Länsi-Saharan sota
Länsi-Saharan sota (arab. حرب الصحراء الغربية, ransk. Guerre du Sahara occidental, esp. Guerra del Sahara Occidental) oli sota, jossa sahrawien Polisario-rintama taisteli Marokkoa vastaan vuosina 1975–1991 ja Mauritaniaa vastaan vuosina 1975–1979, osana Länsi-Saharan konfliktia. Konflikti puhkesi sen jälkeen, kun Espanja vetäytyi Espanjan Saharasta Madridin sopimuksen mukaisesti, jonka nojalla se siirtyi hallinnollisen valvonnan alueena Marokolle ja Mauritanialle, mutta ei suvereenisesti. Vuoden 1975 lopulla Marokon hallitus järjesti väestönsiirron noin 350 000 Marokon kansalaiselle, joita saattoi noin 20 000 sotilaan joukkoa ja jotka asettuivat Länsi-Saharaan perustellakseen alueen kuulumista Marokolle.[1] Vaikka aluksi Polisario järjesti vain vähäistä vastustusta, Marokko harjoitti myöhemmin pitkää sissisotaa sahrawi-kansallismielisten kanssa. 1970-luvun lopulla Polisario-rintama halusi perustaa alueelle itsenäisen valtion ja taisteli sekä Mauritanian että Marokon kanssa. Vuonna 1979 Mauritania vetäytyi konfliktista allekirjoitettuaan rauhansopimuksen Polisarion kanssa. Sota jatkui heikkona koko 1980-luvun ajan, vaikka Marokko yritti useita kertoja 1989–1991 ottaa haltuunsa alueen. Polisario-rintaman ja Marokon välillä päästiin lopulta aseleposopimukseen syyskuussa 1991. Joidenkin lähteiden mukaan lopullinen kuolonuhrien määrä on 10 000 – 20 000 ihmistä.
Konflikti on sittemmin siirtynyt sotilaallisesta vastarinnasta siviilivastarintaan. Rauhanprosessi, jolla yritetään ratkaista konflikti, ei ole vielä tuottanut pysyvää ratkaisua pakolaisille, tai Marokon ja Sahara-tasavallan välistä alueellista sopimusta. Nykyään suurin osa Länsi-Saharan alueesta on Marokon valvonnassa, kun taas sisämaaosuuksia hallitsee Saharan arabidemokraattinen tasavalta, jota hallinnoi Polisario-rintama.
Tausta muokkaa
Espanjan Sahara muokkaa
Vuonna 1884 Espanja sai protektoraatin rannikolta Kap Bojadorista Cap Blanciin. Myöhemmin espanjalaiset laajensivat valvonta-alueitaan. Vuonna 1958 Espanja liitti aiemmin erilliset Saguia el-Hamran (pohjoisessa) ja Río de Oron (etelässä) alueisiinsa, muodostaen Espanjan Saharan maakunnan.
Saharan alkuperäiskansat pitivät Espanjan joukot pitkään poissa suurimmalta osalta alueestaan. Mama al-Aynayn aloitti kapinan ranskalaisia vastaan 1910-luvulla, aikana jolloin Ranska oli laajentanut vaikutusvaltaansa ja hallintaansa Luoteis-Afrikassa, kuollen samana vuonna, ja hänen poikansa El Hiban seuraten häntä. Ranskan joukot voittivat tämän, kun hän yritti valloittaa Marrakeshia, ja kostaessaan vahingoittivat Smaran pyhää kaupunkia vuonna 1913.[2] Vasta Smaran toinen tuho vuonna 1934 Espanjan ja Ranskan yhteisten joukkojen tekemänä muutti alueen tasapainoa. Toinen kansannousu vuosina 1956–1958, jonka aloitti Marokon vapautusarmeija, johti raskaisiin taisteluihin, mutta lopulta Espanjan joukot palasivat hallintaan jälleen Ranskan avulla. Levottomuudet kuitenkin jatkuivat, ja vuonna 1967 Harakat Tahrir nousi haastamaan Espanjan hallintoa rauhallisesti. Zemla Intifadan tapahtumien jälkeen vuonna 1970, kun Espanjan poliisi tuhosi organisaation ja "kadotti" sen perustajan Muhammad Bassirin, Sahrawien kansallismielisyys otti jälleen militantin käänteen.
Polisario-rintaman synty muokkaa
Vuonna 1971 ryhmä nuoria saharawilaisia opiskelijoita aloitti järjeston, jota kutsuttiin nimellä Uusi liike Saguia el-Hamran ja Rio de Oron vapauttamiseksi . Yritettyään turhaan yrittää saada tukea useilta arabivaltioilta, mukaan lukien sekä Algerian että Marokon, mutta saadessaan vain heikkoja ilmoituksia Libyan ja Mauritanian tuesta, liike muutti lopulta Espanjan hallitsemaan Länsi-Saharaan aloittamaan aseellisen kapinan.
Aseellisen taistelun alku muokkaa
Polisario-rintama muodostettiin muodollisesti 10. toukokuuta 1973 Mauritanian kaupungissa Zouiratessa[3] nimenomaisella aikomuksella pakottaa sotilaallisesti lopettamaan Espanjan siirtomaavalta. Sen ensimmäinen pääsihteeri oli El-Ouali Mustapha Sayed. Hän johti 20. toukokuuta Khangassa Polisarion ensimmäistä aseellista toimintaa,[4] jossa espanjalaisten vartioasema vallattiin ja sen kiväärit takavarikoitiin. Sitten Polisario sai vähitellen hallintaansa suuria erämaa-alueita, ja sen valta kasvoi vuoden 1975 alusta, kun Tropas Nomadas (sahraweista koostuva espanjan armeijan osastosta) alkoi siityä karkureita Polisarioon, tuoden aseita ja kokemusta mukanaan. Tässä vaiheessa Polisarion joukkoihin kuului ehkä 800 miestä, mutta heitä tuki suurempi kannattajaverkosto. Simeon Akén johtamassa YK:n vierailuvaltuuskunnassa kesäkuussa 1975 todettiin, että Saharan tuki itsenäisyydelle (toisin kuin Espanjan hallinto tai integraatio naapurimaan kanssa) oli "ylivoimainen yksimielisyys" ja että Polisario-rintama oli ylivoimaisesti suurin voimakas poliittinen voima maassa.
Aikajana muokkaa
Espanjan vetäytyminen muokkaa
Vaikka Espanja aloitti neuvottelut vallan luovuttamisesta kesällä 1975, se antoi alueen hallinnollisen valvonnan Mauritanialle ja Marokolle vasta allekirjoitettuaan Madridin sopimukset.[5] Marokon joukot kuitenkin siirtyivät 31. lokakuuta 1975 alueelle koillisesta kohti Mahbesia ja Farciyaa.
Vuoden 1975 lopulla Marokon hallitus järjesti marssin noin 350 000 Marokon kansalaiselle, joita saattoi noin 20 000 joukkoa ja jotka saapuivat Länsi-Saharaan yrittäen perustaa Marokon läsnäoloa.[1]
Marokon miehitys muokkaa
Ensimmäiset marokkolaiset joukot saapuivat El Aaiúniin 11. joulukuuta 1975 ja taistelut puhkesivat POLISARION kanssa.[6] Mauritanian joukot onnistuivat valtaamaan Tichyn ja La Güeran kahden viikon piirityksen jälkeen 20. joulukuuta ja 27. tammikuuta ensimmäinen Amgalan taistelu puhkesi Marokon ja Algerian välillä.
Tammikuussa 1976 Marokon kuninkaalliset ilmavoimat pommittivat myös alueen pohjoisosassa olevia pakolaisleirejä. Seuraavana kuukautena marokkolaiset suihkukoneet hyökkäsivät Umm Dreiga -pakolaisleireihin napalmilla ja valkoisilla fosforipommeilla tappaen tuhansia siviilejä.[1][7][8]
Espanja ilmoitti 26. helmikuuta 1976 virallisesti vetäytyvänsä kokonaan alueelta.[9]
Saharan tasavallan julistus ja sissisota muokkaa
Polisario-rintama julisti Saharan arabidemokraattisen tasavallan 27. helmikuuta 1976 ja kävi sissisotaa sekä Marokkoa että Mauritaniaa vastaan. Haagin tuomioistuin oli antanut tuomion entisestä Espanjan siirtokunnasta juuri viikkoa aikaisemmin, minkä osapuolet tulkitsivat vahvistavan oikeuksiansa riidanalaisella alueella. Espanjan vetäytymisen päätyttyä ja soveltaessaan Madridin sopimusta vuonna 1976 Marokko otti haltuunsa Saguia El Hamran ja alueen pohjoiset kaksi kolmasosaa, kun taas eteläisen kolmasosan miehitti Mauritania. Tämä ratifioitiin 14. huhtikuuta 1976 tehdyllä sopimuksella.
Polisario-rintama vastusti Marokon hyökkäystä sissihyökkäyksillä ja muutti tukikohtansa Tindoufiin Länsi-Algeriaan, missä ensimmäiset pakolaisleirit perustettiin toukokuussa 1976.[6] Seuraavan kahden vuoden ajan Polisario-liike kasvoi valtavasti, kun saharalaiset pakolaiset päätyivät leireille, paeten Marokon ja Mauritanian armeijoita, kun taas Algeria ja Libya toimittivat liikkeelle aseita ja rahoitusta.
Kuukausissa vuosien 1975–1976 Marokon hyökkäyksen jälkeen Polisario oli laajentunut tuhansiksi aseellisiksi taistelijoiksi. Uusi armeija pystyi aiheuttamaan vakavia vahinkoja sissien hyökkäyksillä Marokon joukkoja vastaan.
Mauritanian ja Ranskan osallistuminen muokkaa
Mauritanialla oli Ould Daddahin hallinnon alaisena heikentynyt 3 000 miehen armeija,[10] joka ei pystynyt torjumaan hyökkäyksiä. Hallitus oli lähes toimintakyvytön varojen puutteesta.[11] Etniset levottomuudet Mauritanian asevoimissa vaikuttivat myös voimakkaasti armeijan tehottomuuteen: maan eteläpuolelta pakotetut asevelvolliset mustat afrikkalaiset vastustivat osallistumista keskusteluun, jota he pitivät pohjoisen arabien sisäisenä kiistana, ja pohjoisen Mauritanian heimot tunsivat usein myötätuntoa Polisariota kohtaan, peläten mahdollisia Marokon alueellisia tavoitteita ja Daddah-hallinnon kasvaa riippuvuutta Marokon tuesta.
Vuonna 1977 Ranska puuttui konfliktiin jälleen kun ryhmä ranskalaisia teknikkoja vangittiin Zoueraten rautakaivoksissa, nimittäen osallistumisensa operaatio Lamantiksi. Ranskan ilmavoimat lähettivät presidentti Valéry Giscard d'Estaingin käskystä vuonna 1978 Mauritaniaan SEPECAT Jaguar -suihkukoneet, jotka pommittivat toistuvasti napalmilla Mauritaniaan suuntautuneita Polisario-sarakkeita. Polisario-rintama aloitti operaation pääkaupungissa Nouakchottissa, jonka aikana Polisarion johtaja El Ouali tapettiin. Hänen tilalle tuli Mohamed Abdelaziz, eikä hyökkäysten vauhti taantunut. Jatkuvan paineen alaisena Daddahin hallitus kaatui lopulta vuonna 1978 vallankaappaukseen, jota johti sotaa käyvien sotilashenkilöiden[12] ryhmä, joka heti suostui tulitaukoon Polisarion kanssa. Kattava rauhansopimus allekirjoitettiin 5. elokuuta 1979, jossa uusi hallitus tunnusti sahrawien oikeudet Länsi-Saharaan ja luopui omista vaatimuksistaan. Mauritania vetäytyi kaikista alueistaan ja tunnustaisi myöhemmin virallisesti Saharan arabidemokraattisen tasavallan, mikä aiheutti massiivisen repeämän suhteissa Marokkoon. Marokon kuningas Hassan II vaati heti Mauritanian evakuoiman Länsi-Saharan alueen (Tiris al-Gharbiya, mikä vastaa suunnilleen Río de Oron eteläpuolta), jonka Marokko on yksipuolisesti liitti elokuussa 1979.[13]
Umpikuja (1980-luku) muokkaa
1980-luvun puolivälistä lähtien Marokko oli suurelta osin pitänyt Polisario-joukkoja pois rakentamalla valtavan hiekkaesteen (Marokon muurin). Marokon armeija sijoitti joukon suunnilleen saman kokoisia joukkoja kuin koko Sahara-väestö puolustamaan muuria ja sen sisältämiä eteläisiä provinsseja, Länsi-Saharan taloudellisesti hyödyllisiä osia (Bou Craa, El-Aaiun, Smara jne.). Tämä sai aikaan sodan, eikä yksikään osapuoli pystynyt saavuttamaan ratkaisevia voittoja, mutta tykistökeskitykset ja sissien hyökkäykset jatkuivat, ja sota rasitti Marokkoa taloudellisesti ja poliittisesti. Saudi-Arabia,[14] Ranska ja Yhdysvallat lähettivät Marokolle taloudellista ja sotilaallista apua tilanteen lievittämiseksi, mutta asioista tuli vähitellen kestämättömiä kaikille osapuolille.
Eskalaatio 1989–1991 muokkaa
Polisario aloitti 7. lokakuuta 1989 valtavan hyökkäyksen marokkolaisia joukkoja vastaan Guelta Zemmourissa (Länsi-Saharan keskus) ja Algeriassa, mutta kärsi suuria tappioita ja vetäytyi jättäen yli 18 panssarivaunua palamaan ja kymmenisen muuta ajoneuvoa. Tämä takaisku sai Polisarion harkitsemaan tulitaukoa.
Vuoden 1991 Tifaritin operaatio oli Marokon viimeinen sotilasoperaatio ja onnistui saamaan liikkumavaraa Polisariorintamaa vastaan. Marokon kuninkaallinen armeija (RMA) toteutti elo-syyskuun 1991 aikana hyökkääviä operaatioita Mehairesin, Tifaritin ja Bir Lahloun alueilla ja puhdisti Polisarion mahdollisen läsnäolon alueelta.
Tulitauko ja jälkitilanne muokkaa
Polisarion ja Marokon välinen tulitauko, jota MINURSO (YK) valvoo, on tullut voimaan 6. syyskuuta 1991 lupauksella seuraavana vuonna järjestettävästä kansanäänestyksestä. Kansanäänestys kuitenkin pysähtyi äänestäjien oikeuksia koskeviin erimielisyyksiin, ja lukuisat yritykset käynnistää prosessi uudelleen (merkittävimmin vuoden 2003 Baker-suunnitelma) näyttävät epäonnistuneilta. Pitkäaikainen tulitauko on kestänyt ilman suuria häiriöitä, mutta Polisario on toistuvasti uhannut jatkaa taistelua, jos muutosta ei tapahdu. Marokon vetäytyminen sekä alkuperäisen sovittelusuunnitelman ehdoista että Baker-suunnitelman neuvotteluista vuonna 2003 jätti rauhanturvaoperaation ilman poliittista asialistaa: tämä lisäsi edelleen uuden sodan riskejä.
Pitkän rauhallisen vaiheen jälkeen marraskuussa 2020 tilanteessa näkyi jälleen uhkaavia merkkejä, kun Marokko on alkanut sotilaallisen operaation Polisarion mielenosoittajia vastaan.[15]
Kansainväliset tapaukset muokkaa
Marokkolainen Mirage-lentokone tulitti Espanjan SPS Almirante Ferrandizin (D22) hävittäjää, 8 km (5 mi) Länsi-Saharan etelärannikolta.
Polisario-rintaman sissit ampuivat 24. helmikuuta 1985 Alfred Wegener -instituutin Dornier 228-tyyppisen tutkimuslentokoneen Polar 3:n, Länsi-Saharan yllä.[16] Kaikki kolme miehistön jäsentä kuolivat. Saksan hallitus, joka ei tunnustanut tuolloin Marokon vaatimusta Länsi-Saharaan ja pysyi puolueettomana konfliktissa, kritisoi voimakkaasti tapausta.
Vuonna 1984 Polisario ampui alas belgialaisen ja kaksi marokkolaista lentokonetta.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c Margarita Windisch: A brief history of the Western Saharan people’s struggle for freedom Links International Journal of Socialist Renewal. 2008. Viitattu 30.6.2020.
- ↑ E.J. Brill's First Encyclopaedia of Islam, 1913-1936, Nide 5, s. 564. Brill. ISBN 978-9004097919.
- ↑ Telquel Online – Online Financial Industry Telquel Online. Arkistoitu 4.10.2010. Viitattu 28.6.2020.
- ↑ Thomas Hollowell: Allah's Garden, s. 59. Tales Press. ISBN 9780964142398.
- ↑ The United States and the Western Sahara Peace Process | Middle East Policy Council www.mepc.org. Viitattu 30.5.2018. (englanniksi)
- ↑ a b MINURSO MINURSO.
- ↑ San Martin, Pablo: Nationalism, Identity and Citizenship in Western Sahara. The Journal of North African Studies, 2007, s. 565–592. The Journal of North African Studies. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.6.2020.
- ↑ Surendra Bhutani, Conflict on Western Sahara, Strategic Analysis, 1754-0054, Volume 2, Issue 7, 1978, s. 251–256.
- ↑ MINURSO MINURSO.
- ↑ http://lcweb2.loc.gov/cgi-bin/query/r?frd/cstdy:@field(DOCID+mr0128) (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ [1] (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ [2]
- ↑ Mauritania profile – Timeline BBC
- ↑ Antonio Díaz Fernandez, Los Servicios de Inteligencia Españoles, Alianza Editorial, Madrid, 2005, s. 176.
- ↑ Ulriikka Myöhänen: Länsi-Saharan konflikti uhkaa taas leimahtaa – alueen itsenäisyyttä ajava vapautusliike katsoo Marokon rikkoneen 30-vuotista tulitaukoa YLE Uutiset. 13.11.2020. Viitattu 13.11.2020.
- ↑ Sonntag 24 Februar 1985 Dornier 228-100 Aviation Safety. Viitattu 30.6.2020.
