Kirkollinen työ Suomen puolustusvoimissa
Kirkolliseksi työksi Suomen puolustusvoimissa kutsutaan sotilaspappien työtä, jota tekevät tehtävään nimetyt evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon sotilaspapit. Se sisältää toimintakyvyn koulutusta varusmiehille ja henkilökunnalle, hartauksia, sakramenttien toimittamista ja keskustelutuen eli sotilassielunhoidon tarjoamista. Tukea saavat kaikki sotilasyhteisön jäsenet, niin työntekijät kuin varusmiehet.
Puolustusvoimien virassa olevat sotilaspapit ovat evankelis-luterilaisen kirkon vihittyjä pappeja. Ortodoksisen kirkon kirkollista työtä hoitavat ortodoksisen kirkon papit osa-aikaisesti. Sotilasdiakonit ovat kirkollisen koulutuksen saaneita nuorisotyönohjaajia, diakoneja tai vastaavia. Sotilasdiakoneja palvelee reservin kertausharjoituksissa sekä rauhanturvaamistehtävissä. Puolustusvoimissa toimii kenttäpiispan lisäksi 24 päätoimista ja lisäksi palkkiotoimisia sotilaspappeja, jotka ovat luterilaisia ja ortodoksisia pappeja. Lisäksi kansainvälisissä tehtävissä toimii sotilaspappeja.
Työntekijät muokkaa
Sotilaspastori rinnastuu palvelusarvona kapteenin sotilasarvoon, kenttärovastin everstiluutnanttiin ja kenttäpiispa prikaatikenraaliin. Sotilaspappien ja kenttäpiispan arvot ovat palvelusarvoja, minkä lisäksi kirkollisen työntekijöillä on oma henkilökohtainen reservin sotilasarvonsa.
Sotilasdiakoneja toimii sotilaspappien lyhytaikaisina sijaisina, reservin tehtävissä sekä kriisinhallintajoukoissa.
Varusmiehet voivat palvella kirkollisella alalla eri tehtävissä. Teologian ylioppilaat, kandidaatit, maisterit, lisensiaatit ja tohtorit palvelevat varusmiespappeina. Nuorisotyönohjaajat, diakonit, diakonissat tms. sekä näihin tehtäviin opiskelevat palvelevat varusmiesdiakoneina. Varusmiespappi (ja -diakoni) ei ole sotilasarvo, vaan tehtävänimike. Varusmiehen sotilasarvo määräytyy aina koulutuksen (AUK, RUK) sekä ylennysten perusteella.
Historiaa muokkaa
Pappeja on ollut suomalaisten sotilaiden mukana 1500-luvulta lähtien. Kuningas Kustaa Vaasa antoi 30. huhtikuuta 1535 meriartikloissaan määräyksen merivoimissa tehtävästä kirkollisesta työstä. Vastaava käsky annettiin maajoukkoja varten kymmenen vuotta myöhemmin. Sotaväen sielunhoidon perinteet katkesivat, kun vuonna 1905 lakkautettiin viimeinen suomalainen joukko-osasto. Suomen sisällissodassa vuonna 1918 toimi seurakuntapappeja vapaaehtoisina sielunhoitajina. Puolustusvoimien kirkollisen työn katsotaan nykymuotoisena alkaneen 31. maaliskuuta 1918, jolloin asessori Hjalmar Svanberg esitteli kenraali Mannerheimille armeijan kirkollisen työn suunnitelman.
Sotilaspappeja oli aluksi noin 20. Ortodoksista kirkollista työtä varten perustettiin vuonna 1922 kiertävän matkasaarnaajan toimi. Sotilaspapeilla oli 1920-luvulla laaja kansansivistäjän tehtävä, johon kuului julistuksen, opetuksen, sielunhoidon sekä kirjasto- ja sotilaskotityön lisäksi myös lukemisen ja kirjoittamisen opettamista.
Talvisodan (1939–1940) sotilaspapisto oli luotava miltei tyhjästä. Luterilaisia sotilaspappeja toimi talvisodassa yli 300 ja ortodoksisia kahdeksan. Useita kymmeniä pappeja toimi sotilastehtävissä. Talvisota lisäsi sotilaspapiston arvostusta. Presidentti Risto Ryti antoi sotarovasti Johannes Björklundille kenttäpiispan arvonimen 11. heinäkuuta 1941. Jatkosodassa (1941–1944) sotilaspappeja oli enimmillään samanaikaisesti yli 500 ja kaikkiaan sodissa lähes 900.
Papit liikkuivat sotilaiden parissa, pitivät hartauksia, jumalanpalveluksia ja ehtoollistilaisuuksia sekä rohkaisivat haavoittuneita. Asemasotavaiheessa rintamajoukoissa pidettiin myös seuroja, oppitunteja ja rippikouluja sekä toimitettiin avioliittoon vihkimisiä. Sotien aikana syntyi myös merkittävää diakoniatoimintaa. Sotilaspappien vastuulle uskottu kaatuneiden huolto vaati paljon voimia, sillä sotien aikana toimitettiin kotiseudulle noin 52 000 kaatunutta.
1950-luvulta lähtien on koulutettu kirkollisen alan varusmiehiä sotilaspappien apulaisiksi ja reservin pappeja kertausharjoituksissa. Rauhan tultua upseerien ja aliupseerien hengellinen toiminta antoi merkittävän tuen sotilaspapistolle. Erityisen suosituiksi tulivat hengelliset päivät.
Sotilasdiakonit muokkaa
Ensimmäisenä sotilasdiakonina palveli kersantin palvelusarvossa Jarmo Kekki, Siinailla YKSV 10/11:ssa keväästä 1978 marraskuuhun 1978. Häntä seurasi alikersantin palvelusarvossa Jaakko Juhani Ahvenainen, YKSV 11/12 (1.11.1978–9.5.1979). Ahvenaisen aikana kenttärovasti Kari Vappulan esityksestä saatiin sotilasdiakonin arvomerkki (papin risti ilman lehviä). Kolmantena sotilasdiakonina toimi Juha Turunen YKSV 12:ssa 10.5.1979 alkaen sotilaan palvelusarvossa edellisen sotilasdiakonin perehdyttämänä osin Siinailla, mutta pääosin Golanilla. Neljännen sotilasdiakonin palvelusarvo vakiinnutettiin ylikersantiksi useiksi vuosiksi eteenpäin.
Sotilasdiakoneiden tehtävänkuvaa ei ollut määritelty. Ensimmäiset sotilasdiakonit joutuivat luomaan sen "tyhjästä" kertoen kuukausittaisissa raporteissaan ja toimikautensa loppuraportissa eri tehtävänkuvista ja -kehitysmalleista silloiseen PE:n kirkollisasiaintoimistoon.
Nykyisin sotilasdiakoni palvelee omassa sotilasarvossaan ja kantaa tehtävänsä tunnuksena kirkollisen työn koulutusmerkkiä. Heinäkuun alussa 2009 voimaan tullut Yleinen palvelusohjesääntö poisti käytöstä erillisen sotilasdiakonin palvelusarvon.
Kirkollinen työ suomalaisissa rauhanturvajoukoissa muokkaa
Ensimmäinen suomalainen rauhanturvajoukko lähti Siinaille vuonna 1956, ja seuraavana vuonna lähti ensimmäinen rauhanturvaajapappi: rintama- ja siirtolaispappina toiminut Toivo Kuusiola saapui toimialueelle 11.6.1957. Sotilaspappeja on ollut rauhanturvajoukoissa mukana toista sataa ja sotilasdiakoneja useita kymmeniä.
Sotilasdiakonit tukevat sotilaspapiston työtä omalla ammatillisella osaamisellaan ja toimivat tarvittaessa sotilaspapin sijaisena oman toimivaltansa rajoissa.
Yhteydet kansankirkkojen ja puolustusvoimien välillä ovat säännöllisiä. Ensimmäinen puolustusvoimien kirkko, Merikappeli Upinniemessä, vihittiin käyttöön vuonna 1965. Savon sotilaskappeli Mikkelissä valmistui 1978. Riihimäen varuskunnan alueella on Riihimäen seurakunnan kirkko.
Tehtävä muokkaa
Kirkollinen työ tukee hengellisesti ja henkisesti kaikkia puolustusvoimissa ja rajavartiolaitoksessa palvelevia uskontokunnasta ja vakaumuksesta riippumatta. Lähimmäistä pyritään auttamaan elämän ongelmien ratkaisemisessa kuuntelemalla, keskustelemalla ja tuomalla etiikan tai tarvittaessa kristillisen toivon näkökulmia kulloiseenkin elämäntilanteeseen.
Kristillinen papisto on sotilaidensa mukana lähes kaikissa armeijoissa. Sotilaspapiston asema on järjestynyt maasta riippuen armeijan hierarkiaan eri tavoin kunkin maan kulttuurin ja historian perusteella. Yhdysvaltain asevoimissa toimii kristillisten pappien lisäksi hengellisiä ohjaajia kaikista suurista maailmanuskonnoista.
Työmuodot muokkaa
Kirkollinen työ koostuu rauhan aikana julistuksesta, opetuksesta ja sielunhoidosta. Sotilaspapiston tehtävät rauhan aikana määrittelee Kirkollisen työn ohjesääntö (KirkO).
Sotilaan toimintakyvyn psyykkisen, sosiaalisen ja eettisen alueen tukeminen sotilaspappien työn keskeinen osa. Jumalanpalveluksia voidaan järjestää kirkkovuoden juhla-aikoihin, sotilasvalaan sekä itsenäisyyspäivään ja joukko-osaston vuosipäivään liittyen. Hartaudet pitää yleensä sotilaspappi, varusmiespappi tai -diakoni. Kenttäehtoollisella kävijöiden määrä on lisääntynyt viime vuosina. Varusmiesten hartauksia ja jumalanpalveluksia pidetäänkin entistä enemmän maasto-olosuhteissa.
Jokaiselle varusmiehelle jaetaan Sotilaan virsikirja, jonka lahjoittaa perinteisesti paikallinen sotilaskotiyhdistys.
Sotilaspappien antaman koulutuksen avulla annetaan valmiuksia ja aineksia etiikkaan liittyville pohdinnoille.
Tärkeänä osa-alueena kirkollisessa työssä on sielunhoito. Sielunhoidollisia keskusteluja käydään vuosittain useita tuhansia.
Kirkollinen työ pyrkii toimimaan yhteistyössä puolustusvoimien, kirkkojen ja muun yhteiskunnan kanssa. Tärkeitä yhteistyökumppaneita ovat Sotilaskotiyhdistykset.
Henkilöstön tukemisessa sotilaspapit tekevät yhteistyötä henkilöstötukeen liittyvien muiden toimialojen kanssa ja osallistuvat joukkonsa TYHY-toimintaan.
Kirkollinen työ poikkeusoloissa merkitsee läsnäoloa ja toimintaa ihmisten hädän keskellä. Sotilaspapit osallistuvat myös kaatuneiden huollon koulutukseen.
Kaatuneiden huollon järjestelyistä määrittelee Kaatuneiden huollon opas (KaathOpas). Kaatuneiden huollon päämääränä on kunnian osoittaminen ja viimeisen palveluksen suorittaminen kaatuneille. Tarkoituksena on omaisten auttaminen heidän surussaan. Kaatuneiden huollolla on joukkojen henkistä kestokykyä ylläpitävä vaikutus. Kaatuneiden huollon lähtökohtana on, että kaatuneet evakuoidaan ja haudataan kotiseudulle. Mikäli se ei ole taistelutilanteen vuoksi mahdollista, kaatuneet haudataan kenttähautaan tai sotilashautausmaahan.
Työn asema muokkaa
Puolustusvoimissa on kenttäpiispan virka ja sotilaspapin virkoja. Sotilaspapit toimivat kenttärovastin tai sotilaspastorin tehtävissä. Sotilaspapit ovat luterilaisen tai ortodoksisen kirkon pappeja, joiden työn perustana on heidän kirkkonsa tunnustus. Kriisinhallintajoukoissa sekä sodan ajan joukoissa toimii sotilaspappeja ja sotilasdiakoneja.
Reservin sotilaspapit ja sotilasdiakonit tekevät kirkollista työtä kertausharjoituksissa, vapaaehtoisissa harjoituksissa sekä reserviläis- ja veteraanijärjestöissä. Kirkollista työtä tekevät myös kirkollisen alan varusmiehet ja teologiharjoittelijat. Sotilaspapit ovat vihittyjä kirkon pappeja ja puolustusvoimien virkamiehiä, jotka kuuluvat puolustusvoimien organisaatiossa sotilashenkilökuntaan omana ryhmänään.
Sotilaspappi on pappisviran toimittamisessa kenttäpiispan alainen. Pappisvirkaan kuuluvissa asioissa ortodoksiset sotilaspapit hoitavat virkaansa oman hiippakuntansa piispan johdossa. Sotilaspappi on muissa kuin julistuksen, opetuksen ja sielunhoidon asioissa komentajansa alainen.
Kirkollisen työn asemasta säädetään lainsäädännöllä. Laki puolustusvoimista (551/2007), Kirkkolaki (1054/1993), Valtioneuvoston asetus puolustusvoimista (1319/2007) ja Tasavallan presidentin asetus sotilas- ja palvelusarvoista sekä puolustusvoimien tunnuskuvasta (1490/2007) määrittävät työn aseman.
Pappisviran toimittamisessa sotilaspappi on kenttäpiispan alainen. Kenttäpiispa johtaa ja valvoo puolustusvoimien hengellistä työtä. Kenttäpiispa kuuluu arkkihiippakuntaan ja muu sotilaspappi siihen hiippakuntaan, jonka alueella hänen varsinainen virkapaikkansa on. (Kirkkolaki 1993/1054)
Kenttäpiispalla on asema kirkon hallinnossa. Hän on edustajana kirkolliskokouksessa, piispankokouksessa sekä tuomiokapitulin jäsenenä, mikäli käsiteltävä asia koskee sotilaspappia. (Kirkkolaki 1993/1054) Kenttäpiispalla tulee olla ylempi pastoraalitutkinto, kenttärovastin tehtävään määrättävällä sotilaspapilla kelpoisuus evankelis-luterilaisen kirkon kirkkoherran virkaan ja muulla sotilaspapilla kelpoisuus evankelis-luterilaisen kirkon tai ortodoksisen kirkkokunnan papin virkaan.
Sotilaspapit nimittää virkaan puolustusvoimain komentaja. Kenttäpiispan nimittää virkaan Tasavallan presidentti yhdessä valtioneuvoston kanssa. Kirkkolaki (1054/1993), Valtioneuvoston asetus puolustusvoimista (1319/2007) ja Laki puolustusvoimista (551/2007) määrittelevät nimityskäytännön ja sotilaspapiston aseman osana kirkon hallintoa.
Sotilasarvojen rinnasteisuudet muokkaa
Kenttäpiispan palvelusarvo rinnastetaan prikaatikenraaliin, kenttärovastin everstiluutnanttiin ja sotilaspastorin kapteeniin. Sotilaspapit käyttävät palveluksessa sotilaspukua palvelusarvomerkein, sotilasdiakonit omaa sotilasarvoaan ja hihassaan kirkollisen alan koulutusmerkkiä. Geneven sopimuksen mukaan sotilaspapit kuuluvat sodan aikana lääkintähenkilöstön tapaan humanitääriseen henkilökuntaan. Ks. Sotilasarvot Suomen puolustusvoimissa.
Lähteet muokkaa
- Kirkollisen työn opas. 2. KirkOpas II. Helsinki: Pääesikunta, kirkollinen osasto, 1997. (englanniksi)
- Poteri, Juha: Suomen sotilaspapisto 100 vuotta : itsenäisen Suomen puolustusvoimien kirkollinen työ vuosina 1918-2018. Helsinki: Puolustusvoimat, 2018. ISBN 978-951-25-3000-7.
Katso myös muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
- Pääesikunnan kirkollinen osasto (Arkistoitu – Internet Archive)
- Mikael Tammilehto: Ovet kirkkoon ja sieltä pois paukkuvat[vanhentunut linkki]. Ruotuväki 3/2010.