Wikipedia

Suomen keskiaika

Suomen historian ajanjakso
(Ohjattu sivulta Keskiaika Suomessa)

Suomen keskiaika tarkoittaa 1100-luvulta 1520-luvulle kestänyttä ajanjaksoa, jolloin katolinen kirkko vakiinnutti asemansa Suomen alueella, ja Länsi- ja Etelä-Suomi kasvoivat osaksi Ruotsin kuningaskuntaa. Suomi muodosti Ruotsin itäisen osan, jota kutsuttiin 1300- ja 1400-luvuilla nimellä Österland ("Itämaa").[1] Nykyisen Suomen alueella vaikutti keskiajalla karkeasti kolme kulttuuripiiriä: Keski- ja Pohjois-Suomen saamelainen kulttuuripiiri, Laatokan Karjalan ortodoksinen kulttuuripiiri ja Etelä- ja Länsi-Suomen katolinen, Ruotsin vallan alle kuulunut talonpoikainen kulttuuripiiri. Keskiajalla maallinen hallinto jakoi Suomen linnalääneihin, jotka vastasivat pitkälti maakuntia.[2]

Keskiaika oli Suomessa katolisen kirkon aikaa, ja keskiajalla Ruotsin valtakunnan itäiselle puolelle rakennettiin tai alettiin rakentaa yli sataa kivikirkkoa. Kuvassa Tyrvään Pyhän Olavin kirkko.

Suurin osa keskiajan suomalaisista oli omia peltojaan viljelleitä ja kylissä asuneita talonpoikia, joten keskiaikaa voi pitää talonpoikaiskulttuurin aikana. Yhteiskunta muodostui neljästä säädystä, jotka olivat talonpoikien lisäksi asepalvelusta suorittanut rälssi, papisto ja kaupankäynnistä ja ammattimaisesta käsityöstä vastanneet porvarit. Keskiajalla Suomeen perustettiin ensimmäiset kaupungit Turku, Porvoo, Viipuri, Ulvila, Rauma ja Naantali.[2]

Keskiajalla Suomeen levisi myös iso joukko innovaatioita, kuten kivirakentaminen, vesi- ja tuulimyllyt ja monet maatalouden uudistukset, kuten kaksivuoroviljely ja sarkajako. Suurimpia muutoksia oli kuitenkin kirjallinen kulttuuri, joka levisi erityisesti katolisen kirkon mutta myös maallisen hallinnon ja kaupankäynnin tarpeisiin. Mahdollisesti varhaisin Suomessa laadittu kirjallinen teos on 1200-luvulla kirjoitettu latinankielinen Pyhän Henrikin legenda.[3] Varhaisin nimeltä tunnettu kirjailija keskiajan Suomesta on Naantalin luostarissa 1400-luvun jälkipuolella elänyt birgittalaisveli Jöns Budde, joka tunnetaan laajasta kirjakäännöstuotannosta.[4]

Keskiaika päättyi reformaatioon 1520-luvulta alkaen.

Keskiajan Suomen maantiede

muokkaa
 
Vallitsevan käsityksen mukaan Pähkinäsaaren rauhan rajalla oli kaksi haaraa.[5][6] Punaisella kiistaton rajan kulku, katkoviivalla rajan molemmat haarat ja harmaalla 1500-luvulla käytössä ollut aluejako Jarl Gallénin ja John Lindin mukaan.[7][6]

Keskiajan Suomella tarkoitetaan nykyisen maantieteellisen alueen sijaan yleensä paljon suppeampaa, Karjalan kannakselta Keminmaalle yltänyttä aluetta, jonka itäraja määriteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhassa. Rajan tarkka kulku on ollut vilkkaan keskustelun aiheena. Tämä aikalaislähteissä Itämaana tunnettu alue jaettiin keskiajalla kahdeksaan linnalääniin, ja se kuului kirkollisessa hallinnossa Uppsalan arkkihiippakunnan alaisuudessa toimineeseen Turun hiippakuntaan.[8]

Keskiajan ajankohta

muokkaa

Keskiaika alkoi Suomessa määritelmästä riippuen 1100- ja 1200-lukujen kuluessa, kun Suomi siirtyi hitaasti esihistoriasta historialliseen aikaan. Usein keskiajan alku Länsi-Suomessa liitetään tarunomaiseen ensimmäiseen Suomeen tehtyyn ristiretkeen, jonka on arvioitu tapahtuneen 1150-luvulla. Tapahtumasta kertovat lähteet ovat kuitenkin peräisin vasta 1200-luvun lopulta. Vanhin tunnettu Suomea koskeva asiakirjalähde on Gravis admodum -nimellä kutsuttu paavi Aleksanteri III:n kirje Uppsalan arkkipiispalle vuodelta 1171 tai 1172. Karjalassa keskiajan alku sijoitetaan noin vuoteen 1300, kolmannen ristiretken yhteyteen. Suomen keskiajan katsotaan päättyvän 1500-luvulla. Käytettyjä takarajoja ovat esimerkiksi vuosi 1523 tai 1570-luku. Suomen Lapissa kirjallisten lähteiden valaisemaa keskiaikaa ei varsinaisesti ole, vaan siellä historiallinen aika alkaa kunnolla vasta 1500-luvulla.

Manner-Euroopassa keskiajan määritellään alkavan jo noin vuodesta 400, mutta Suomessa aika vuodesta 400 aina 1100- tai 1200-luvulle lasketaan vielä esihistoriaksi, tarkemmin sanottuna keski- ja myöhäisrautakaudeksi.

Suomen keskiajasta säilyneet lähteet

muokkaa
 
Ruotsin kuningas Birgerin naisrauhakirje vuodelta 1316 on Suomen vanhin alkuperäisenä säilynyt asiakirja.

Vaikka esimerkiksi Turun tuomiokapitulin, luostareiden ja keskiaikaisten kaupunkien alkuperäiset arkistot ovat valtaosaltaan tuhoutuneet vuosisatojen mittaan, tunnetaan keskiajan Suomesta noin 6800 asiakirjalähdettä. Suurin osa näistä on säilynyt niin sanottuihin kopiokirjoihin tehtyinä myöhäiskeskiaikaisina kopioina. Valtaosa tunnetuista lähteistä on julkaistu alun perin Reinhold Hausenin toimittamassa sarjassa Finlands medeltisurkunder vuosina 1910–1935. Nämä asiakirjalähteet on 2000-luvulla julkaistu myös Diplomatarium Fennicumissa, joka on Kansallisarkiston ylläpitämä Suomen keskiaikaisten asiakirjojen tietokanta. Lisäksi Diplomatarium Fennicumia on täydennetty Hausenin ajan jälkeen tehdyillä lähdelöydöillä.[9] Finlands medeltidsurkunder ja Diplomatarium Fennicum sisältävät myös pienen määrän aineistoa, joka ei ole luonteeltaan asiakirjoja. Näitä ovat esimerkiksi suomalaisia koskevat varhaisen keskiajan kronikkamaininnat.

Vertailun vuoksi koko Ruotsin kattava (ja myös paljon Suomen alueen lähteitä sisältävä) Svenskt Diplomatarium sisältää noin 44 000 asiakirjalähdettä. Keskiajan Suomi muodosti yhden Ruotsin alueen seitsemästä hiippakunnasta, ja tämä heijastaa karkeasti myös sen osuutta koko valtakunnan väestöstä. Suomen alueelta näyttäisi siis säilyvän suhteessa suurin piirtein saman verran lähteitä kuin muistakin keskiajan Ruotsin valtakunnan osista.

Arkeologiset lähteet keskiajalta

muokkaa

Suurin osa (yli 5700) Suomen keskiajan säilyneistä kirjallisista lähteistä on peräisin 1400- ja 1500-luvuilta. Tästä syystä erityisesti Suomen varhaisemman keskiajan tutkimus on esihistorian tavoin paljolti arkeologian tutkimusalaa. Arkeologialla on huomattava merkitys myös keskiajan lopun ja uuden ajan alun tutkimuksessa. Erityisesti Turku on Suomen vanhimpana kaupunkina ollut pitkäaikaisen ja laajan arkeologisen tutkimuksen kohde. 1990-luvun laajojen arkeologisten kaivausten pohjalta Turkuun perustettiin keskiajan kaupungin arkeologiaa esittelevä Aboa Vetus Ars Nova -museo. Jo 1800-luvulta alkaen arkeologit ovat tutkineet myös linnojen ja luostareiden raunioita, ja 2000-luvulla myös laivanhylyt, keskiaikaiset kylätontit ja pappilat ovat olleet arkeologisen mielenkiinnon kohteita. Kirjallisten ja arkeologisten lähteiden ohella myös paikannimistö on tärkeää lähdeaineistoa Suomen keskiajan tutkijoille.

Keskiajan rakennusperintö

muokkaa
 
Kivi- ja tiilirakentaminen levisi Suomeen keskiajalla. Keskiajan Turusta on kaivettu esiin keskiaikaisten kivitalojen raunioita. Kuvan raunio on esillä Aboa Vetus Ars Nova -museossa.

Keskiajan näkyviä muistoja ovat Turun tuomiokirkko ja Suomen 72 muuta säilynyttä keskiaikaista kirkkoa, kuten Hattulan Pyhän Ristin kirkko ja Hollolan keskiaikainen kivikirkko. Kirkkojen rakennusmateriaali oli usein kivi. Keskiajalta on myös jäänyt perinnöksi useita linnarakennelmia kuten Turun linna, Hämeen linna, Olavinlinna, Kastelholman linna, Raaseporin linna ja Kuusiston linnanraunio sekä lukuisat pikkulinnojen jäännökset. Suomen kaupungeista Turulla, Porvoolla, Raumalla, Ulvilalla ja Naantalilla on keskiaikaiset juuret. Myös Viipurin keskiaikainen historia katsotaan osaksi Suomen keskiaikaa.

Poliittinen historia

muokkaa
 
Piispa Henrik kuvattuna seisomassa murhaajansa Lallin äärellä yhdessä Turun piispa Konrad Bitzin sekä dekaani Magnus Stiernkorsin kanssa vuodelta 1488.

Ristiretkiaika ja Ruotsin vallan alku

muokkaa

Ruotsin vallan ajan alkuvaiheet liittyvät olennaisesti katolisen kirkon lähetystyöhön Suomessa. Pohjoinen Itämeren alue oli katolisen kirkon näkökulmasta pakanallista aluetta, ja kirkon tavoitteena oli alueen käännyttäminen katolilaisuuteen. Käytännössä kirkon tavoitetta ajoivat alueen katolista uskoa tunnustaneet kuninkaat sekä ristiretkeläiset, jotka saivat kristinuskon nimissä valloittaa uusia alueita hallintaansa. Baltian käännyttämisen aikalaiskuvaus, Henrikin Liivinmaan kronikka, antaa verisen kuvan 1100-luvun lopun ja 1200-luvun alun saksalaisten kalparitareiden ja tanskalaisten käännytystyöstä itämerellä.

Ristiretkiä Suomeen tekivät ainakin ruotsalaiset ja tanskalaiset, mahdollisesti myös saksalaiset ja norjalaiset.[10][11][12] Myös ortodoksinen Novgorod kävi ajalle tavanomaista sotaretkin käytyä sotaa Suomen heimoja vastaan. Hämäläiset, tai yleisemmin länsisuomalaiset, olivat käyneet vähintään vuodesta 1042 lähes jatkuvasti sotaa Novgorodia ja Karjalan alueen itämerensuomalaisia kansoja, kuten vatjalaisia ja inkeroisia, vastaan. Nämä yhteenotot vaikuttivat osaltaan ruotsalaisten mahdollisuuksiin valloittaa alueita Suomesta.

Kristinusko oli jokseenkin vakiintunut Ruotsissa 1100-luvulla, vaikka vielä vuonna 1123 Tanskan, Norjan ja Puolan kuninkaat tekivät yhteisen ristiretken pakanoita vastaan Ruotsin itärannikolle, Kalmariin.[13] Ruotsin orastava valtakunta pyrki kilpailemaan Saksan ja Tanskan kanssa vaikutusvallasta Baltiassa ja Suomenlahden ympäristössä taistelemalla pakanoita vastaan ja valloittamaan näiltä maita. Baltian sotaretki päättyi kuitenkin ruotsalaisten osalta vuonna 1220 saarenmaalaisten tuhotessa ruotsalaisten joukot, mukaan lukien jaarlin ja piispan, sekä heidän Länsi-Viron Lihulaan perustamansa linnoituksen.[14][15]

Ensimmäinen historiallinen viite ruotsalaisten valtaan Suomessa on aikaisintaan 1270-luvulta peräisin oleva Pyhän Eerikin legenda, jonka mukaan kuningas Eerik Pyhä ja englantilainen piispa Henrik tekivät 1150-luvulla niin sanotun ensimmäisen ristiretken Suomeen. Legenda kertoo kuninkaan palanneen retken jälkeen Ruotsiin piispan jäädessä järjestelemään Suomen kirkollisia oloja. Sotaretkeä ei kuitenkaan pidetä nykyään todellisena tapahtumana.[16]

Seuraava historiallisissa lähteissä oleva viittaus ruotsalaisten vaikutusvaltaan Suomessa on Lyypekin kronikassa vuoden 1266 kohdalla toteamus: ”Birger-herttua pakotti Suomen kuulumaan Ruotsiin”.[17] Mahdollisesti samaa tapahtumaa käsittelee 1320-luvulla kirjoitettu Eerikinkronikka, joka kuvailee uplantilaisten sotaretkeä hämäläisiä vastaan. Kyseisen sotaretken on katsottu olleen mahdollisesti vuosina 1249–1250 tehty, niin sanottu toinen ristiretki Suomeen. Eerikinkronikan mukaan ristiretken seurauksena aloitettiin linnan rakentaminen Hämeeseen.

Ruotsalaiset aloittivat myös Suomen rannikon kolonisaation vaiheittain ristiretkien aikoihin Ahvenanmaalta ja Varsinais-Suomesta alkaen. Suomen rannikon asuttaminen kristityllä väellä oli keskeinen keino uskon levittämisessä. Näistä siirtolaisista ja heidän jälkeläisistää kehittyivät ajan saatossa suomenruotsalaiset.[18]

Turun piispan mainitaan Ruotsin piispojen yhteydessä ensimmäisen kerran 11. helmikuuta 1253 Birger-jaarlin ja Gudheimin luostarin välillä tapahtuneen maanvaihdon yhteydessä.[19] Katolinen kirkko oli toiminut Varsinais-Suomessa noin 1100-luvulta lähtien itsenäisesti. Läntisen ja itäisen kristinuskon vaikutus oli levinnyt Suomeen jo aiemmin esihistoriallisella ajalla, mistä on saatu viitteitä esimerkiksi arkeologisissa kaivauksissa tehdyistä hautalöydöistä. Eerikinkronikka kertoo karjalaisten tuhonneen Sigtunan vuonna 1187, joka oli tuohon aikaan Ruotsin suurin ja tärkein kaupunki. Karjalaiset tekivät sotaretken Ruotsiin myös vuonna 1257.[20] Vuonna 1259 Paavi Aleksanteri IV hyväksyi Ruotsin kuningas Valdemarin ja Tanskan kuningas Kristofferin pojantyttären Sofian avioliiton, jotta Ruotsi pystyisi paremmin ja tehokkaammin torjumaan lähellä asuvien pakanoiden jatkuvia hyökkäyksiä valtakunnan kyliä ja kirkkoja kohtaan.[21] Tästä huolimatta vielä vuonna 1275 Karjalan ja Lapin pakanat piinasivat Ruotsin valtakunnan kristittyjä.[22] Novgorodin ensimmäinen kronikka kertoo Dmitri Aleksandrovitšin valloittaneen Karjalan vuonna 1278. Pakanalliset karjalaiset olivat olleet tähän asti kauppakumppaneita muun muassa Gotlannille.[23] Kauppayhteyksistä riippumatta uplantilaiset tekivät Eerikinkronikan mukaan niin sanotun kolmannen ristiretken Suomeen vuonna 1293 valloittaen Karjalan 14 kihlakuntaa.[24] Birger Maununpojan 4. maaliskuuta 1295 antama lupakirje Lyypekille ja muille Itämeren kauppaa käyville kaupungeille mainitsee karjalaisten käännyttämisen motiiviksi karjalaisten kauan harjoittaman rosvouksen ja ryöstelyn sekä ruotsalaisten ja muiden Itämeren kävijöiden vangiksi ottamisen ja kiduttamisen.[25]

Ensimmäinen historiallinen viittaus katolisen kirkon ulkopuoliseen Ruotsin hallintovaltaan Suomessa on noin vuodelta 1284. Tässä Maunu Ladonlukon säädöksessä yleisestä maanrauhassa Pentti Birgerinpoikaa kutsutaan Suomen, eli nykyisen Varsinais-Suomen herttuaksi.[26] Hän ei kuitenkaan mahdollisesti koskaan käynyt Suomessa. Ruotsin vallan laajenemisesta huolimatta hämäläisten ja Novgorodin satoja vuosia kestänyt konflikti jatkui. Novgorodin ensimmäinen kronikka kertoo Novgorodin tehneen sotaretken hämäläisiä vastaan vielä vuonna 1292.

Suomalaisten ja ruotsalaisten konfliktit

muokkaa

Ristiretkien jälkeen niiden vanavedessä tapahtunut ruotsalaisten kolonisaatio johti myös konflikteihin suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Pohjalaisissa tarinoissa kerrotaan siirtolaisten avuksi tarvitun sotaväkeä Ruotsista toisten tarinoiden kuvaillessa Ruotsista tulleen pääasiassa rikollisia ja pahantekijöitä, jotka tulivat maahan käydäkseen sotaa suomalaisia vastaan.[27] Mikael Agricola kirjoitti 1500-luvulla pakanallisten suomalaisten ahdistelleen ruotsalaisia siirtolaisia, mistä syystä he olivat saaneet apua sukulaisiltaan Ruotsista.[27] Kemiönsaaren alkuperäinen suomalaisasutus katosi kokonaan paikalta ruotsalaisten tultua alueelle, mikä voi osaltaan kertoa konfliktista ryhmien välillä.[28]

Konflikteja suomalaisten ja siirtolaisten välillä syntyi myös koskien alueiden käyttöoikeuksia. Ruotsin kuningas antoi lähtökohtaisesti kalastusoikeudet aina siirtolaisille jolloin suomalaiset menettivät oikeutensa niihin.[29] Näitä riitoja koskevia kirjeitä tunnetaan useita. Esimerkiksi 1. kesäkuuta 1303 Satakunnan ruotsalaiset siirtolaiset olivat riitaantuneet alueen suomalaisten kanssa heidän tilojensa sijaitessa suomalaisten vanhoilla kaskimailla. Vuonna 1347 puolestaan annettiin määräys Helsingin alueen kalastusoikeuksien siirrosta suomalaisilta rannikon ruotsalaisille.[30] Vuodelta 1348 tunnetaan piispa Hemmingin ja Turun linnanpäällikön suojelukirje, jonka tarkoituksena on suojella Pohjanlahden rannikon siirtolaisia suomalaisia vastaan.[28] Jälkiä yhteenotoista jäi myös myöhempiin aikoihin. Helsingin pormestari Anders Larsson Ehredt kirjoitti Pietari Brahelle vuonna 1639, ettei Helsingin nimeä saanut vaihtaa kaupungin siirron yhteydessä koska nimi oli ”muistuma meidän esi-isiemme voitokkaista aseista.”.[31]

Ristiretkiajan jälkeen

muokkaa

Noin vuoteen 1300 mennessä nykyisen Länsi- ja Etelä-Suomen alueelle oli alkanut tulla Ruotsin valtakunnan ja Uppsalan arkkihiippakunnan osia, jota hallittiin Turun, Hämeen ja Viipurin linnoista käsin. Ruotsin kuninkaan vallan vakiinnuttamiseksi rakennetut linnat olivat keskiajalla kruunun hallinnon keskuksia ja tärkeitä vallan säilyttämisen välineitä. Linnaa ympäröinyttä hallintoyksikköä nimitettiin linnalääniksi. Samaan aikaa Ruotsista siirrettiin vaiheittain kristittyä väestöä Suomen rannikolle.

Käkisalmen alue ja Laatokan Karjala puolestaan säilyttivät siteensä ortodoksiseen Luoteis-Venäjään ja Novgorodiin. Katolisen ja ortodoksisen kulttuuripiirin yhteentörmäys tapahtui siis Suomen tuntumassa. Vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen rauhansopimus. Siinä määriteltiin myös Ruotsin valtakunnan ja Suomen itäraja ainakin Karjalan osalta. Pohjois-Suomen omistus jäi epämääräiseksi. Ruotsi kuitenkin liitti 1300-luvun kuluessa valtaansa Pohjois-Pohjanmaan rannikolle syntyneen suomalaisasutuksen.

Ruotsalaiset eivät vielä 1300-luvulla kutsuneet Suomea yleisesti nimellä Suomi tai Finland, vaikka nämä nimitykset olivat olleet käytössä pitkään. Esimerkiksi Novgorodin ensimmäinen kronikka puhuu suomalaisista (sum) ja riimukivissä puhutaan Finlandissa kuolleista viikingeistä. Nimitys Suomi oli tarkoittanut ja tarkoitti vielä pitkään nykyistä Varsinais-Suomen maakuntaa. Tästä syystä ruotsalaiset käyttivät laajemmasta Etelä-Suomen alueesta noin vuosina 1350–1470 nimitystä Österland eli Itämaa.[32] Tätä ennen alueista puhuttiin monikossa itämaat.[32]

Yhteiskunta

muokkaa
 
Kainin uhri kuvattuna Lohjan kirkkoon (1510–1522). Vanhan testamentin hahmo on kuvattu 1500-luvun alun talonpojan vaatteisiin.

.

Keskiajan yhteiskunta oli jakautunut säätyihin, joiden rajat eivät kuitenkaan olleet yhtä tiukasti suljettuja kuin myöhemmin uudella ajalla. Keskiajan neljä säätyä olivat talonpojat, asepalvelusta suorittanut ja veroista vapautettu rälssi, papisto ja kaupankäynnistä ja ammattimaisesta käsityöstä vastanneet porvarit. Yli 90 % keskiajan Suomen asukkaista oli oman tilansa viljelystä elantonsa saaneita talonpoikia.[2]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Aalto, Ilari & Helkala, Elina: Vuosi keskiajan Suomessa. Jyväskylä: Atena Kustannus, 2023. ISBN 9789511424925
  • Kallioinen, Mika: Kirkon ja kruunun välissä: Suomalaiset ja keskiaika. (Kleio-sarja) Helsinki: Edita, 2001. ISBN 951-37-3374-2
  • Lamberg, Marko & Lahtinen, Anu & Niiranen, Susanna (toim.): Keskiajan avain. (SKS:n toimituksia 1203) Helsinki: Statsarkivet. ISBN 978-951-746-953-1
  • Linna, Martti (toim.): Suomen varhaiskeskiajan lähteitä. Historian aitta, 1989. ISBN 9789519600611
  • Hausen, Reinhold: Finlands medeltidsurkunder. Helsinki: Statsarkivet, 1910–1933.
  • Tarkiainen, Kari: Ruotsin itämaa. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010. ISBN 978-951-583-212-2

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 155–156. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
  2. ↑ a b c Aalto & Helkala 2023, 17–19.
  3. ↑ Tuomas Heikkilä: Pyhän Henrikin Legenda, s. 235. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1039 (2.painos), 2006.
  4. ↑ Reijo Pitkäranta: Budde, Jöns Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.6.2003. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  5. ↑ Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 376. Gaudeamus, 2015.
  6. ↑ a b Kurt Villads Jensen: Ristiretket, s. 280. Turun Historiallinen Yhdistys, 2019.
  7. ↑ Pirjo Uino: Ancient Karelia, s. 201. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 104, 1997.
  8. ↑ Aalto & Helkala 2023, 17–18.
  9. ↑ Leinonen, Lauri & Salminen, Tapio & Salonen, Kirsi: Lisänäkökohtia Diplomatarium Fennicum -tutkimustietokantahankkeen toteutukseen. Historiallinen Aikakauskirja, 2020, 118. vsk, s. 387–390.
  10. ↑ Linna 1989, s. 69.
  11. ↑ Haggrén, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet, s. 380. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-363-4
  12. ↑ Tarkiainen, s. 88.
  13. ↑ Jensen, Kurt Villads: Ristiretket, s. 44. Turun Historiallinen Yhdistys, 2019. ISBN 978-952-7045-09-1
  14. ↑ Lättiläinen, Henrik: Henrikin Liivinmaan Kronikka, s. 203-204. Suomentanut Kahlos, Maijastina & Sarasti-Wilenius, Raija. SKS, 2003. ISBN 951-746-521-1
  15. ↑ Tarkiainen, s. 86.
  16. ↑ Zetterberg, ”Keskiaika” (Vahtola, Jouko), s. 48-52
  17. ↑ Tarkiainen, s. 97.
  18. ↑ Ahola, Joonas & Tolley, Clive: Fibula, fabula, fact : the Viking Age in Finland, s. 329. Finnish Literature Society, 2014. ISBN 978-952-222-603-7
  19. ↑ Linna 1989, s. 81.
  20. ↑ Linna 1989, s. 82–83.
  21. ↑ Linna 1989, s. 84–85.
  22. ↑ Linna 1989, s. 89–90.
  23. ↑ Linna 1989, s. 99.
  24. ↑ Eerikinkronikka, s. 99
  25. ↑ Linna 1989, s. 109–110.
  26. ↑ Linna 1989, s. 98.
  27. ↑ a b Tarkiainen, s. 46
  28. ↑ a b Tarkiainen, s. 114-115
  29. ↑ Tarkiainen, s. 143-147
  30. ↑ Tarkiainen, s. 134-136
  31. ↑ Tarkiainen, s. 47-49, 119
  32. ↑ a b Tarkiainen 2010, s. 155–156.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_keskiaika&oldid=22838961”