Gregoriaaninen kirkkolaulu
Gregoriaaninen kirkkolaulu eli frankoroomalainen kirkkolaulu on yksiäänistä, säestyksetöntä laulua. Sen arvioidaan syntyneen 500–700-luvulla.[1] Gregoriaaninen kirkkolaulu on hyvin monimuotoista, ja siinä käytetään erilaisia esitystyylejä ja tekstiä käsitellään eri tavoin.
Perinteisesti kirkkomusiikkia esittivät vain miehet ja alun alkaen nimenomaan papisto messun ja muiden päivittäisten jumalanpalvelusten aikana. Kirkon kasvun myötä papiston ja maallikkojen suhde yksittäisissä kirkoissa kehittyi ja lauluja alkoivat esittää maallikkomiehet. Naisluostareissa nunnat saivat tosin toimia kuorona.
Historia muokkaa
Gregoriaaninen kirkkolaulu syntyi 600-luvun lopulla tai 700-luvun alussa, kun Roomaan perustettiin Schola Cantorum ('Laulajien koulu') laulamaan kaikissa paavin toimittamissa jumalanpalveluksissa.[2] Schola Cantorumin piirissä alkoivat pikkuhiljaa muodostua eri jumalanpalveluksen teksteille säännönmukaiset melodiat. Tämä standardiohjelmisto, joka määräsi tietyt jumalanpalvelustekstit esitettäväksi tiettyinä kirkkovuoden päivinä määrätyillä melodioilla sai muotonsa 800-luvun puoleenväliin mennessä ja pysyi käytännössä muuttumattomana aina 1500-luvulle asti.
Vuosina 752–753 paavi Stefanus matkusti frankkien valtakunnassa Schola Cantorumin kanssa. Gregoriaaninen kirkkomusiikki teki frankkien kuninkaaseen Pipin Pieneen niin suuren vaikutuksen, että hän määräsi sen ainoaksi sallituksi riitiksi koko valtakuntansa alueella ja näin syrjäytti aikaisemman gallialaisen perinteen.
Gregoriaanisen kirkkomusiikin leviämiseen vaikuttivat myös poliittiset syyt. Paavin ja frankkien kuninkaan liitto hyödytti molempia, ja yhtenäinen jumalanpalveluskäytäntö auttoi Pipiniä sulauttamaan hajanaisen valtakuntansa yhdeksi kuningaskunnaksi. Rooman ja frankkien välinen yhteys vahvistui entisestään, kun paavi Leo III kruunasi Kaarle Suuren Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi.
Tuolta ajalta säilyneet jumalanpalvelustekstejä (ilman nuotteja) sisältävät käsikirjoitukset panevat gregoriaanisen kirkkomusiikin paavi Gregorius Suuren nimiin. Ilmeisesti kyseessä on sekaantunut henkilöllisyys ja kyseessä oli Schola Cantorumin perustamisen aikaan hallinnut Gregorius II. Myöhemmin Isossa-Britanniassa syntyi myytti, jonka mukaan Pyhä Henki saneli gregoriaaniset kirkkolaulut Gregorius I:lle kyyhkyn hahmossa.
Alun perin gregoriaaninen kirkkomusiikki pohjautui yksinomaan suulliseen perinteeseen: jumalanpalveluskirjoihin kirjattiin vain palveluksen teksti ja melodiat opeteltiin ulkoa korvakuulolta. Jotkut tutkijat ovat myös esittäneet, että aluksi melodioita olisi improvisoitu ennalta määrättyjen sääntöjen pohjalta samaan tapaan kuin bysanttilaisessa musiikissa.
Tyyli muokkaa
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Kaikki gregoriaaniset laulut pyrkivät ennen kaikkea tuomaan esiin laulun tekstiä. Suurissa, kaikuvissa keskiaikaisissa kirkoissa oli helpompi saada selvää lauletuista kuin luetuista teksteistä. Toisin kun renessanssimusiikissa, säveltäjät eivät pyrkineet kuvittamaan eivätkä ilmaisemaan tekstin välittämiä tunnetiloja, vaan sävelmät luotiin toistamaan vain sen muotoa ja rytmiä. Fraasit ovat yleensä muodoltaan kaarimaisia: ne alkoivat matalasta nuotista ja päättyivät siihen mutta kävivät fraasin keskivaiheilla ylempänä, mikä vastasi puhutun latinan käytäntöä.
Gregoriaanista kirkkomusiikkia esitetään kolmella eri tyylillä: vuorolauluna (responsorisesti), antifonisesti ja suoraan. Vuorolaulussa solisti ja kuoro (tai seurakunta) vuorottelevat. Antifonisessa laulussa kaksi kuoroa vuorottelee ja suorassa tavassa kuoro esittää laulut ilman vuorotteluja. Esitystapa vaihtelee esimerkiksi muun muassa messun osien mukaan siten, että esimerkiksi introitus esitettiin tavallisesti antifonisesti ja halleluja vuorolauluna.
Lauluissa käsitellään esitettävää jumalanpalvelustekstiä myös kolmella eri tavalla. Syllabisissa lauluissa lähes jokaiselle tekstin tavulle on oma nuottinsa. Toisissa lauluissa jokaista tavua kohti on yhdestä kuuteen nuottia ja niitä kutsutaan neumaattisiksi tai oligotonisiksi. Pitkät, useita nuotteja sisältävät melodiset kuviot, jotka esitetään yhden tavun aikana, ovat melismoja, ja niitä sisältäviä lauluja kutsutaan melismaattisiksi.
Gregoriaaninen kirkkomusiikki ei ole länsimaisen musiikkiperinteen tapaan tonaalista, vaan se perustuu kirkkosävellajeihin eli moodeihin, jotka ovat läheistä sukua bysanttilaisen perinteen oktoekhos-järjestelmälle. Molempien perinteiden juuret ovat antiikin Kreikan musiikinteoriassa.
Gregoriaanisessa kirkkolaulussa ei ole samanlaisia iskuja ja säännöllisiä rytmin painoja toisin kuin suurimmassa osassa myöhempää läntistä taidemusiikkia. Melodian kuljetus on vapaata, mikä soveltuu sellaisen tekstin esittämisen, jossa osaset ovat usein erimittaisia. Myöskään laulujen absoluuttinen sävelkorkeus ei ole määrätty, vaan ne esitetään kulloisenkin esittäjän äänialaan sopivalta korkeudelta.
Katso myös muokkaa
- Kirkkomusiikki
- Pyhän Pietarin veljeskunta pappisveljistö ja Kristus-kuninkaan instituutti ovat katolisessa kirkossa toimivia yhteisöjä, jotka ovat omistautuneet muun muassa gregoriaanisen kirkkolaulu perinteen säilyttämiselle.
- Tridentiininen messu tai Gregoriaaninen messu, jumalanpalvelus muoto jossa gregoriaanisella kirkkolaululla on erityissija
Lähteet muokkaa
- ↑ ”Gregorian Chant”, The Catholic Encyclopedia. New York: Robert Appleton Company New York, 1912. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.7.2009). (englanniksi)
- ↑ The Gregorian chant history gregoriano.org.br. Arkistoitu 7.12.2010. Viitattu 13.7.2009. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gregoriaaninen kirkkolaulu Wikimedia Commonsissa
]