Avaa päävalikko

Jean-Paul Marat

sveitsiläis-ranskalainen poliitikko ja toimittaja
(Ohjattu sivulta Jean Paul Marat)
Jean-Paul Marat, Joseph Bozen maalaama muotokuva vuodelta 1793.

Jean-Paul Marat [ʒɑ̃pɔl maʁa] (24. toukokuuta 1743 Boudry, Sveitsi13. heinäkuuta 1793 Pariisi, Ranska)[1] oli sveitsiläissyntyinen ranskalainen poliitikko, toimittaja ja lääkäri. Hän oli Ranskan vallankumouksen aikana radikaalien jakobiinien ja vuoripuolueen näkyvä vaikuttaja, joka kiivaissa lehtikirjoituksissaan vaati edistämään vallankumousta ja puolustamaan kansan vapautta poliittisella terrorilla ja teloituksilla. Äänitorvenaan hänellä oli julkaisemansa sanomalehti L’ami du peuple. Marat myötävaikutti girondistipuolueen tuhoon, joten girondisteja kannattanut Charlotte Corday murhasi hänet vuonna 1793. Marat’ta palvottiin tämän jälkeen jonkin aikaa vallankumouksen marttyyrina, mutta hänen henkilönpalvontansa lopetettiin terrorin ajan päätyttyä.

ElämäMuokkaa

Ennen vallankumoustaMuokkaa

Marat’n isä Jean Paul Marat oli Sardinian Cagliarista kotoisin ollut käsityöläinen, joka muutti Sveitsiin ja kääntyi katolilaisuudesta kalvinismiin. Hänen äitinsä Louise Cabrol oli sveitsiläinen protestantti, kotoisin Genevestä.[2] Perheen sukunimi kirjoitettiin alun perin muodossa Mara.[3] Marat syntyi Neuchâtelin Boudryssa, jossa hän aloitti koulunkäyntinsä. Äitinsä kuoltua vuonna 1759 hän matkusti Ranskaan, opiskeli kahden vuoden ajan Bordeaux’ssa yksityisopettajan johdolla ja asui vuodesta 1762 Pariisissa, jossa hän täydensi lääketieteen opintonsa.[2][4] Vuodesta 1765 Marat asui Lontoossa Englannissa, jossa hän harjoitti lääkärin ammattia ja julkaisi englanninkielisiä filosofisia teoksia. Vuosina 1777–1783 hän oli Ranskassa Artois’n kreivin, kuningas Ludvig XVI:n nuoremman veljen (tuleva kuningas Kaarle X) henkivartijoiden lääkärinä ja piti samalla varakkaille potilaille suunnattua yksityisvastaanottoa.[1]

Vuonna 1773 Lontoossa ilmestyneessä esikoisteoksessaan Philosophical Essay on Man Marat puolusti näkemystä, jonka mukaan sielun ja ruumiin suhde voitiin selittää fysiologian keinoin, ”hermonesteen” avulla. Teos käännettiin myöhemmin myös ranskaksi. Voltaire pahastui siinä esitetystä kritiikistä Helvétiusta kohtaan.[2] Vuonna 1780 Marat julkaisi Ranskassa rikoslainsäädäntöä käsitelleen teoksen Plan de législation criminelle, jossa näkyi valistusfilosofien kuten Montesquieun ja Jean-Jacques Rousseaun ajatusten vaikutus. Hän kävi kirjeenvaihtoa amerikkalaisen Benjamin Franklinin kanssa.[1] Marat oli tunnettu harrastelijatiedemies, joka teki optiikkaan, lämpöoppiin ja sähköoppiin liittyneitä tieteellisiä kokeita ja julkaisi selostuksia niistä.[1][5] Hän jätti lääkärin ammatin vuonna 1783 keskittyäkseen tieteilijän uraansa. Rouenin kuninkaallinen akatemia palkisti samana vuonna hänen julkaisemansa sähköä käsitelleen artikkelin. Harmikseen häntä ei kuitenkaan valittu jäseneksi Ranskan tiedeakatemiaan, minkä on arveltu katkeroittaneen häntä.[1] Torjunta johtui siitä, että hän esitti fysiikkaa koskevia erikoisia ja kritiikittömiä väitteitä uskoen kumonneensa Isaac Newtonin teorioita.[3][1]

Marat’n ensimmäinen poliittinen pamfletti oli vuonna 1774 julkaistu, brittiläiselle äänestäjäkunnalle suunnattu The Chains of Slavery (”Orjuuden kahleet”), jossa hän puolusti kansansuvereniteettia ja tuomitsi kansan etuja vastaan juonittelevan Englannin monarkian ja hovin.[1][5] Ranskan säätyjen yleiskokouksen alla vuoden 1789 alussa hän julkaisi poliittisen pamfletin Offrande à la patrie (”Uhri isänmaalle”), jossa hän vaikutti vielä uskovan, että Ranskan ongelmat voitaisiin ratkaista monarkian puitteissa. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin hän muutti mielensä ja totesi, ettei hovi ollut kiinnostunut tavallisen kansan kärsimästä puutteesta. Hän julkaisi kesä- ja syyskuussa 1789 pamfletit La constitution ja Tableau des vices de la constitution d'Angleterre, joista jälkimmäisessä hän tuomitsi ajatuksen brittiläistyylisen valtiosäännön säätämisestä Ranskaan, koska hänen mukaansa se jättäisi liikaa valtaa hallitsijalle.[1][2]

Vallankumouksellinen lehtimies ja poliitikkoMuokkaa

 
L’ami du peuple -lehden numero 8. lokakuuta 1789.

Vallankumouksen tuotua Ranskaan lehdistönvapauden Marat alkoi syyskuussa 1789 julkaista Pariisissa omaa sanomalehteään L’ami du peuple (”Kansan ystävä”), jonka painosmäärä oli noin 2 000 kappaletta. ”Yhdeksi pitkäksi pääkirjoitukseksi” luonnehditussa sensaationhakuisessa lehdessään hän kiihotti kansaa hovia, aatelisia ja rikkaita vastaan.[1][4] Marat’n mukaan itsevaltiuden päättymisestä huolimatta valta Ranskassa oli edelleen aristokratialla, joten köyhälistö saisi oikeutta vain uuden kansannousun avulla. Hänet itse tunnettiin kansanomaisesta esiintymisestään ja vaatimattomasta pukeutumisestaan.[5] Marat’n kirjoitukset hovista vaikuttivat lokakuussa 1789 tapahtuneeseen spontaaniin kansanjoukkojen marssiin Versailles’n palatsiin, minkä seurauksena kuningasperhe pakotettiin muuttamaan Pariisiin.[1] Vastavallankumouksen uhkaa pelännyt Marat kannatti jo varhain ajatusta vallankumouksellisesta terrorista, ja hän vaati kuolemanrangaistuksia johtaville vallankumouksen vihollisille. Heinäkuussa 1790 hän kirjoitti lehdessään:[1]

»Jos viisi- tai kuusisataa kaulaa olisi katkaistu heti, olisitte saaneet aikaan muutosta, vapautta ja onnea. Väärä humaanisuus on pidättänyt käsiänne; nyt miljoonat veljenne ovat kuoleman omat.»

Marat alkoi vaikuttaa Pariisin jakobiiniklubin ja kordelieeriklubin piireissä,[3] mutta pysytteli itsenäisenä ja erillään puolueista.[2] Hän kääntyi vallankumouksen alkuvaiheen maltillisia johtajia kuten markiisi La Fayettea, Honoré Mirabeauta ja Jean-Sylvain Baillya vastaan. Marat sai paljon kannatusta alempien kansankerrosten parissa, mutta vallanpitäjät pitivät häntä vaarallisena ja yrittivät useasti vaientaa hänet.[5] Hän oli ensin kuukauden ajan vangittuna loka–marraskuussa 1789, ja joutui asumaan tammikuusta toukokuuhun 1790 maanpaossa Lontoossa arvosteltuaan ankarasti La Fayettea ja valtiovarainministeri Jacques Neckeriä.[2] Vangitsemismääräysten yhteydessä Marat meni useasti maan alle ja jatkoi lehtensä julkaisua palattuaan. L’ami du peuple lakkautettiin lyhyesti myös Marskentän verilöylyä heinäkuussa 1791 seuranneen tukahduttamisreaktion yhteydessä.[6] Vuoteen 1791 mennessä Marat kääntyi kiihkeäksi tasavaltalaiseksi ja hän tuomitsi kansalliskokouksen pyrkimykset säilyttää kuningas Ludvig XVI valtaistuimella.[1] Marat oleskeli uudelleen Lontoossa joulukuusta 1791 huhtikuuhun 1792. Palattuaan hän tuomitsi julkisesti Ranskan sodanjulistuksen Itävallalle ja joutui jälleen piileskelemään elokuuhun saakka.[2]

Marat vaikutti taustalla elokuun 1792 Tuileries’n palatsin valtaukseen, jonka seurauksena Ranskan monarkia kumottiin.[3] Hänet valittiin uuden Pariisin kommuunin asettamaan pahamaineiseen ”valvontakomiteaan” (comité de surveillance),[7] jonka tehtävä oli etsiä ja kitkeä vastavallankumouksellisia.[8] Pian tämän jälkeen tapahtuivat niin sanotut syyskuun murhat, kun väkijoukot surmasivat Pariisin vankiloissa tuhansia vangittuja yläluokan ja papiston edustajia vallankumouksen vihollisina. Vaikka Marat’n ei tiedetä olleen suoraan vastuussa näistä tapahtumista, monet pitivät häntä syyllisenä joukkomurhiin, sillä hän oli yllyttänyt lehtikirjoituksissaan ihmisiä vastaavaan väkivaltaan.[1][5] Marat valittiin Pariisin edustajana uuteen parlamenttiin, kansalliskonventtiin, jossa hän oli lähellä radikaalien tasavaltalaisten muodostamaa vuoripuoluetta. Hän kohosi yhdeksi konventin tunnetuimmista nimistä, joskin vuoripuolueen johtajat eivät halunneet antaa hänelle todellista valtaa. Hän puolusti konventissa sosiaalisia reformeja kuten progressiivista tuloveroa, valtion ammattikouluja ja asepalveluksen lyhentämistä. Hän kannatti myös tilapäisen diktatorisen hallituksen perustamista vallankumoussodasta selviämiseksi.[1] Muutamaa päivää tasavallan julistamisen jälkeen, 25. syyskuuta 1792, Marat muutti lehtensä nimeksi Journal de la république française (”Ranskan tasavallan lehti”).[2]

 
Kansanjoukot kantavat vapauttavan tuomion saaneen Marat’n harteillaan ulos oikeussalista 24.4.1793. Louis-Léopold Boillyn maalaus Marat’n riemusaatto (1794).

Marat äänesti konventissa tammikuussa 1793 Ludvig XVI:n kuolemantuomion puolesta.[7] Toimiessaan Pariisin jakobiiniklubin puheenjohtajana 5.–22. huhtikuuta 1793 hän joutui vuoripuolueen ja sen kanssa kilpailleen maltillisemman puolueen, girondistien, välisen valtataistelun keskiöön. Girondistit vihasivat häntä jo valmiiksi syyskuun murhien vuoksi ja saivat tarpeekseen hänen levitettyään 5. huhtikuuta päivättyä kiertokirjettä, jossa vaadittiin kutsumaan takaisin kaikki ne maltilliset kansanedustajat, jotka olivat kannattaneet Ludvig XVI:n tuomion alistamista kansanäänestykselle. Girondistiedustaja Élie Guadet’n aloitteesta kansalliskonventti asetti Marat’n 14. huhtikuuta 1793 syytetyksi hiljattain perustettuun vallankumous­tuomioistuimeen.[8] Marat puolusti itseään oikeudessa mestarillisella puheella ja tuomioistuin vapautti hänet syyttömänä lyhyen käsittelyn jälkeen 24. huhtikuuta. Riemuitsevat kansanjoukot kantoivat hänet ulos oikeussalista ja ympäri Pariisia.[9] Tämän jälkeen hän johti lehtensä sivuilla girondisteihin kohdistettua hyökkäystä, joka huipentui 31. toukokuuta – 2. kesäkuuta 1793 Pariisin girondistivastaiseen kansannousuun ja sen yhteydessä girondistijohtajien erottamiseen kansalliskonventista. Tätä on pidetty hänen poliittisen uransa huippukohtana.[5][3]

MurhaMuokkaa

Girondisteja kannattanut Charlotte Corday -niminen 24-vuotias normandialainen nainen murhasi Marat’n tämän kotona Pariisissa 13. heinäkuuta 1793. Corday halusi kostaa girondisteihin kohdistetun vainon ja puhdistukset sekä ”vapauttaa” Ranskan hirviönä pitämästään miehestä. Ensimmäisellä yrittämällä häntä ei päästetty sisälle Rue de Cordelier -kadulla sijainneeseen Marat’n asuntoon, mutta hän palasi samana iltana Marat’lle osoitetun kirjeen kanssa väittäen tuovansa hyödyllisiä tietoja girondistien salahankkeista Normandian Caenissa.[6][5] Cordayn saapuessa Marat istui kylpyammeessa hoitamassa vaikeaa ja pitkäaikaista ihosairauttaan ihokeliakiaa,[10] jonka hänen kerrotaan saaneen jouduttuaan vallankumouksen alkuaikoina piileskelemään Pariisin kellareissa ja viemäreissä. Corday saneli Marat’lle luettelon ”salaliittolaisista” Caenissa, ja Marat’n kirjoitettua nimet ylös Corday puukotti yllättäen häntä veitsellä rintaan.[2] Marat’n ihosairaus oli yltynyt niin pahaksi, että hänen on sanottu olleen jo muutenkin kuolemaisillaan eikä hän kyennyt enää syömään kiinteää ruokaa.[6]

Corday tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin neljä päivää Marat’n murhan jälkeen giljotiinilla. Niin rojalisteja kuin girondisteja teloitettiin väitetystä salaliitosta epäiltyinä. Tapahtuma kiihdytti siirtymistä niin sanottuun terrorin aikaan.[6]

Marat oli siviiliavioliitossa Simone Évrard -nimisen naisen kanssa, jota kutsuttiin myöhemmin hänen leskekseen.[3]

MuistaminenMuokkaa

Marat sai juhlavat hautajaiset, jotka suunnitteli hänen ystävänsä, taidemaalari Jacques-Louis David. Koko kansalliskonventti osallistui hautajaissaattoon 16. heinäkuuta 1793. Hänet haudattiin kotinsa lähdelle Pariisin kordelieeriluostarin puutarhaan.[11] David myös maalasi vain muutamaa päivää murhan jälkeen tunnetun maalauksensa Marat’n kuolema, jota pidetään mestariteoksena.[1]

Vuoripuolue teki Marat’sta välittömästi palvotun marttyyrin. Pariisin place du Carrouselille pystytettiin hänen muistokseen pyramidi, jossa säilytettiin hänen kylpyammettaan, mustepulloaan ja muita pikkuesineitään.[11] Kansalliskonventti määräsi 4. marraskuuta 1793 Marat’n uudelleenhaudattavaksi Pariisin Panthéoniin kansallisten suurmiesten joukkoon, mitä ei tosin toteutettu vielä tuolloin. Pari viikkoa myöhemmin hänen rintakuvansa määrättiin sijoitettavaksi konventin istuntosaliin ja niitä sijoitettiin myös muihin Ranskan julkisiin rakennuksiin. Terrorin aika loppui thermidorin vallankaappaukseen heinäkuussa 1794. Jakobiinimielisten sanskulottien lepyttämiseksi ”kansan ystävä” Marat’n jäännökset siirrettiin lopulta Panthéoniin sieltä poistettujen Mirabeaun jäännösten tilalle 21. syyskuuta 1794. Pian Marat’n henkilönpalvonta kuitenkin lopetettiin ja patsaat ja muistomerkit hävitettiin. Hänen jäännöksensä siirrettiin 27. helmikuuta 1795 konventin uudella päätöksellä pois Panthéonista ja ne haudattiin Saint-Étienne-du-Montin kirkon viereiselle Sainte-Genevièven hautausmaalle.[11][12][3] Marat’n viimeinen hautapaikka jäi 1800-luvulla rakennetun Sainte-Genevièven kirjaston alle.[12]

Marat’n mukaan nimettiin vallankumouksen aikana 21 Ranskan kaupunkia.[1] Esimerkiksi Le Havre sai joksikin aikaa nimekseen Havre-Marat.[13] Hänen mukaansa nimettiin vuonna 1921 neuvostoliittolainen taistelulaiva Marat. Toisen maailmansodan aikana alus sai takaisin alkuperäisen nimensä Petropavlovsk, kun vallankumoussankarien nimet menivät pois muodista ja isänmaallisuuteen viittaavat nimet palasivat.[14]

TeoksiaMuokkaa

  • A Philosophical Essay on Man (1773)
  • The Chains of Slavery (1774)
  • An Essay on Gleets (1775)
  • Enquiry into the Nature, Cause, and Cure of a Singular Disease of the Eyes (1776)
  • Découvertes de M. Marat sur le feu, l'électricité et la lumière (1779)
  • Plan de Législation Criminelle (1780)
  • Recherches physiques sur le feu (1780)
  • Découvertes de M. Marat sur la lumière, constatées par une suite d'expériences nouvelles (1780)
  • Recherches physiques sur l'électricité, &c (1782)
  • Mémoire sur l'électricité médicale (1783)
  • Notions élémentaires d'optique (1784)
  • Optique de Newton (1787)
  • Mémoires académiques (1788)
  • Offrande à la Patrie (1789)
  • La constitution (1789)
  • Tableau des vices de la constitution d'Angleterre (1789)

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p Jean Vidalenc Jean-Paul Marat (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 11.2.2019.
  2. a b c d e f g h i Marat, Jean Paul (englanniksi) Encyclopædia Britannica (1911), Wikisource. Viitattu 11.2.2019.
  3. a b c d e f g Nordisk familjebok (1912), s. 859–861 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 11.2.2018.
  4. a b Marat (Jean-Paul) (ranskaksi) Dictionnaire de l'Histoire de France, s. 779, Encyclopédie Larousse. Viitattu 11.2.2019.
  5. a b c d e f g Jean Paul Marat (englanniksi) Encyclopedia of World Biography (2004), Encyclopedia.com. Viitattu 11.2.2019.
  6. a b c d Jean Paul Marat (englanniksi) Alphahistory.com. Viitattu 11.2.2019.
  7. a b Jean-Paul Marat (ranskaksi) Encyclopédie Larousse. Viitattu 11.2.2019.
  8. a b Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 27–29, 122, 183. Longman, Lontoo/New York 1988.
  9. Micah Alpaugh: Non-Violence and the French Revolution: Political Demonstrations in Paris, 1787–1795, s. 137–138. Cambridge University Press, 2015. Google Books (englanniksi)
  10. Jelinek JE: Jean-Paul Marat: The differential diagnosis of his skin disease. American Journal of Dermatopathology, 1979, nro 3, s. 251–2. PubMed:396805. doi:10.1097/00000372-197900130-00010.
  11. a b c Octave Aubry: Ranskan suuri vallankumous II: tasavallan aika, s. 16–17, 21–22, 283 (suom. Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen). WSOY, Porvoo–Helsinki 1962 (alkuteos 1945).
  12. a b Marat Jean-Paul (ranskaksi) Tombes et sepultures dans les cimetières et autres lieux. Viitattu 12.2.2019.
  13. Jones 1988, s. 251.
  14. Parvilahti: Berijan tarhat II: Dudinka, "kovien kasvojen kaupunki", luku "Uusi suuntako?"

Aiheesta muuallaMuokkaa