Avaa päävalikko
Jacques Necker, Joseph Siffred Duplessis’n maalaama muotokuva noin vuodelta 1781.

Jacques Necker (30. syyskuuta 1732 Geneve9. huhtikuuta 1804 Coppet)[1] oli sveitsiläissyntyinen pankkiiri, talousasiantuntija ja valtiomies, joka toimi Ranskan valtiovarainministerinä ja käytännössä maan hallituksen johtajana vuosina 1776–1781 ja 1788–1790, aivan ancien régimen lopulla. Hänen toimintansa vaikutti tahattomasti Ranskan suuren vallankumouksen puhkeamiseen. Kuningas Ludvig XVI:n yritys erottaa suosittu Necker heinäkuussa 1789 oli yksi vallankumousta kiihdyttäneistä tapahtumista. Necker toteutti hyödyllisiä uudistuksia, mutta päästi toisaalta Ranskan valtion velkaantumaan eikä onnistunut korjaamaan seurauksena syntynyttä valtiontalouden pysyvää alijäämäisyyttä.

Neckerin vaimo Suzanne Necker (madame Necker, o.s. Curchod) ja heidän tyttärensä Germaine de Staël (madame de Staël) olivat molemmat tunnettuja kirjailijoita ja kirjallisen salongin pitäjiä.[2]

ElämänvaiheetMuokkaa

Ennen ministeriyttäMuokkaa

Jacques Neckerin isä Charles-Frédéric Necker oli oikeustieteen professori Geneven yliopistossa. Isä oli lähtöisin Preussin Küstrinistä ja saanut Geneven tasavallan kansalaisuuden vuonna 1726. Necker pääsi 16-vuotiaana töihin erään isänsä ystävän johtamaan geneveläiseen pankkiin ja kaksi vuotta myöhemmin hän siirtyi saman pankin pääkonttoriin Pariisiin. Hän eteni sen jälkeen nopeasti Ranskan rahoitusmaailmassa ja keräsi itselleen huomattavan omaisuuden hyödyntämällä seitsenvuotisen sodan aikana viljakauppaan ja valtion omaisuuteen kohdistunutta spekulaatiota. Vuonna 1762 hänestä tuli pankin osakas ja 1765 hän perusti oman pankin. Necker valittiin myös Ranskan Itä-Intian kauppakomppanian johtokuntaan.[1][2]

Necker nai vuonna 1764 sveitsiläisen prostestanttisen pastorin tyttären Suzanne Curchodin, joka perusti heidän kotiinsa Pariisiin vaikutusvaltaisten henkilöiden kohtaamispaikaksi muodostuneen salongin ja kannusti miestään hakeutumaan poliittiselle uralle.[1][2][3] Vuonna 1768 Necker nimitettiin Geneven tasavallan ministeriresidentiksi Ranskassa.[1][3] Vuonna 1772 hän jätti pankkinsa veljensä Louisin johdettavaksi voidakseen omistautua kokonaan poliittiselle ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle. Seuraavina vuosina Necker loi useilla julkaisuilla itselleen maineen kansantaloudellisten kysymysten asiantuntijana. Huomiota herättivät erityisesti Ludvig XIV:n aikaisen valtiovarainministerin Jean-Baptiste Colbertin ylistyskirjoitus Éloge de Colbert (1773) sekä viljan vapaakauppaa arvostellut pamfletti Essai sur la législation et le commerce des grains (1775).[1][2] Viimeksi mainittu teos haastoi silloisen valtiovarainministerin, uudistajana tunnetun Anne Robert Jacques Turgot’n politiikan ja suuntasi siten Turgot’n vastustajien huomion Neckeriin.[2][3]

Ensimmäinen ministerikausiMuokkaa

Erottettuaan ministeri Turgot’n vuonna 1776 kuningas Ludvig XVI päätti yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi nimittää tämän seuraajaksi mainetta niittäneen Neckerin. Ulkomaan kansalaisena ja protestanttina Necker ei voinut olla virallisesti Ranskan valtiovarainministeri (contrôleur général des finances), joten hänelle annettiin 22. lokakuuta 1776 nimike kuninkaallisen kassan johtaja (directeur de trésor) ja 29. kesäkuuta 1777 valtiovarainministeriä tosiasiassa vastannut nimike directeur général des finances. Häntä ei nimitetty kuninkaallisen neuvoston jäseneksi, mutta käytännössä hänestä tuli pian Ranskan hallituksen vahva mies.[3][2][1]

Ensimmäisellä ministerikaudellaan Necker oli varovainen uudistaja. Valtiontalouden tasapainottamiseksi muun muassa tarpeettomia virkoja lakkautettiin, huonomaineisten fermier générale -veronvuokraajien määrää vähennettiin ja heiltä vaadittiin suurempia tilityksiä valtiolle.[2][1][4] Yhteisöjen ikuiset maanomistusoikeudet (mortmain) peruutettiin kruunun mailla vuonna 1779.[1] Vanhaa säätyjärjestelmää uudistettiin luomalla Berryn sekä Haute-Guyennen alueille vuosina 1778–1779 maakuntakokoukset, joissa kolmen säädyn edustajat äänestivät pääluvun mukaan ja kolmannella säädyllä oli puolet edustajista. Aateliston ja papiston vastarinnan vuoksi kokeilua ei laajennettu koko maahan. Neckerin suurin virhe oli valtiontalouden päästäminen epätasapainoon Ranskan upottaessa valtavia rahasummia kapinallisten siirtokuntien tukemiseen Englantia vastaan Amerikan vapausodassa. Veronkorotusten välttämiseksi Necker rahoitti sodankäynnin pääasiassa ulkomaisilla lainoilla, mikä toi hänelle maineen talousnerona, mutta seurauksena oli Ranskan valtion valtava velkaantuminen. Osa myöhemmistä tutkijoista on pitänyt Neckerin aikalaismainetta ansaitsemattomana ja hänen talouspolitiikkaansa epäonnistuneena.[1][2]

 
Compte rendu au Roi (1781).

Vastauksena kohtaamaansa arvosteluun Necker julkaisi vuonna 1781 kuuluisan kirjasen Compte rendu au Roi (”Selonteko kuninkaalle”), Ranskan ensimmäisen julkisen selonteon valtion tuloista ja menoista.[4] Sen tarkoituksena oli lisätä luottamusta valtion finanssien tilaan tarpeellisten lisälainojen saamiseksi.[1] Valikoiva selvitys oli kuitenkin erittäin kaunisteltu ja harhaanjohtava. Siinä väitettiin valtiontalouden olevan 10 miljoonaa livreä ylijäämäinen, vaikka myöhempien arvioiden mukaan se oli todellisuudessa tuolloin 46 tai jopa 70 miljoonaa livreä alijäämäinen.[4][1] Teosta myytiin suuret määrät. Siihen saakka valtiosalaisuuksina kohdeltujen talouslukujen julkistaminen teki Neckeristä entistäkin suositumman kansan parissa, mutta samasta syystä hän menetti hovin luottamuksen.[4] Varsinkin johtava ministeri Jean-Frédéric Phelypeaux de Maurepas ja kuningatar Maria Antoinette kääntyivät häntä vastaan. Neckerin oli lopulta erottava 19. toukokuuta 1781.[1] Hän vetäytyi Sveitsiin, ja julkaisi siellä vuonna 1784 Ranskan talouspolitiikkaa käsitelleen teoksen De l’administration des finances de la France.[1][2]

Toinen ministerikausi ja vallankumousMuokkaa

Neckerin seuraajat Charles-Alexandre de Calonne ja Étienne-Charles de Loménie de Brienne eivät onnistuneet ratkaisemaan häneltä periytynyttä valtiontalouden pysyvän alijäämäisyyden ongelmaa.[1] Calonne kyseenalaisti Compte rendu -tilityksen luotettavuuden vuoden 1787 notaabelikokouksen yhteydessä, ja vastattuaan syytöksiin julkisesti vastoin kuninkaan kieltoa Necker joutui lähtemään Pariisista.[3] Ludvig XVI nimitti lopulta 26. elokuuta 1788 pelastajana pidetyn Neckerin uudelleen valtiovarainministeriksi ja samalla tosiasiassa hallituksen johtoon. Ranskan valtio oli nyt jo vararikon partaalla, mutta Necker onnistui tilapäisesti lykkäämään sitä ottamalla lisää lainaa. Necker peruutti välittömästi Loménie de Briennen hallituksen epäsuositut päätökset parlamenttien (aatelin hallitsemien tuomioistuinten) vallan rajoittamisesta ja vahvisti edeltäjänsä lupaaman säätyjen yleiskokouksen kokoontuvan pikimmiten. Säätykokouksen odotettiin muun muassa lakkauttavan aatelin ja kirkon verovapauden, minkä Necker uskoi riittävän alijäämäongelman ratkaisemiseen. Hän oli kuitenkin epävarma ja päättämätön suhteessa säätykokouksen nostattamiin uusiin poliittisiin vaatimuksiin. Hänen suosituksestaan kuninkaan neuvosto päätti joulukuussa 1788 taipua kansan vaatimukseen kolmannen säädyn edustajamäärän kaksinkertaistamisesta, mutta vastoin uudistajien toiveita kolmen säädyn julistettiin yhä kokoontuvan erikseen, säilyttäen aatelin ja papiston erityisaseman.[1][5]

Puhuessaan säätykokouksen avajaisistunnossa Versailles’ssa 5. toukokuuta 1789 Necker ei esittänyt selvää poliittista ja taloudellista uudistusohjelmaa, mikä jätti kokousedustajat tyytymättömiksi.[1] Kolmannen säädyn edustajien julistauduttua kansalliskokoukseksi hän laati kompromissiehdotukseksi liberaalin uudistusohjelman, mutta vanhoillisen hovin yllytyksestä kuningas Ludvig XVI käski toimittamaan säädyille 23. kesäkuuta vain Neckerin ohjelman rajusti typistetyn version ja vaati edustajia palaamaan takaisin perinteiseen työskentelyjärjestykseen. Valmistautuessaan kansalliskokouksen hajottamiseen Ludvig XVI ilmoitti 11. heinäkuuta 1789 erottavansa Neckerin ja nimitti samalla Louis de Breteuilin johtaman taantumuksellisen hallituksen. Tieto uudistusmielisen Neckerin erottamisesta lietsoi Pariisissa vallankumouksellista liikehdintää ja johti välittömästi Bastiljin valtaukseen kolme päivää myöhemmin. Necker oli jo ehtinyt lähteä takaisin Sveitsiin, kun kuningas 20. heinäkuuta palautti hänet virkaansa.[1][2][5][3]

Necker kannatti Ranskaan englantilaismallista perustuslaillista monarkiaa ja kaksikamarista parlamenttia.[1][3] Neckerin suosio vallankumouksellisten parissa heikkeni pian, sillä hän ei edelleenkään kyennyt hankkiutumaan eroon alijäämästä. Kansalliskokouksen edustajat Talleyrand ja Mirabeau saivat pian suuremman vaikutusvallan talouspolitiikkaan. Necker joutui lopulta eroamaan 18. syyskuuta 1790, minkä jälkeen hän vetäytyi Sveitsiin.[1] Hän julkaisi muun muassa vuonna 1792 Ludvig XVI:ta puolustaneen kirjoituksen ja vuonna 1796 Ranskan vallankumouksen historiikin De la révolution française.[3]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Albert Goodwin: Jacques Necker (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 22.4.2019.
  2. a b c d e f g h i j Jacques Necker (englanniksi) Encyclopedia of World Biography (2004), Encyclopedia.com. Viitattu 22.4.2019.
  3. a b c d e f g h Nordisk familjebok (1913), s. 669–671 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 22.4.2019.
  4. a b c d Jacques Necker and the ‘Compte Rendu’ (englanniksi) Alphahistory.com. Viitattu 22.4.2019.
  5. a b Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 7–11, 77–78. Longman, Lontoo/New York 1988.

Aiheesta muuallaMuokkaa