suomen luonnon monimuotoisuutta. Varsinkin monet kauniit kukkakasvit kasvavat vain tuntureilla ja ovat matkailullinen vetonaula. Tunturilinnut ovat samanlainen houkutin.

Saamenmaahan kuuluu myös Tunturi-Lapin pohjoispuolinen alue, Vuono- ja Meri-Lappi, jossa jylhät tunturit ja terävät vuoret laskeutuvat jyrkästi Jäämereen. Norjan tunturien korkeus johtuu siitä, että ne eivät ole nuoruutensa (noin 300 milj. vuotta) vuoksi ehtineet kulua kuten Suomen tunturit (noin 2 000 milj. vuotta). Vain Kilpisjärven seudulta löytyy ”nuoria” Kölivuoriston itäreunan tuntureita. Tällä alueella tuntureiden väliset laaksot ovat melko jyrkkärinteisiä vankkoja (saameksi vagge).

Geologia ja luonto

Avotunturia eli paljakkaa on monenlaista. Rehevillä niityillä kukkii heinä-elokuussa suhteellisen matalakasvuinen, mutta monipuolinen kasvilajisto, karummat tunturikankaat ovat jäkälien ja varpujen peitossa ja kaikkien karuimmilla mailla on pelkästään kivikkoa eli rakkaa.

Niityt sijaitsevat tavallisesti tunturien alarinteillä ja ne vapautuvat ensimmäisenä lumesta ja tarjoavat poroille tuoreen kevätvihannan talven jälkeen. Koivun ohella poro syö mielellään koivun kanssa symbioosissa eläviä tatteja. Saamelaiset ovat perinteisesti eläneet tunturikoivikon ja avotunturin muodostamassa rajamaassa ja liikkuneet vuodenaikojen mukaan rajan molemmin puolin. Ekologisesti heitä voidaan kutsua metsänrajankansaksi.

Ilmasto

Lapin luontoa luonnehtii suuri vuodenaikojen välinen vaihtelu. Pitkä, kylmä ja luminen talvi alkaa lokakuussa ja loppuu maaliskuun lopulla, lyhyt ja kohiseva kevät muuttuu toukokuun lopulla lyhyeksi, valoisaksi, mutta kylmäksi kesäksi, jossa jo elokuun alkupuolella on nähtävissä syksyn merkkejä. Vuoden keskilämpötila määrää kasvukauden pituuden eri alueilla ja siten luonnon monimuotoisuuden ja vyöhykkeisyyden. Pohjoista kohti olosuhteet tavallisesti kovenevat. Esimerkiksi Metsä-Lapissa vuoden keskilämpötila on +1:stä –1:een °C, Tunturi-Lapissa –1:stä –2,5:een °C. Kilpisjärvellä vuoden lämpimimmänkin kuukauden, heinäkuun, keskilämpötila on alle 11 °C. Golfvirran ansiosta Lapissa on kuitenkin varsinkin talvella huomattavasti lämpimämpää kuin samoilla leveysasteilla mannerten sisäosissa Venäjällä ja Kanadassa. Käsivarren suurtuntureiden itä- ja pohjoisrinteillä säilyy kesän lopulle asti laajoja lumilaikkuja, mutta ikuisen lumen ja jään peittämiä maita Suomessa ei ole.

Lumi ja vesistöt

Lumi on Lapin tunnuspiirteitä. Luonnolle lumesta on sekä hyötyä että haittaa. Lumi katkoo muun muassa puita ja vaikeuttaa eläinten liikkumista ja ruokailua. Avotunturissa ympäri vuoden lumen päällä eläviä selkärankaislajeja on hyvin vähän: kiiruna, tunturihaukka, korppi ja naali. Kiirunaa lukuun ottamatta ne ovat lihansyöjiä. Pienemmät eläimet selviävät talvesta hengissä vain lämmittävän ja tuulelta suojaavan lumipeitteen alla. Jos lunta on metrikaupalla, lämpötila pysyy maanpinnassa kovimmillakin pakkasilla nollan tienoilla, minkä vuoksi pikkujyrsijät voivat lisääntyä myös talvella. Kanalinnut ja jopa pikkulinnut viettävät kaamosyön lumikiepissä. Tiaisten ruumiinlämpö saattaa laskea jopa kymmenen astetta yön aikana, mikä on erinomainen keino säästää energiaa. Samoin kuin rakennuksissa, ruumiin lämpötilan laskeminen vähentää lämmityskustannuksia. Toinen tapa säästää energiaa on lisätä eristettä. Esim. metsäjäniksen kesäturkissa on 200–300, talviturkissa jopa 700, karvaa neliösenttimetrillä. Pelkkä eristäminen ei luonnollisesti riitä, vaan tarvitaan myös polttoainetta. Monet eläimet turvaavat polttoaineen saannin keräämällä talveksi ruokavarastoja.

Meri- ja Vuono-Lapin merenrannikko on ilmastoltaan mannerta selvästi lauhempi ja elollisen luonnon toimeentulolle suotuisampi alue. Golfvirta pitää Jäämeren sulana ympäri vuoden ja kasvukausi on pitkä, koska lumi sulaa rannikolta jopa pari kuukautta aikaisemmin kuin 50 km päässä sisämaassa. Kasvukausi, eli se aika vuodesta, jolloin vuorokauden keskilämpötila on vähintään viisi astetta, on Metsä-Lapissa noin 120–140 vuorokautta (etelärannikolla noin 180 vrk) ja Tunturi-Lapissa noin 100–120 vuorokautta. Tunturi-Lapissa maanviljely on tunnetusti vaikeaa pelkästään lyhyen kasvukauden vuoksi.

Halti Ridnitšohkkalta nähtynä.

Havumetsien ja puuttomien tuntureiden lisäksi Lapin luontoon kuuluvat suot ja virtaavat vedet, niin suuret joet kuin pienet purot, joita usein peittävät tai reunustavat tiheät vaivaiskoivikot ja pajuviidakot. Vuolaita jokia on runsaasti: Torniojoki, Tenojoki, Ounasjoki, Kemijoki jne. Jos ihmisen rakentamia tekojärviä ei oteta lukuun, Lapissa on vähän suuria järviä. Tunnetuimmat ovat Inarijärvi idässä ja Kilpisjärvi lännessä. Metsä-Lapin suot ovat yleensä laajoja avosoita, aapoja. Tunturi-Lapissa on aapojen lisäksi palsasoita, joilla pesii poikkeuksellisen edustava lintulajisto, erityisesti kahlaajia, ja jotka ovat hyviä hillamaita (Lapissa hilla, muualla suomuurain tai lakka).

Iiton palsasuo Enontekiöllä.

Palsoilla vuorottelevat vetiset painanteet ja jopa seitsemän metriä korkeat jättiläismäiset turvekummut, jotka ovat sisältä ikijäässä puolen metrin paksuisen sulan pintakerroksen alapuolella. Lapin vanhimmat palsat ovat noin 3 000 vuotta vanhoja. Palsojen ytimiä lukuun ottamatta Pohjoiskalotilla ei ole ikiroutaa niin kuin Siperiassa ja Pohjois-Amerikassa. Myöskään varsinaista tundraa ja arktista vyöhykettä ei Fennoskandiasta löydy. Suomen ”tundra” on puutonta tunturia, jossa puuttomuus johtuu tunturin korkeudesta eikä riittävän pohjoisesta sijainnista. Suomalaisia tunturikoivumetsiä ja sen yläpuolisia alueita kutsutaan useinsubarktiseksi eli puoliarktiseksi vyöhykkeeksi. Suomessa vältellään tundra-sanan käyttöä, vaikka saamen kielen ”tuoddar” ja suomen kielen ”tunturi” lienevät tundra-sanan kantana. Tundra voidaan määritellä kasvillisuuden perusteella: esim. tunturikohokkia, haproa ja sinirikkoa kasvavat maat ovat tundraa.

Eliöiden sopeutuminen

Pohjoisilla alueilla sekä kasvit että eläimet elävät usein kylmänsietokykynsä äärirajoilla. Pohjoiseen sopeutumisen ehto on erityisesti eliöiden nuoruusasteiden kylmänsietokyky. Esimerkiksi aikuiset männyt ja kanalinnut kestävät hyvin ankaria olosuhteita, mutta niiden kannat kuolevat, jos olosuhteet ovat kesälläkin niin ankarat, että niiden lisääntyminen vaikeutuu. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä todennäköisempiä ovat kesäaikaiset takatalvet ja pakkasjaksot ja niistä aiheutuva lisääntymisen lähes täydellinen epäonnistuminen. Porojen vasomisen onnistumisen kannalta touko-kesäkuussa saatavilla olevan uuden kasvisravinnon määrä on tärkeä: jos kesän tulo, esimerkiksi tunturikoivujen puhkeaminen lehteen, viivästyy, vasominen on vaarassa. Kasveilla pohjoiseen sopeutumisen ehtoja ovat hyvän pakkaskestävyyden ja lyhyen kasvukauden aiheuttamien ongelmien voittamisen ohella sopeutuminen Lapin yöttömään yöhön, maaperän alhaiseen ravinnepitoisuuteen ja kasvissyöjien aiheuttamaan ravinnemenetyksiin. Eläimille, kuten pesimälinnuille, kesäyön valoisuudesta on sikäli hyötyä, että ne voivat pidentää aktiivisuusaikaansa ja ruokailla läpi vuorokauden. Lapin ihmisten vuorokausirytmi muuttuu samalla tavalla vuodenaikojen mukaan.

Puusto

Metsänraja on merkki erityisen voimakkaasta stressialueesta, jolla tietty luonnonelementti (esim. kuusi, mänty, koivu) on tullut sopeutumisensa äärirajalle eikä enää menesty tuon rajan pohjois- tai yläpuolella. Esimerkiksi mänty tarvitsee 2–3 perättäistä lämmintä kesää, jotta siemenmuodostus ja taimen kehitys onnistuisivat. Koska metsän uudistuminen on äärioloissa epävarmaa, sen hakkaamisen ja muun taloudellisen käytön on oltava hellävaraista. Esim. Länsi-Lapissa talousmetsien ja ns. suojametsien välinen raja sijaitseekin noin 300 m varsinaisen metsänrajan alapuolella. Jos ankaria ”minimivuosia” sattuu useita peräkkäin, kasveilta loppuu energia, eivätkä ne jaksa puolustautua tuhohyönteisiä, kuten tunturimittaria, vastaan ja kärsivät suuria tuhoja. Pahimmillaan tunturimittarin toukat ovat hävittäneet tuhansia neliökilometrejä koivikkoa. Voimakas tyvivesojen muodostus on ainoita keinoja, joilla tunturikoivu voi toipua mittarituhosta.

Puiden elämän mahdollisuuksien loputtua myös niistä suojaa tai muuta hyötyä saavat eläimet saavuttavat elämisen mahdollisuuksiensa rajan ja joko kuolevat tai muuttavat pois alueelta. Saamelaiset ja porot ovat käyttäneet hyväkseen metsärajamaita ja liikkuvat sen pohjois- ja yläpuolelle suotuisana kesäkautena ja pakenevat sieltä talven stressiä outamaille. Ilmaston muutokset, muun muassa kasvihuoneilmiöstä johtuva ilmaston lämpeneminen, näkyvät nopeasti pohjoisilla ”stressivyöhykkeillä” lämpimiin oloihin sopeutuneiden eteläisten lajien (esim. ketun) runsastumisena ja kylmään sopeutuneiden, mutta toisten lajien kilpailua huonosti kestävien lajien (esimerkiksi naalin) taantumisena. Ennen fossiilisten polttoaineiden kautta metsänraja oli usein myös pysyvän ihmisasutuksen raja, jonka takana ei voinut elää ympärivuotisesti (eskimot eli inuitit perustivat kulttuurinsa merinisäkkäiden rasvaenergiaan).

Eläinten muuttokäyttäytyminen

Eliöt voivat sopeutua äärimmäisen kylmiin olosuhteisiin monella tavalla. Poromiesten ja porojen tavoin useimmat linnut muuttavat talveksi suotuisammille alueille. Liikkumalla järkevästi vuodenaikojen tarjoamien resurssien mukaan vähätuottoisesta pohjoisesta luonnosta saadaan mahdollisimman paljon irti ja annetaan luonnolle myös aikaa uusiutua. Kesä- ja talvilaidunten välisen muuton eli jutaamisen loppuminen ja korvautuminen suppealla alueella pysymisellä ympäri vuoden on johtanut etenkin talvilaidunten heikkenemiseen ja talvisen ”hätäruokinnan” välttämättömyyteen. Koska ruoka-apu tulee pääosin poronhoitoalueen ulkopuolelta, poronhoito ei ole enää entisenlaista ekologista, luonnon kantokyvyn varassa kehittyvää taloutta. Erityisesti pohjoisimmissa paliskunnissa jäkälästä onkin muodostunut porotalouden pullonkaula. Poronhoitokulttuurin muutokset heijastuvat väistämättä myös saamenkulttuuriin.

Heti metsänrajan tuntumassa on enemmän elämää talvellakin, eikä alueen lajikoostumus juuri poikkea ympäröivien metsien lajistosta. Siellä viihtyvät linnuista mm. riekko, hömötiainen ja lapintiainen, nisäkkäistä jänis, kärppä ja lumikko. Kylmyys ei usein ole suoranainen este eläinten selviämiselle arktisessa talvessa, vaan ravinnon puute. Hyvän tunturikoivun siemensadon turvin satapäiset urpiaisparvet, jotka yleensä muuttavat ainakin Etelä-Suomeen, talvehtivat joinakin vuosina metsänrajalla asti.

Lajisto

Kasvillisuus

Syksyn ruskaa Utsjoella.

Suurin osa Lapista kuuluu pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen eli taigaan. Varsinaista arktista tundraa on Suomen rajojen ulkopuolella Kuolan niemimaan rannoilla. Pohjoisimmassa Lapissa on kuitenkin alueita, jotka ovat korkeuden takia niin kylmiä, ettei siellä kasva metsää. Nämä paljakoiksi kutsutut alueet muistuttavat kasvillisuudeltaan tundraa.

Paljakalla lumen määrä vaikuttaa kasvillisuuteen. Paksulumisilla alueilla lumi suojaa kasveja pakkaselta ja siellä pärjäävät metsävarvut kuten mustikka. Siellä missä tuuli puhaltaa lumen pois, pärjäävät sitkeämmät kasvit kuten uuvana ja variksenmarja. Lumenviipymäalueilla kasvukausi jää lyhyeksi ja sammalet ja levät ovat valtakasveina, putkikokasveista harvat lajit kuten jääleinikki ja purorikko.

Norjan ja Ruotsin puolella kasvaa lajeja joita ei ole Suomessa kuten tunturiunikot, lehtoukonhattu, tunturirikko, valkoiset leinikit ja kellokukat.

Suomen Lapin maakuntakukka on kullero. Myös tunturikoivu on Lapissa yleinen.

Eläimistö

Poro Inarissa.

Lapille tunnusomaisia nisäkkäitä ovat poro, naali, ahma, tunturisopuli ja lapinmyyrä. Kaloista harjusta tavataan Lapin lisäksi vain Pohjanlahdella ja eräissä Saimaan osissa. Nieriä eli rautu menestyy kaikkein pohjoisimmissakin järvissä ja joissa. Lohi ja taimen elävät sekä Itämeressä että Jäämeressä. Lohi nousee niistä suuriin jokiin ja taimen pääsee pienempiinkin jokiin.

Talvipäivän lyhyt valoisa aika haittaa lintujen ravinnonhankkimista, ja monet lajit ovatkin muuttolintuja. Laulujoutsen pesi 1950-luvulla vain Lapissa, mutta on sen jälkeen levinnyt Etelä-Suomeen asti. Metsähanhi ei ole levinnyt samalla tavalla, vaan pesii vain Lapissa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa. Kiljuhanhi on nykyisin Suomen uhanalaisin lintu.

Vertaimevien hyönteisten massaesiintyminen eli räkkä on ihmisten ja eläinten kiusana kesällä. Se on saattanut vaikuttaa nykyisenlaisen porolaidunnuskulttuurin kehittymiseen. Kasveja ravinnokseen käyttävien hyönteisten kuten tunturimittarin ja hillakuoriaisten massaesiintymisistä on havaintoja silloin tällöin. Tunturimittarin tuhoja on havaittu 25–30 vuoden välein.

Lähteet

• Vuokko, S.; Peiponen, J. & Varesvuo, M.: Lapin luonto-opas. Otava, 2008.