Avaa päävalikko

Länsimaisen musiikin historia luetaan laajimmassa merkityksessä alkavaksi noin 800 eaa. Tämä 1200-vuotinen periodi käsittää antiikin ajan. Sitä seuraavat musiikinhistoriassa keskiaika (400–1420), renessanssi (1420–1600), barokki (1600–1750), klassismi (1750–1800), romantiikka[1] ja realismi (1800–1910) ja lopulta 1910 alkanut modernin jakso.

Länsimaisen taidemusiikin aikakaudet
Antiikki (–476)
Keskiaika (476–1400)
Renessanssi (1400–1600)
Barokki (1600–1750)
Galantti tyyli (1720–1775)
Klassismi (1770–1830)
Romantiikka (1815–1910)
1900-luku (1900–1999)
Nykymusiikki (uusin musiikki)

Antiikki (–476)Muokkaa

Pääartikkeli: Antiikin musiikki

Musiikilla oli kreikkalaisessa kulttuurissa keskeinen asema ja joitain katkelmia kreikkalaisesta musiikista nuottikirjoituksena on säilynyt nykyaikaan asti. Myös länsimaisen musiikinteorian ja musiikkiestetiikan perusta luotiin antiikin aikana. Musiikki yhdistettiin jo varhain maailmankaikkeuteen ja matematiikkaan. Kreikkalaiset kehittivät musiikinteoriaa ja kreikkalaiset moodit tulivat myöhemmin keskiajan kirkkomusiikin perustaksi ja sitä kautta muodostavat nykyisen taidemusiikin perustan.

Keskiaika (476–1400)Muokkaa

Pääartikkeli: Keskiajan musiikki

Keskiajan musiikki on hyvin voimakkaasti yhteydessä kristilliseen kirkkoon ja sen juuriin juutalaisessa perinteessä. Monet länsimaisen taidemusiikin piirteet kehittyivät keskiajalla nimenomaan kirkon piirissä, muun muassa nuottikirjoitus ja polyfonia. Suurin osa kouluista ja säveltäjistä toimi kirkon piirissä, ja vain harvat maallikot osasivat lukea nuotteja. Tämän vuoksi keskiajan varhaisesta maallisesta musiikista ei ole säilynyt kuin joitakin satoja yksiäänisiä lauluja. Keskiajan alkupuolen musiikkityyleistä on myöhempään länsimaiseen taidemusiikkiin vaikuttanut eniten gregoriaaninen kirkkomusiikki.[2]

Renessanssi (1400–1600)Muokkaa

Pääartikkeli: Renessanssin musiikki

Renessanssimusiikin merkittävin ero sitä edeltäneisiin musiikkityyleihin oli lisääntynyt terssi-intervallin käyttö harmonian pohjana. Keskiajalla terssiä oli vielä pidetty riitasointuna, ja esimerkiksi gregoriaaninen kirkkomusiikki perustuu pääasiassa kvintteihin ja oktaaveihin pohjautuvaan harmoniaan. Renessanssimusiikki oli luonteeltaan modaalista eikä tonaalista, vaikka kauden loppuaikoina musiikkiin alkoi ilmaantua tonaalisia piirteitä. Jo 1100-luvulta asti käytössä ollut polyfonia muuttui monimutkaisemmaksi ja eri äänien itsenäisyys lisääntyi 1400-luvulla.

Renessanssimusiikin keskeisimpiä kirkollisia sävellysmuotoja olivat messu ja motetti. Myös maallisen musiikin säveltäminen yleistyi renessanssin aikana, vaikka on mahdollista, että näennäinen maallisen musiikin määrän lisääntyminen johtuu vain painokoneen keksimisestä ja sen mahdollistamasta suuremman musiikkimäärän julkaisemisesta. Keskeisiä maallisen musiikin muotoja olivat frottola, chanson ja madrigaali.

Barokki (1600–1750)Muokkaa

Pääartikkeli: Barokkimusiikki

Barokin aikana painotettiin näyttävyyttä: mahdin korostaminen näkyi muodissa, teatterin kulissirakennelmissa sekä tavassa puhua ja kirjoittaa. Barokkitaiteessa rakastettiin ylenpalttista koristelua, mutta ulkonaisen loiston ohella siihen sisältyy hyvin paljon aitoa herkkyyttä ja uskonnollista lämpöä. Olennaista barokin musiikille on myös monimutkainen polyfonia, jonka mestarina Johann Sebastian Bachia yleisesti pidetään. Barokin aikana soitinmusiikista tuli tärkeämpää kuin koskaan aiemmin.

Galantti tyyli. (1720–1775)Muokkaa

Pääartikkeli: Galantti tyyli

Rokokoota musiikissa vastannut galantti tyyli sai alkunsa Ranskasta. Tyylille on tunnusomaista muodon kepeys, vapautuneisuus, laulavuus ja kuulijan tunteisiin vaikuttaminen. Barokin tyyliin verrattuna galantti tyyli ei ollut enää sidonnainen kenraalibassoon eikä polyfonisiin rakenteisiin[3]. Galanttia tyyliä esiintyi yhtäaikaa perinteisen barokin kanssa, sekä myös koko siirtymäkauden klassismiin asti.

Klassismi (1770–1830)Muokkaa

Pääartikkeli: Klassismin musiikki

Klassismin musiikille ovat tyypillisiä laulavat, jaksottuvat melodiat, joita säestettiin kevyillä harmonioilla. Klassismin aikana sävellysmuodoista saivat nykyisen muotonsa muun muassa sonaatti, sinfonia ja jousikvartetto. Barokin aikana syntyneen oopperan suosio jatkui, mutta aikaisemman mahtipontisen ja jäykän opera serian rinnalle kehittyi keveämpiä ja koomisempia oopperan lajeja kuten opera buffa.

Klassismin loppupuolella musiikkielämän keskus siirtyi Wieniin, jossa ainakin uransa loppupuolella asuivat kaikki kolme merkittävintä aikakauden säveltäjää: Joseph Haydn, Wolfgang Amadeus Mozart ja Ludwig van Beethoven. Tämän vuoksi aikakautta nimitetään usein myös wieniläisklassismiksi.

Romantiikka (1815–1910)Muokkaa

Pääartikkeli: Romantiikan musiikki

Romantiikan musiikki liittyy läheisesti romantiikkaan myös kirjallisuudessa, taiteessa ja filosofiassa. Musiikissa jatkettiin monelta osin klassismin aikana vallinneita perinteitä, kuten sonaattimuotoa. Henkisesti se oli kuitenkin hyvin erilaista: kun aiemmin musiikissa oli noudatettu tiukkoja kaavoja ja rationalistista estetiikkaa ilmaisussa, nyt säveltäjät alkoivat ilmaista sillä tunteita ja käyttää intuitiivisia ja usein hyvin poikkeuksellisia ilmaisutapoja. Musiikista oli tullut yksilöllisempää, ja jokaisen teoksen ainutkertaisuutta haluttiin korostaa. Säveltäjien tyylit kehittyivät selvästi toisistaan poikkeaviksi. Harmoniset rakenteet olivat peräisin Haydnilta, Mozartilta ja Beethovenilta, mutta niitä laajennettiin ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Sitä alettiin 1800-luvulla kutsua tonaalisuudeksi. Myös kromaattinen sävelasteikko ja dissonanssi tulivat tavallisemmiksi. Kun klassismin musiikin suurin merkitys oli toimia viihdykkeenä ylhäisölle, romantiikassa nähtiin jotain syvällisempää.

Romantiikan sävellykset saivat usein aiheensa luonnosta, kuten aurinkoisesta kevätpäivästä tai myrskyisästä ulapasta. Innoituksia haettiin myös historiasta, kirjallisuudesta ja runoudesta tai ihmisen psyykestä. Teokset saattoivat perustua suoraan kirjallisuuteen, tai teksti saattoi esiintyä niissä laulun muodossa.

Teknisten edistysaskeleiden, kuten pianon oktaavialan ja voimakkuuden kasvamisen ja sinfoniaorkesterin äänen paranemisen myötä myös musiikissa saatettiin pyrkiä laajempiin mittasuhteisiin tai voimakkaampaan ilmaisuun. Teokset pitenivät: Beethovenin Sinfonia Nro 3 (Eroica), yksi romantiikan musiikin ensiaskeleista, kestää noin 45 minuuttia, ja myöhäisromantiikkaa edustavan Gustav Mahlerin kolmas sinfonia on peräti tunnin ja 40 minuutin mittainen.

1900-luku (1900–1999)Muokkaa

Pääartikkeli: 1900-luvun taidemusiikki

1900-luvun taidemusiikkia leimaa tyylien runsas kirjo: vuosisadan alun myöhäisromanttinen ja impressionistinen musiikki ovat esteettisesti hyvin kaukana myöhemmin syntyneistä uusista tyylisuunnista, esimerkiksi aleatorisesta, sarjallisesta tai minimalistisesta musiikista. 1900-luvun aikana duuri-molli-tonaliteetin valta-asema pääasiallisena musiikkia koossapitävänä rakenteena päättyi, uusia sävellystekniikoita syntyi, rytmiä ja pulssia käsiteltiin yhä moninaisemmin tavoin, äänenväriin kiinnitettiin aiempaa enemmän huomiota, soittotekniikoita laajennettiin, ja vuosisadan jälkipuoliskolta lähtien ääniä voitiin tuottaa myös elektronisesti. Jokaisesta uudesta innovaatiosta otti vaikutteita kuitenkin aina vain osa säveltäjistä, ja näin persoonallisten tyylien eriytyneisyys lisääntyi vuosisadan kuluessa.

Kun 1800-luvulle asti taidemusiikki sävellettiin käytännön tarpeisiin, usein johonkin tiettyyn tilanteeseen ja edellisten sukupolvien säveltämää musiikkia esitettiin vain harvoin, alkoi romantiikan aikana muotoutua keskeinen klassisen musiikin ohjelmisto, joka aluksi ulottui klassismiin ja myöhemmin laajeni barokkimusiikkiin. Tämä 1800-luvulla alkanut suuntaus jatkui 1900-luvulla.

NykymusiikkiMuokkaa

Pääartikkeli: Nykymusiikki

Nykymusiikin aikakauden voidaan katsoa alkavan 1950-luvulta. Siihen sisältyy vaikutteita monilta musiikin aloilta kuten jazzista.[4]

Kevyt musiikkiMuokkaa

Länsimaisen musiikin historiaan kuuluu myös populaarimusiikin historia, jonka alku voidaan ilmiönä ajoittaa 1800-luvun puoliväliin. Perinteinen musiikin historiantutkimus on yleensä tutkinut musiikkia musiikinteorian lähtökohdista. Sittemmin on myös pyritty ottamaan huomioon musiikin tekemiseen, vastaanottamiseen ja siitä puhumiseen liittyvät sosiaaliset ja inhimilliset ulottuvuudet.

LähteetMuokkaa

  1. A Beginner's Guide to Music History Thought Co.. Viitattu 27.10.2018.
  2. Grout, Donald Jay ym.: A history of Western music, s. 24. 7th edition. New York: W.W. Norton & Company, 2005. ISBN 0-393-97991-1. (englanniksi)
  3. Kimmo Korhonen: Andante, klassisen musiikin tietosanakirja. WSOY, 2002.
  4. Master of Music in Contemporary Classical Music Performance Boston Conservatory. Viitattu 27.10.2019.

Aiheesta muuallaMuokkaa