Wikipedia

Kyproksen miehitys

Turkin hyökkäys Kyprokselle 1974

Kyproksen miehitys (kreik. Τουρκική εισβολή στην Κύπρο, Tourkikí eisvolí stin Kýpro, turk. Kıbrıs Barış Harekâtı tai Kıbrıs Harekâtı) alkoi 20. heinäkuuta vuonna 1974. Siinä Turkin joukot miehittivät muutamassa viikossa noin kolmasosan Kyproksen saaresta eli Kyproksen tasavallan alueesta. Miehitys johti saaren jakoon kreikkalaiseen Kyproksen tasavaltaan ja turkkilaiseen Pohjois-Kyprokseen, joka on de facto voimassa edelleen.

Kyproksen miehitys
Päivämäärä:

20. heinäkuuta – 18. elokuuta 1974

Paikka:

Kypros

Lopputulos:
  • Kyproksen hallituksen ja Kreikan sotilasjuntan kaatuminen 23. heinäkuuta 1974.
  • Kyproksen turkkilaisten itsehallintoalueen perustaminen; muodostui myöhemmin Pohjois-Kyproksen turkkilaiseksi tasavallaksi, jota ei ole tunnustettu kansainvälisesti.
  • 140 000[1][2]–200 000[3] Kyproksen kreikkalaisia siirtyi pohjoisesta etelään ja 42 000[4]–65 000[5] kyproksenturkkilaisista siirtyi etelästä pohjoiseen
Aluemuutokset:

36,2% Kyproksen saaren pinta-alasta Turkin miehityksen alaisuudessa[6][7][8][9][10][11]

Osapuolet

 Turkki

 Kypros
 Kreikka
Kreikka EOKA B

Komentajat

Turkki Bülent Ecevit
Turkki Fahri Korutürk
Turkki Rauf Denktaş
Turkki Necmettin Erbakan

Kypros Níkos Sampsón
Kypros Gláfkos Klirídis
Kreikka Faídon Gkizíkis
Kreikka Dimítrios Ioannídis

Vahvuudet

 Turkki 40 000 joukkoja[12]
160–180 M47 ja M48 tankkeja[13]
Kyproksen turkkilaiset enklaavit:
11 000–1 500- 2 000 miestä[14]
Yhteensä: 60 000

 Kypros
12 000 [15]
 Kreikka:
1 800– 2 000 joukkoja[16]
Yhteensä: 14 000

Tappiot

 Turkki 568 kaatunutta (498 Turkin ilmavoimissa, 70 vastarintaliikkeen jäsenistä)
270 siviiliä
803 kadonneita siviileitä[17]
2 000 haavoittuneita[18]
[19][20][21]

4 500–6 000 (sotilas- ja siviiliväestö)[19][20]
 Kypros 1 273 kuollutta [22]
 Kreikka 105 kuollutta
1000–1100 kadonneita[23]
12 000 haavoittuneita [24][25]


Yhdistyneet kansakunnat UNFICYP[26]
9 kuollutta
65 haavoituneita

Miehitys alkoi sen jälkeen, kun Kyproksen presidentti Makarios III oli syrjäytetty vallankaappauksessa 15. heinäkuuta[27] maan pääkaupungissa Nikosiassa. Kaappauksen takana olivat kyproksenkreikkalainen Níkos Sampsón[27] ja Ateenassa valtaa pitänyt Kreikan sotilasjuntta.[27] Kaappauksen tarkoituksena oli liittää Kypros Kreikkaan.[27] Kyproksen väestöstä 77 % on kreikkalaisia ja 18 % turkkilaisia. Turkkilaiset asuvat saaren pohjoisosassa nykyisen Pohjois-Kyproksen alueella. Turkin hallitus reagoi levottomuuksiin välittömästi ja lähetti saarelle noin 6 000 miestä ja 40 taisteluvaunua.[28]

Miehityksen tausta

muokkaa

Kyproksen dekolonialisaatio ja itsenäisyys

muokkaa

Kyproksen tasavalta itsenäistyi vuonna 1960, pääasiassa kreikankielisten parissa levinneen, osittain väkivaltaisenkin, vastarinnan jälkeen. Tätä ennen se oli ollut n. 82 vuoden ajan Ison-Britannian yhteydessä eri järjestelyin, viimeiseksi n. 35 vuotta kruununsiirtomaana. Iso-Britannia oli puolestaan vuonna 1878 pakottanut n. 300 vuotta saarta hallinneen Osmanien valtakunnan luopumaan siitä Ison-Britannian hyväksi, kun Venäjä oli voittanut sodan Turkkia vastaan.[29]

Pääasialliset väestöryhmät ja pääuskonnot

muokkaa

Kyproksen enemmistökieltä, kreikkaa, alettiin puhua ja kirjoittaa saarella n. 1200 eaa. lähtien, jolta ajalta ovat peräisin saarelta löytyneet ensimmäiset mannerkreikan esine- ja rakennuslöydöt (Mykeneläinen kulttuuri). 1571 Osmanien valtakunta valloitti Kyprosen Venetsialta, mistä lähtien Kyproksessa on ollut turkinkielinen vähemmistö.[29]

1960-luvulle tultaessa saarelle oli muuttanut noin 30 000 turkkilaista. Kreikkalaisia siellä asui noin 160 000.[29] Saarella asui enemmistönä kreikkalaisia ortodokseja ja vähemmistönä turkkilaisia muslimeja, jotka asuivat lähinnä saaren pohjoisosissa.

 
Kyproksen ensimmäinen presidentti, arkkipiispa Makarios III.

Vaikka suurimman osan ajasta kyproksenkreikkalainen ja kyproksenturkkilainen maalaisväestö eli rinnakkain, ajottain on esiintynyt ristiriitoja. Väestöryhmien pääuskontojen välisiä eroja on perinteisesti pidetty tässä merkityksellisinä. Kreikankieliset kristillistyivät alkaen ensimmäisestä vuosisadasta ja 400-luvulla seurakunta järjestäytyi ja tunnustettiin autokefaaliseksi ortodoksiseksi kirkoksi. Islam saapui saarelle suuremmassa mittakaavassa kyproksenturkkilaisten esivanhempien mukana Turkista osmanivallan aikana. Kyproslaiset valitsivat ensimmäiseksi presidentikseen ortodoksisen kirkon päämiehen, arkkipiispa Makarios III:nen. Poliittista yhteyttä Kreikan ortodoksiseen kirkkoon on pidetty liian läheisenä ja sen on tulkittu herättäneen epäluuloja turkinkielisten kyproslaisten joukossa.lähde?

Kyproksenkreikkalaisen arkkipiispa Makarioksen varapresidentiksi valittiin kyproksenturkkilainen Fazil Küçük. Vallanjako oli perustuslain mukainen sekä Kyproksen, Ison-Britannian, Kreikan ja Turkin hyväksymä. Jo ennen itsenäistymistä oli vuonna 1959 Turkin, Kreikan, Ison-Britannian ja Kyproksen etnisten ryhmien välillä allekirjoitettu sopimus, että saari itsenäistyisi eikä sitä jaettaisi kahtia. Kyproksen edustajainhuoneen ja hallituksen paikat oli jaettu kreikkalaisten ja turkkilaisten kesken. Lipuksi tuli valkokeltainen uusi Kyproksen lippu ja virallisiksi kieliksi kreikka ja turkki. Uskonnoiksi tulivat ortodoksinen kristinusko sekä islam. Kaikkien valtion virastoiden johtajiksi valittiin kreikkalainen ja turkkilainen. Turkki ja Kreikka saivat sopimuksessa puuttua saaren tilanteeseen, jos perustuslakia olisi loukattu.

Iso-Britannia sai kaksi sotilastukikohtaa Akrotíriin ja Dekéleiaan. Saari ei saanut liittyä Kreikkaan eikä Turkkiin. Pääkaupungiksi tuli Nikosia. Sopimus hyväksyttiin 16. elokuuta vuonna 1960 Lontoossa. Sopimus perustui kompromissiin, ja monet kyproksenkreikkalaiset eivät hyväksyneet sitä. Makarios itsekin piti itsenäistymisneuvotteluissa sovittua järjestelmää toimintakyvyttömänä.

Vaikuttimia Kyproksen pääväestöryhmien väliseen konfliktiin

muokkaa

Kreikka itsenäistyi itsenäisyyssodan päätteeksi Osmanien valtakunnasta ja sen ensirajoista tehtiin sopimus vuonna 1832. Tämän jälkeen usealla enemmistöltään kreikankielisellä alueella, jota hallitsi jokin muu taho kuin Kreikka, alkoi liikehdintä yhdistää alue Kreikan kuningaskuntaan. Liikehdintää alettiin kutsua nimellä 'enosis' (kreik. Ένωσις, Enosis "yhdistyminen"). Kreikan kansallismieliset lietsoivat tätä kehityskaarta. Kyproksen kreikankielisten keskuudessa 'enosis'-liikehdintä ja Britannian siirtomaavallan vastustus assosioituivat usein keskenään.

Huoli siitä, mitä turkinkielisille tapahtuisi Kyproksen ollessa osa Kreikkaa teki Britannian siirtomaaherruudesta monelle turkinkieliselle kyproslaiselle hyväksyttävämmän. Oman itsenäisyyssotansa kautta 1922 syntyneessä Turkin valtiossa oli sielläkin vahva kansallisliike. Kreikan vietyä Kyproksen-kysymyksen Yhdistyneiden Kansakuntien istuntoon 1954, vaati Turkki Kyprosta itselleen, jos Iso-Britannia luopuisi saaresta. Enosis-liikkeen voimistuessa ja järjestäytyessä, alkoi turkinkielisten kyproslaisten parissa vahvistua ajatus 'Taksimista' (turk. Taksim "jakautuminen"), eli Kyproksen saaren jakamisesta.

Samaan aikaan Ison-Britannian hallinto tuli lietsoneeksi väestöryhmien välistä epäluuloa esim. perustamalla 1950-luvulla poliisijoukon rajoittamaan vastarintaa kreikankielisten parissa. Se koostui ainoastaan turkinkielisistä kyproslaisista. Kreikankielisen EOKA-liikkeen ensimmäisiä turkinkielisiä uhreja olikin poliisi vuonna 1955.

Sekä kreikankielisten että turkinkielisten pariin muodostetuissa kansallismielisissä järjestöissä ja sitten puolisotilaallisissa joukoissa EOKA:ssa (1955) ja EOKA B:ssä sekä Volkanissa (1956) ja TMT:ssä perustajissa oli upseereita Kreikan ja Turkin armeijoista.

Väkivaltaisuuksien alku

muokkaa

Makarioksen pyrkiessä muuttamaan Kyproksen perustuslain saaren kreikkalaiset äärinationalistit hyökkäsivät turkkilaisten siviilien kimppuun, minkä seurauksena noin 1 000 ihmistä kuoli. Väkivaltaisuudet alkoivat 21. joulukuuta, jolloin Nikosian Ermoú-kadulla ammuttiin ensimmäiset laukaukset.[30] Noin 20 000 kyproksenturkkilaista pakeni saaren pohjoisosiin ja eristetyille asuinalueille, joissa elämä oli ahdasta ja elintarvikkeiden puute jokapäiväistä.

Kreikkalaisten Énosis-liike, jota Makarios III johti, vaati saaren liittämistä Kreikkaan. Énosis-liikettä tuki aseellinen EOKA-järjestö (Ethnikí Orgánosis Kypríon Agonistón, ”Kansallisen Kyproksen vapaustaistelijat”). Luonnollisestikaan Kreikkaan liitetyssä Kyproksessa ei turkkilaisvähemmistölle olisi jäänyt merkittäviä vähemmistöoikeuksia tai edes oikeutta pysyä saarella.lähde? Vastavaatimuksena kreikkalaisten halulle liittää saari Kreikkaan turkkilainen puolustusjärjestö TMT (Türk Mukavemet Teşkilatı, ”Turkkilainen vastarintajärjestö”) vaati saaren jakoa, eli Taksimia. Makarios esitti perustuslakimuutoksen varapresidentti Fazil Küçükille 30. marraskuuta 1963, mutta se hylättiin.[31]

Rauhanturvaoperaatio

muokkaa

EOKA:n kannattajat hyökkäsivät useisiin turkkilaiskyliin ja surmasivat niissä asuneet siviilit. Väkivaltaisuudet jatkuivat vuoden 1964 maaliskuuhun, jolloin Yhdistyneet kansakunnat lähettivät saarelle rauhanturvajoukkonsa.[32] Iso-Britannia pyysi YK:n apua kriisin ratkaisemiseksi.[32] Myös presidentti Makarios pyysi turvallisuusneuvostoa lähettämään rauhanturvaajia saarelle. Turvallisuusneuvosto hyväksyi 4. maaliskuuta yksimielisesti päätöslauselman, jossa suositeltiin rauhanturvajoukkojen lähettämistä Kyprokselle maan hallituksen suostumuksella. YK:n pääsihteeri U Thant pyysi 4. maaliskuuta muun muassa Kanadaa, Ruotsia, Suomea ja Brasiliaa lähettämään rauhanturvaajia.[32][33] Maaliskuun 27. päivä rauhanturvajoukot perustettiin. Maaliskuun lopussa saarelle saapuivat ensimmäiset rauhanturvaajat, joita johti intialainen kenraali Gyani.[32][33]

Samaan aikaan levottomuudet Kyproksella jatkuivat. Kreikan kuningas Paul I kuoli 6. maaliskuuta Ateenassa. 12. maaliskuuta 1964 Kreikan uusi kuningas Konstantin II vannoi hallitsijanvalan. Makarios III osallistui Paulin hautajaisiin sekä uuden kuninkaan kruunajaisiin.[34]

25. maaliskuuta 1964 YK:n pääsihteeri U Thant nimitti Suomen Ruotsissa toimineen suurlähettilään Sakari Tuomiojan välittäjäksi Kyproksen kreikkalaisten ja turkkilaisten väliseen kiistaan.[30] Tuomioja aloitti osapuolten välisen kiistan selvittämisen, mutta kuoli kesken työnsä vakavaan sairauteen 9. syyskuuta 1964.[35]

Kriisin syveneminen, YK:n UNFICYP-komppania

muokkaa

Tilanne saarella jatkui levottomana. YK:n rauhanturvaajakomppania sai ensimmäisen uhrinsa suomalaisen viestialikersantti Juhani Matikaisen menettäessä henkensä kyproksenturkkilaisessa Kanlıköyn kylässä 19. toukokuuta vuonna 1964.[36] 23. kesäkuuta EOKA:n kenraali Geórgios Grívas saapui saarelle. Grívas piti puheen, jossa hän toivoi kykenevänsä lieventää Kyproksen tilannetta ja estää Turkin väliintulon.[30]

7. elokuuta kriisi oli aiheuttaa sodan Turkin ja Kreikan välille, kun Turkin ilmavoimat hyökkäsi kreikkalaisten asemiin Kyproksella. Pomóksen, Pólin, Pachýammoksen, Ágios Theódoroksen ja Límnin kylät paloivat. Seuraavana päivänä turkkilaiset hyökkäsivät napalmpommein, joissa kuoli 30 ja haavoittui 200. Kyproksenkreikkalaiset puolestaan tulittivat Kókkinan kylää, jossa oli turkkilaisten asemia. Sekä Turkin että Kreikan sotavoimat määrättiin hälytystilaan.[37] YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui hätäistuntoon ja lähetti vetoomuksen osapuolille, etteivät he käyttäisi kovia sotatoimia. Presidentti Makarios päätti pyytää apua Neuvostoliitolta, Egyptiltä ja Syyrialta kiistan sovittamiseen. YK:n sovittelija Tuomioja neuvotteli yötä päivää osapuolten kanssa välitysehdotuksesta. Diplomaattisodan jälkeen saatiin aikaan tulitauko, mutta tilannetta ei ollut lopullisesti selvitetty.[37] Samana aikana Turkin hallitus alkoi karkottaa siellä asuvia kreikkalaisia. Turkinkreikkalaisille myönnettiin Turkin passeja.

Taistelut rauhoittuivat heti kun aselepo saatiin aikaan. YK:n UNFICYP-rauhanturvaajajoukot saapuivat saarelle. Heidän tehtävänsä on erottaa väestönryhmät toisistaan.

YK:n yleiskokouksen poliittinen päävaliokunta hyväksyi 16. joulukuuta 1965 Kyprosta koskevan päätöslauselman, jossa kehotettiin kaikkia YK:n jäsenmaita olemaan sekaantumatta Kyproksen sisäisiin asioihin. Kyproksen hallitus tuki päätöslauselmaa, mutta Turkki vastusti sitä voimakkaasti.[33]

Kreikan sotilasjuntta valtaan

muokkaa

Kreikassa oli vuodesta 1965 lähtien vakavia sisäpoliittisia kiistoja. Kreikan iäkäs pääministeri, keskustalainen Geórgios Papandréou, ilmoitti eroavansa pääministerin paikalta. Tästä alkoi monivaiheinen ja pitkä hallituskriisi, joka kesti useita kuukausia. Tilanne kiristyi kuitenkin vuoden 1967 maaliskuussa, kun kenraali Grívas paljasti armeijan vasemmistosuuntaisen salaliiton nimeltä Aspída (”Kilpi”), ja syytti pääministeri Papandréouta poikansa Andréas Papandréoun kanssa suunnitellusta salaliitosta,[38] jonka tarkoituksena oli kaataa Kreikan monarkia. Valtaan nousi väliaikainen pääministeri Geórgios Athanasiádis-Nóvas.

Kreikan asevoimat kuitenkin pelkäsivät, että vaaleissa menestyvä Andréas Papandréou, joka oli sosialistisen PASOK-puolueen listoilla, erottaisi Kreikan Pohjois-Atlantin liitto Natosta ja lakkauttaisi monarkian.[39] Lopulta armeija, jota johtivat kenraalit Grigórios Spantidákis, Stylianós Pattakós ja Geórgios Papadópoulos, kaappasi vallan 21. huhtikuuta 1967 ja perusti Kreikkaa hallinneen sotilas­juntan. Väliaikainen pääministeri Panagiótis Kanellópoulos ja molemmat Papandréout pidätettiin. Kuningas Konstantin II tuki vallankaappausta.[39]

Reagointi Kyproksella

muokkaa

Ensin Kreikan sotilasvallankaappaus vaikutti aivan rauhalliselta, eivätkä sen seuraukset näkyneet Kyprokselle, jossa oli YK:n rauhanturvaajia. 15. marraskuuta eräs kreikkalainen poliisipartio kävi turkkilaisella puolella, vaikka YK:n rauhanturvaajat yrittivät sitä estellä tulitaukosopimuksen nojalla. Tunteet leimahtivat ilmisodaksi ja sytyttivät taas kansainvälisen polttopisteen Kyprosta kohtaan. Rajuja tappeluita syntyi kreikkalaisten ja turkkilaisten välille.[40]

Turkki lähetti Kreikalle nootin, jossa se vaati tällaiset partioinnit lopetettavaksi. Nootissa vaadittiin Kreikan Kyproksella olevien joukkojen komentajan Grívasin eroa ja kreikkalaisten sotilaiden supistamista 15 000:sta 10 000:teen. Turkin laivasto sai määräyksen purjehtia kohti saarta. Armeija hälytettiin maihinnousua varten. Kreikan armeija oli hälytystilassa, vaikka sotilasjuntta välttelikin avointa selkkausta Turkin kanssa. Kyproksen presidentti Makarios vetosi YK:n turvallisuusneuvostoon apua saadakseen.[40]

Kipinä, joka oli vähällä laajeta avoimeksi suurpaloksi, alkoi, kun kreikkalainen tarkastuspartio tuli turkkilaisten asuttamaan Kofínoun kylään, jossa syttyi ankaria levottomuuksia. 40 kyläläistä surmattiin. Kiukustunut Turkki mobilisoi kaikki joukkonsa, ja maahan julistettiin liikekannallepano. Pääsyyllinen oli kenraali Grívas, Énosis-liikkeen tukija, joka vaati Kyproksen liittämistä Kreikkaan. Grívasta vaadittiin eroamaan ja karkotettavaksi. Ateenassa valtaa pitänyt sotilas­juntta vähensi joukkoja Kyproksella, kun Makarios halusi neuvotella tilanteesta. Grívas karkotettiin saarelta ja hänen seuraajakseen nimitettiin kenraali Geórgios Morónis. Kreikan juntalla ei ollut varaa lähteä sotaan. Turkissa mielenosoittajat vaativat Turkin armeijaa nousemaan maihin Kyproksella.[40] YK:n pääsihteeri lähetti saarelle edustajansa Jose Rolz-Bennettin ja Yhdysvallat lähetti erikoislähettiläs Cyrus Vancen. Myös Naton pääsihteeri Manlio Brosio alkoi välittää Vancen ja Bennetten kanssa kiistaa. Lopulta päätettiin, että Kreikalla sai olla Kyproksella 950 sotilasta ja Turkilla 850. Saaren turvallisuuden takaisivat UNFICYP-rauhanturvaajat.[40] YK:n apulaispääsihteeri Jose Rolz-Bennet saapui 20. helmikuuta 1966 Suomeen neuvottelemaan YK:n rauhanturvajoukkojen rahoittamisesta sekä uuden välittäjän ja Kypros-joukkojen ylipäällikön nimittämisestä.[33]

Uudet levottomuudet

muokkaa

Levottomuuksiin ja YK:n valvontaan tuskastuneet kreikkalaiset ääriainekset perustivat vuonna 1971 saarelle palanneen kenraali Grívasin johdolla erikoisarmeija EOKA B:n (”EOKA II”), joka kannatti Énosis-aatetta.[41] EOKA ryhtyi nyt toimimaan myös presidentti Makariosta vastaan, joka pyrki sovittelemaan saaren tulevaisuudesta Turkin kanssa.[41]

Miehityksen vaiheet

muokkaa

Makarioksen syrjäyttäminen

muokkaa

Tilanne Kyproksella kärjistyi 15. heinäkuuta vuonna 1974, kun Kyproksen kansalliskaarti kreikkalaisten upseerien johtamana syrjäytti presidentti Makarioksen.[42] Uudeksi presidentiksi tässä vallankaappauksessa nostettiin Níkos Sampsón.

Kreikan sotilasjuntta Ateenassa tuki vallankaappausta, jossa kuoli noin 300 ihmistä, koska heillä oli kaunaa Makariosta kohtaan.[43] Tämä johtui siitä, että Makarios oli ollut jo vuodesta 1971 Kreikan opposition kannattaja ja sotilas­juntan vastustaja.[43] Lisäksi Makarios ei halunnut liittää Kyprosta Kreikkaan. Hän oli kannattanut itsenäisen Kyproksen tasavallan politiikkaa eikä Énosis-aatetta, jota EOKA oli ajanut jo vuodesta 1965.[27]

Dramaattisessa ilmoituksessa vallankaappauksen jälkeen sotilasjohto ilmoitti, että Makarios olisi kuollut.[27] Tuntia myöhemmin Makarios puhui radiossa salaisesta paikasta käsin ja kehotti ihmisiä vastarintaan. Makarios oleskeli brittiläisessä Dekéleian sotilastukikohdassa. Sieltä hänet lennätettiin Lontooseen,[27] jossa hän tapasi Ison-Britannian pääministeri Harold Wilsonin, kunnes jatkoi matkaa New Yorkiin, jossa hän esiintyi YK:n turvallisuusneuvostossa.[27]

Turkki miehittää Kyproksen

muokkaa
 
Kartta Kyrenian maihinnoususta 20 heinäkuuta 1974.
 
Kreikan armeijan joukkoja matkalla Turkin rajalla Pohjois-Kreikassa Kyproksen kriisin aikaan.

Kreikkalaisten upseerien kaappaus Kyproksella vei Turkin ja Kreikan sodan partaalle. Turkkilaiset reagoivat voimakkaasti ja julistivat, että he aikovat puuttua tilanteeseen sotilaallisesti.[28] 20. heinäkuuta ilmoitettiin, että noin 6 000 turkkilaisten sotilasta ja 40 panssarivaunua nousi maihin Kyrenian satamakaupungissa Kyproksen pohjoispuolella. Sillanpääasema muodostettiin ja strategiset paikat miehitettiin.[28]

Turkin syy miehitykselle oli selvä. Turkin presidentti Bülent Ecevit sanoi, että Ateenassa istuva sotilasjuntta oli väkivaltaisuuksien takana ja että Turkin olisi suoritettava sotilaallisia toimenpiteitä saarella.[28] Kyproksenturkkilaisen väestön suojelu[28] ja Lontoon sopimuksen vuodelta 1959 turvaaminen olivat myös aiheina siihen, että Turkki miehittäisi saaren.[28]

Kiihkeällä diplomaattisella toiminnalla pyrittiin estämään avoimen sodan syttyminen kahden Nato-maan, Kreikan ja Turkin välille. Yhdysvallat ja Iso-Britannia vetosivat osapuoliin, että saarelle pitäisi saada tulitauko.[28]

Taistelevien osapuolten välillä käytiin yhteenottoja sekä maalla, merellä että ilmassa.[28] Pian tuli selväksi, ettei Kreikka voisi kohdata turkkilaisjoukkoja. Myös kyproksenturkkilaiset ryhtyivät vastarintaan, ja pian kreikkalaisten asemat voitettiin.[28]

YK:n turvallisuusneuvosto välitti tulitauon osapuolten välille. Se tuli voimaan 22. heinäkuuta.[28] Tähän mennessä Turkki oli jo miehittänyt noin viidesosan saaresta.[28] Invaasio oli lopetettu, ja presidentti Ecevit sanoi, että miehityksen päämäärä oli saavutettu.[28]

Aselevon yhteydessä molemmat osapuolet sopivat Ison-Britannian kanssa rauhanneuvotteluista, jotka alkoivat Genevessä.[28] Turkin armeija piti muun muassa Kyrenian satamakaupunkia hallussaan.[28] Väestö oli paennut. Turkin hallitus ilmoitti, että ainoastaan 57 turkkilaista oli kaatunut ja 184 haavoittunut. Sadattuhannet olivat menettäneet kotinsa.[28]

Kreikan sotilasjuntta kaatuu

muokkaa

23. heinäkuuta Kyproksen fiasko sai Kreikan sotilasjuntan kenraalit palauttamaan vallan siviileille.[43] Kreikan presidentti kenraali Faídon Gkizíkis ilmoitti Ateenassa juntan luovuttavan vallan siviilipolitiikoille.[43] Gkizíkis kutsui vielä samana päivänä Pariisissa asuvan maanpaossa entisen pääministeri Konstantínos Karamanlísin takaisin Kreikkaan.[43] Karamanlís vannoi virkavalansa jo seuraavana päivänä. Hänen toivottiin pystyvän estämään Kreikan ja Turkin välisen sodan. Suurin syy juntan eroon oli Kyproksen vallankaappauksen epäonnistuminen[43] ja Kreikan joutuminen pitkäksi ajaksi syrjään kansain­välisestä politiikasta.[43]

Karamanlís armahti kaikki poliittiset vangit, sulki Gyároksen saaren keskitysleirin ja myönsi lehdistönvapauden.[43] Ulkomailla asuvat kreikkalaiset maanpakolaiset, kuten entinen ministeri Andréas Papandréou, säveltäjä Míkis Theodorákis ja näyttelijä Melína Merkoúri, saattoivat palata takaisin kotimaahansa.[44] Televisio- ja radiopuheessa Karamanlís sanoi puolustavansa Kyproksen itsenäisyyspolitiikkaa[44] ja tyrmäsi Énosis-liikkeen vaatimukset.

Tilanne Kyproksella

muokkaa

Kyproksen presidentti Sampsón erosi samaan aikaan, kun Kreikan sotilasjuntta kaatui.[45] Uudeksi presidentiksi valittiin Gláfkos Klirídis, Kyproksen unionipuoleen puheenjohtaja.[45] Sampsón sanoi radiopuheessaan, että ero oli oma-aloitteinen, ja että nyt pitäisi tulla johtoon diplomaattisesti taitava henkilö, joka voisi aloittaa neuvottelun saaren molempien kansallisuuksien kanssa.[45]

Kyproksella oli noin 15 000 turistia, kun vallankaappaus ja Turkin invaasio alkoivat. Miehityksen jälkeen tilanne oli turistien kohdalta kriittinen. Eräs turistihotelli Famagustassa tuhoutui turkkilaisten pommihyökkäyksessä.[45] Parikymmentä turistia sai surmansa. Useimmat turistit kuljettiin saarelta brittiläisten sotilastukikohdan kautta YK:n auttamana Kreikkaan tai Turkkiin.[45]

Tulitauko ja rauhanneuvottelut

muokkaa

14. elokuuta Nikosian alueella solmittiin tulitauko.[46] Turkkilaiset olivat miehittäneet Pohjois-Kyproksen, ja pääkaupunki Nikosia oli puoliksi turkkilaisten ja puoliksi kyproksenkreikkalaisten hallussa. 16. elokuuta mennessä Turkki oli valloittanut jo noin kolmasosan saaresta.[46]

Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford korosti, että Geneven neuvotteluja tulisi jatkaa ja pysyvät ratkaisut saaren tulevaisuudelle pitäisi taata. Kreikan pääministeri Karamanlís sanoi, ettei Kreikan pitäisi enää osallistua Kyproksen rauhan­neuvotteluihin, vaan saarelaisten pitäisi itse päättää tulevaisuudesta. Karamanlís myös uhkasi Kreikan eroavan Natosta, sillä Yhdysvallat ei ollut Kreikan apuna hädän aikana.[46]

Kyproksen päätöslauselma

muokkaa

1. marraskuuta 1974 YK:n yleiskokous hyväksyi yksimielisesti Kyprosta koskevan päätöslauselman. Päätöslauselma tunnusti, että saarella oli kaksi kansanryhmää. Kaikkien vieraiden joukkojen tulisi poistua saarelta. Saari jaettaisiin kahtia Nikosian kohdalta. Sen välille tulisi 300 kilometriä pitkä demilitarisoitu alue, jota valvoo YK. Rajanylitys- ja tarkastuspisteitä olisi rajoitetusti.[47]

Makarioksen paluu

muokkaa

7. joulukuuta vuonna 1974 Kyproksen arkkipiispa ja syrjäytetty presidentti Makarios palasi saarelle. Arkkipiispa korosti heti että hän työskentelisi saaren yhdistymispolitiikan puolesta ja turkkilaisten ja kreikkalaisten väestönosan välisen rauhan puolesta. Saaren kahtiajaon Makarios tyrmäsi. Ennen paluuta Kyprokselle oli Makarios neuvotellut Kreikan uuden presidentin Karamanlísin kanssa, joka yksimielisesti hallituksen kanssa tuki Kyproksen yhdistämispolitiikkaa.[48]

Sampsónin vankeus

muokkaa

31. elokuuta 1976 Kyproksen entinen lehtikeisari Sampsón tuomittiin vankeuteen 20 vuodeksi kesällä 1974 tehdystä vallankaappauksesta.[49]

Kyproksen turkkilaisen valtion perustaminen

muokkaa
 
Miehittävän Turkin sekä Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan liput Kyrenian kaupungissa, turkkilaisittain Girnessä.

Kyproksenturkkilaisten johtaja Rauf Denktaş ilmoitti 13. helmikuuta 1975, että saarivaltion pohjoisosasta on muodostettu uusi kyproksenturkkilainen valtio, joka kuitenkin jäisi Kyproksen tasavallan yhteyteen. Tapausta arvosteltiin kreikkalaisväestön taholta. Kreikan pääministeri Karamanlís tuomitsi ilmoituksen ja piti sitä pohjoisosan suorana itsenäisyysjulistuksena. Turkin pääministeri Sadi Irmakin taas tuki päätöstä.[50] 15. marraskuuta vuonna 1983 Kyproksen turkkilaisten kansankokous julisti saaren pohjoisosan itsenäiseksi tasavallaksi nimellä Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta.[51]

Julistus tuli yllätyksenä sekä Kreikalle että Kyproksen tasavallalle. Turkki tunnusti uuden valtion pari tuntia itsenäisyysjulistuksesta. Kreikka protestoi ja Kyproksen hallitus ja Iso-Britannia pyysivät YK:n turvallisuusneuvoston koolle. Saarella olleet YK:n rauhanturvaajat määrättiin valmiuksiin levottomuuksien pelossa.[51]

Nykyinen tilanne

muokkaa
 
Kyproksen jako vuoden 1974 kriisistä ja miehityksestä lähtien.

Kyproksen saari on edelleen jaettu kahtia. Myös pääkaupunki Nikosia on jaettu kahtia, ja sitä vartioivat Kyproksen tasavallan ja Pohjois-Kyproksen armeijan sotilaat. YK:n johtama UNFICYP-operaatio jatkuu edelleen (vuonna 2018). Saaren yhdistämisestä on neuvoteltu. Vuonna 2004 pidetyssä kansanäänestyksessä kyproksenturkkilaisista 65 % kannatti YK:n pääsihteeri Kofi Annanin ehdottamaa yhdistämistä, mutta kyproksenkreikkalaiset torjuivat sen 76 %:n enemmistöllä oman presidenttinsä Tássos Papadópouloksen ja Kyproksen kirkon johdon suosituksesta. Samana vuonna Kyproksen tasavalta liittyi Euroopan unioniin.

Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan itsenäisyyden on tunnustanut ainoastaan Turkki. Vuonna 2008 Dimítris Christófias voitti Kyproksen tasavallan vaalit. Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan johtaja Mehmet Ali Talat otti heti presidentinvaalin jälkeen yhteyttä Christófiakseen ja esitti tapaamista. Tämän jälkeen monia rajanylityspaikkoja on avattu saaren eri kohtiin. Toiveita saaren yhdistämisestä on vireillä.

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ Tocci, Nathalie: The EU and Conflict Resolution: Promoting Peace in the Backyard, s. 32. Routledge, 2007. ISBN 9781134123384 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Borowiec, Andrew: Cyprus: A Troubled Island, s. 2. Greenwood Publishing Group, 2000. ISBN 9780275965334 Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ Michael, Michális Stavrou: Resolving the Cyprus Conflict: Negotiating History, s. 130. Palgrave Macmillan, 2011. ISBN 9781137016270 Teoksen verkkoversio.[vanhentunut linkki]
  4. ↑ Katholieke Universiteit Brussel, 2004 "Euromosaic III: Presence of Regional and Minority Language Groups in the New Member States", p.18
  5. ↑ Smit, Anneke: The Property Rights of Refugees and Internally Displaced Persons: Beyond Restitution, s. 51. Routledge, 2012. ISBN 9780415579605 Teoksen verkkoversio.
  6. ↑ Embassy of the Republic of Cyprus in Brussels - General Information mfa.gov.cy. Arkistoitu 21.9.2022. Viitattu 21.9.2018.
  7. ↑ Juliet Pearse, "Troubled Northern Cyprus fights to keep afloat" in Cyprus. Grapheio Typou kai Plērophoriōn, Cyprus. Grapheion Dēmosiōn Plērophoriōn, Foreign Press on Cyprus,　Public Information Office, 1979, p. 15.
  8. ↑ Joseph Weatherby, The other world: Issues and Politics of the Developing World, Longman, 2000, ISBN 978-0-8013-3266-1 p. 285.
  9. ↑ David W. Ziegler, War, Peace, and International Politics, Longman, 1997, ISBN 978-0-673-52501-7, p. 275.
  10. ↑ Nils Ørvik, Semialignment and Western Security, Taylor & Francis, 1986, ISBN 978-0709919513, p. 79.
  11. ↑ Richard D. Caplan, Europe and the Recognition of New States in Yugoslavia, Cambridge University Press, 2005, ISBN 978-0-521-82176-6, p. 104., on the refusal of legal recognition of the Turkish Cypriot state, see S.K.N. Blay, "Self-Determination in Cyprus: The New Dimensions of an Old Conflict", 10 Australian Yearbook of International Law (1987), pp. 67–100.
  12. ↑ Keser, Ulvi (2006). Turkish-Greek Hurricane on Cyprus (1940 – 1950 – 1960 – 1970), 528. sayfa, Publisher: Boğaziçi Yayınları, 975-451-220-5 .
  13. ↑ Η Μάχη της Κύπρου, Γεώργιος Σέργης, Εκδόσεις Αφοι Βλάσση, Αθήνα 1999, s. 253 ((kreikaksi)
  14. ↑ Η Μάχη της Κύπρου, Γεώργιος Σέργης, Εκδόσεις Αφοι Βλάσση, Αθήνα 1999, s. 254 (kreikaksi)
  15. ↑ Η Μάχη της Κύπρου, Γεώργιος Σέργης, Εκδόσεις Αφοι Βλάσση, Αθήνα 1999, s. 260 (kreikaksi)
  16. ↑ Administrator: ΕΛ.ΔΥ.Κ '74 – Χρονικό Μαχών eldyk74.gr. (kreikaksi)
  17. ↑ Haydar Çakmak: Türk dış politikası, 1919–2008, Platin, 2008, 9944137251, s. 688 (turkiksi)
  18. ↑ Cyprus, a country study. Foreign Area Studies, American University : for sale by the Supt. of Docs., U.S. Govt. Print. Off., 1980. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.12.2012).
  19. ↑ a b Encyclopedia of US foreign relations. Oxford University Press, 1997. ISBN 978-0-19-511059-3 Teoksen verkkoversio (viitattu 5.12.2012).
  20. ↑ a b Tony Jaques: Dictionary of Battles and Sieges: A Guide to 8,500 Battles from Antiquity Through the Twenty-First Century, s. 556. Greenwood Publishing Group, 2007. ISBN 978-0-313-33538-9 Teoksen verkkoversio (viitattu 5 .12.2012).
  21. ↑ A Companion to Border Studies, s. 44. John Wiley & Sons, 19.6.2012. ISBN 978-1-4051-9893-6 Teoksen verkkoversio (viitattu 5 .12.2012).
  22. ↑ Καταλόγοι Ελληνοκυπρίων και Ελλαδιτών φονευθέντων κατά το Πραξικόπημα και την Τουρκική Εισβολή Ministry of Foreign Affairs of Cyprus. Arkistoitu 16.4.2015. Viitattu 17.7.2015. (kreikaksi)
  23. ↑ Figures and Statistics of Missing Persons Committee on Missing Persons in Cyprus. Arkistoitu 21.7.2015. Viitattu 17 .7.2015.
  24. ↑ Artuç, İbrahim; Kıbrıs'ta Savaş ve Barış, Kastas Yayınları, İstanbul 1989, sayfalar 300-304 ve 317-318
  25. ↑ Manizade, Derviş (1975). Kıbrıs: dün, bugün, yarın, 511. sayfa, Yaylacik Matbaası.
  26. ↑ UNFICYP report, found in Γεώργιος Τσουμής, Ενθυμήματα & Τεκμήρια Πληροφοριών της ΚΥΠ, Δούρειος Ίππος, Athens November 2011, Appendix 19, s. 290 (kreikaksi)
  27. ↑ a b c d e f g h Vuosikirja 74, s. 165. (Makarios syöstiin vallasta) KG, Bertmark Kustannus Oy.
  28. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Vuosikirja 74, s. 166. (Turkki ja Kreikka sodan partaalla, turkkilaiset ylivoimaisia) KG Bertmark Kustannus Oy.
  29. ↑ a b c Kronikka 1900-1999 Suomen ja maailman tapahtumat, s. 400. (Taistelu Kyproksesta) Weilin+Göös, 1999. 951-35-6529-7
  30. ↑ a b c Vuoden uutistapahtumat kuvina 1964, s. 53. (Kypros – vihan saari) Inter-Kuva Oy.
  31. ↑ Kronikka 1900-1999 Suomen ja maailman tapahtumat, s. 400. (Taistelu Kyproksesta) Weilin+Göös, 1999. 951-35-6529-7
  32. ↑ a b c d Vuosisatamme Kronikka, s. 907. (Kyprokselle YK-joukkoja) Gummerus, 1999. 951-20-2893-X<
  33. ↑ a b c d Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 29, 108-109. Otava, 1966.
  34. ↑ Vuoden uutistapahtumat kuvina 1964, s. 48. (Kuningas Paulin hautajaiset) Interkustannus Oy.
  35. ↑ Vuoden uutistapahtumat 1964, s. 184. (Sakari Tuomiojan hautajaiset) Interkustannus Oy.
  36. ↑ Vuoden uutistapahtumat 1964, s. 98. (YK-sotilas Juhani Matikaisen kuolema Kyproksella) Interkustannus Oy.
  37. ↑ a b Vuoden uutistapahtumat 1964, s. 160. (Turkkilaisten ilmapommitukset Kyproksella) Interkustannus Oy.
  38. ↑ Vuoden uutistapahtumat kuvina 1965, s. 146. (Kreikan hallitus kriisi alkoi) Inter-Kuva Oy.
  39. ↑ a b Kreikan poikkeustila Elävä arkisto. Yleisradio.
  40. ↑ a b c d Vuoden uutistapahtumat kuvina 1965, s. 247. (Kyproksen kriisi ja kriisin välittäjät) Inter-Kuva Oy.
  41. ↑ a b Otavan Ensyklopedia osa 5, s. 3443. (Kypros) Otava, 1978. 951-1-04827
  42. ↑ Vuoden uutistapahtumat kuvina 1974, s. 140. (Kyproksen kumous) Interkustannus Oy.
  43. ↑ a b c d e f g h Kronikka 1900-1999, Suomen ja maailman tapahtumat, s. 464. (Kyproksen tilanne kärjistyy) Weilin+Göös, 1999. 951-35-6529-7
  44. ↑ a b Vuosikirja 74, Sotilasjuntta syrjäytetty, sivu 167, KG Bertmark Kustannus Oy
  45. ↑ a b c d e Vuosikirja 74, s. 168. (Klerides Kyproksen uusi presidentti) KG, Bertmark Kustannus Oy.
  46. ↑ a b c Vuosikirja 74, s. 192. (suurlähettiläs murhattiin Kyproksella) KG, Bertmark Kustannus Oy.
  47. ↑ Vuosikirja 74, s. 256. (Kyproksen päätöslauselma) KG Bertmark Kustannus Oy.
  48. ↑ Vuosikirja 74, s. 285. (Riemuitset joukot tervehtivät Makariosta puheita sovinnosta) KG Bertmark Kustannus Oy.
  49. ↑ Vuosikirja 76, s. 206. (Presidentille 20 vuotta vankeutta) KG, Bertmark Kustannus Oy.
  50. ↑ Vuosikirja 75, s. 30. (Riemuitset joukot tervehtivät Makariosta puheita sovinnosta) KG Bertmark Kustannus Oy.
  51. ↑ a b Vuosikirja 83, s. 273. (Kyproksen turkkilaiset julistivat itsehallinnon) KG Bertmark Kustannus Oy.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kyproksen_miehitys&oldid=22467401”