Avaa päävalikko
Kansalliskaarti tulittaa väkijoukkoa Marskentällä, aikalaispiirros.

Marskentän verilöyly oli Pariisin Marskentällä (Champ de Mars) 17. heinäkuuta 1791 sattunut välikohtaus, jossa Ranskan kansalliskaartin sotilaat alkoivat tulittaa tasavallan perustamista vaatineita aseettomia mielenosoittajia. Arvioiden mukaan noin 30–50 ihmistä kuoli. Marskentän verilöyly oli eräs Ranskan suurta vallankumousta radikalisoinut tapahtuma, jonka seurauksena perustuslaillisen monarkian ja sen näkyvimpien kannattajien uskottavuus heikkeni.

Sisällysluettelo

TaustaMuokkaa

Vuonna 1789 puhjenneen vallankumouksen seurauksena Ranskan kuningas Ludvig XVI oli menettänyt asemansa itsevaltiaana ja joutunut jakamaan vallan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kanssa. Kuningas vannoi uskollisuutta tulevalle perustuslaille heinäkuussa 1790 vallankumouksen yksivuotispäivänä Pariisin läheisellä Marskentällä pidetyssä ”liiton juhlassa” (Fête de la Fédération). Ludvig XVI ja varsinkaan hänen vaimonsa, kuningatar Maria Antoinette, eivät kuitenkaan todellisuudessa kannattaneet vallankumousta. Kesäkuussa 1791 he yrittivät paeta Ranskasta, mutta jäivät kiinni Varennesissa.[1] Monien mielestä tapaus paljasti perustuslaillisen monarkian toimimattomuuden, koska kuningas juonitteli salaa uutta järjestystä vastaan. Pakoyritystä seuranneina päivinä Pariisissa oli useita suurmielenosoituksia, joissa vaadittiin tasavallan perustamista. Monarkian vastainen kansalaisadressi keräsi hetkessä 30 000 allekirjoitusta. Pariisin jakobiiniklubi jakautui kahtia tasavaltalaisiin ja monarkisteihin.[2] Tasavaltalaisliikkeen varsinainen keskus oli kordelieeriklubi, jota johtivat Georges Dantonin ja Camille Desmoulinsin kaltaiset radikaalit.[3][2]

Kansalliskokous oli kesällä 1791 parhaillaan viimeistelemässä perustuslakiesitystä, joka perustuisi monarkian säilyttämiseen. Kansalliskokouksen enemmistönä olleet perustuslaillisen monarkian kannattajat eivät halunneet ryhtyä erottamaan kuningasta, sillä sisä- ja ulkopoliittiset seuraukset voisivat olla arvaamattomia. Niinpä he päättivät myötäillä epäuskottavaa virallista selitystä, jonka mukaan Ludvig XVI ja Maria Antoinette oli yritetty siepata vasten tahtoaan. Tasavaltalaiset kutsuivat sitä ”suureksi valheeksi”.[2] Kansalliskokous julisti 15. heinäkuuta tukevansa sieppausselitystä ja päätti samalla, että Ludvig XVI saisi pitää valtaistuimensa, tosin hänen tilapäinen virasta pidättämisensä jatkuisi uuden perustuslain voimaanastumiseen saakka.[2][4]

Kordelieeriklubi alkoi kerätä nimiä kansalliskokoukselle osoitettuun adressiin, jossa vaadittiin Ludvig XVI:n luopumista kruunusta, ja jakobiiniklubin radikaalit laittoivat vireille vastaavan anomuksen.[2][3] Toukokuussa säädetty laki kielsi ryhmien nimissä tehdyt anomukset, mikä kannusti keräämään tuhansia yksittäisiä allekirjoituksia joukkotapahtumissa. Marskentällä oli suuria kokouksia 14. ja 16. heinäkuuta, ja halukkaita uusimman adressin allekirjoittajia pyydettiin saapumaan paikalle 17. päiväksi.[5]

Tapahtumat MarskentälläMuokkaa

 
Kenraali Lafayette antamassa sotilaille ampumiskäskyä, Ary Schefferin piirros vuodelta 1807.

Mielenosoittajien oli alun perin tarkoitus kokoontua Bastiljin aukiolla kaupungin toisella puolella ja marssia sieltä kulkueena Marskentälle, mutta sotilaat estivät tämän miehittämällä Bastiljin aukion, joten ihmiset kokoontuivat vasta Marskentällä.[5] Virallista kokoontumislupaa ei ollut, mutta kiihtyneistä mielialoista huolimatta tilaisuus pysyi melko rauhallisena. Noin 6 000 ihmistä allekirjoitti adressin, mutta paikalla on sanottu olleen iltapäivällä 25 000 tai jopa 50 000 ihmistä.[2] Yllättäen pöydän alle piiloutuneina löydettiin kaksi miestä, joita väitettiin poliisin urkkijoiksi. Heidät lähetettiin läheiselle Gros-Cailloun poliisiasemalle, jonka edessä vihainen väkijoukko riisti heidät käsiinsä ja lynkkasi heidät raa’asti kuoliaiksi. Itse Marskentän tilaisuudessa ei tapahtunut väkivaltaisuuksia.[5]

Kuultuaan Gros-Cailloun surmista Pariisin määri (pormestari) Jean Sylvain Bailly julisti kaupungin sotatilaan. Vaikka hänelle oli kerrottu Marskentällä olevan rauhallista, hän käski kenraali, markiisi La Fayetten komentaman kansalliskaartin pataljoonaa hajottamaan mielenosoituksen, tarvittaessa voimakeinoin.[2][5] Tasavaltalaiset mielenosoittajat olivat pääosin työläisiä ja käsityöläisiä, kun taas kansalliskaartilaiset olivat pääosin porvaristoa.[3] Marskentällä agitaattorit olivat kiihottaneet mielenosoittajia päivän aikana. Kansalliskaartilaisten saapuessa heitä solvattiin ja tiettävästi kivitettiin väkijoukosta. Kaartilaiset avasivat tulen.[2][5] Mahdollisen ampumiskäskyn antajaa ei ole koskaan saatu selville. Seuraavan tunnin aikana tulituksessa kuoli arviolta 30–50 ihmistä.[2]

SeurauksetMuokkaa

Marskentän väkivaltaisuuksista syytettiin aluksi tasavaltalaisia, ja verilöylyä seuranneina päivinä heihin kohdistettiin muita tukahduttamistoimia. Kansalliskokous hyväksyi välittömästi uusia lakeja mellakoinnista ja kansankiihotuksesta.[4] Tasavaltalaisten johtajia pidätettiin, Kordelieeriklubi suljettiin ja lehtiä lakkautettiin.[3] Danton, Desmoulins ja Jean Paul Marat joutuivat piiloutumaan tai pakenemaan maasta.[2] Jakobiiniklubi hajosi kokonaan kahtia, kun monarkian kannattajat perustivat uuden feuillanttien klubin ja alkuperäinen jakobiiniklubi jäi Maximilien Robespierren kaltaisten radikaalien käsiin.[3][2] Feuillantit ajoivat kansalliskokouksessa heinä–elokuusssa työn alla olleeseen perustuslakiin vanhoillisia muutoksia. Esimerkiksi äänioikeus päätettiin rajoittaa hyvätuloisiin ”aktiivisiin kansalaisiin” ja muilta kansalaisilta kiellettiin samalla kansalliskaartin jäsenyys.[3][4] Uuden perustuslain tultua voimaan Ranskassa annettiin kuitenkin syyskuun 1791 lopussa yleinen armahdus kolmen edellisen vuoden aikana mellakoinnista tuomituille.[4]

Kenraali La Fayette ja pormestari Bailly olivat olleet vuonna 1789 vallankumouksen alkuvaiheen arvovaltaisimpia johtajia, mutta Marskentän verilöyly vahingoitti heistä kummankin mainetta peruuttamattomalla tavalla. Kun Bailly kaksi vuotta myöhemmin tuomittiin kuolemaan terrorin aikana, häntä syytettiin nimenomaan Marskentän verilöylyn aiheuttamisesta.[2]

LähteetMuokkaa

  1. Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 133–134, 150. Otava 1985.
  2. a b c d e f g h i j k l The Champ de Mars massacre (englanniksi) Alphahistory.com. Viitattu 16.12.2018.
  3. a b c d e f Ihmiskunnan kronikka 1739–1860, s. 638–639. Gummerus 1988.
  4. a b c d Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 16–17. Longman, Lontoo/New York 1988.
  5. a b c d e Micah Alpaugh: Non-Violence and the French Revolution: Political Demonstrations in Paris, 1787–1795, s. 95–99. Cambridge University Press, 2015. Google Books (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa