Jääkausi

suurten mannerjäätikköjen aikakausi maapallolla
(Ohjattu sivulta Jäätiköityminen)
Tämä artikkeli käsittelee maapallon ajanjaksoja. ”Jääkausi” on myös poplaulaja Jannika B:n singlekappale.

Jääkausi on kausi, jolloin maapallolla on suuria mannerjäätiköitä. Jäätiköiden laajeneminen johtuu ilmaston viilenemisestä. Laajetessaan ja vetäytyessään jäätiköt ovat muokanneet maaperää huomattavasti.[1]

Mannerjäätikkö (sinivihreällä) laajimmillaan viimeisen jääkauden aikaan pohjoisella pallonpuoliskolla
Antarktiksen lämmönvaihtelut ja jään määrä viimeisten 450 000 vuoden aikana osoittavat kylmien ja lauhojen kausien vaihtelut
Grönlannissa vallitsee vieläkin jääkausi
Satelliitin kuvaama Vatnajökull on kuin pieni mannerjäätikkö. Kuvassa näkyy jään "siirappimainen" virtaus kielekkeinä alaville maille.

Maapallon historiassa on esiintynyt useita suuria jääkausia, jotka ovat kestäneet kymmeniä miljoonia vuosia kerrallaan.[2][3] Nykyistä ajanjaksoa kutsutaan jääkausiajaksi.[3] Se alkoi 2,6 miljoonaa vuotta sitten, ja sen aikana on ollut useita jäätiköitymiskausia ja lauhoja välikausia. Viimeisin jääkausi oli Veiksel-jääkausi 11 500 – 115 000 vuotta sitten, ja nyt eletään jääkausien välistä lauhaa välikautta eli interglasiaalia. Seuraavan jääkauden tulisi luonnostaan alkaa noin 50 000 vuoden päästä. Potsdamin ilmastontutkimuksen instituutti on kuitenkin arvioinut, että ihmisen aiheuttamien kasvihuonepäästöjen vaikutuksen johdosta siihen voisi mennä jopa yli 100 000 vuotta.

EsiintyminenMuokkaa

Maapallolla on ollut kymmeniä tai satoja jääkausia. Niiden lukumäärä riippuu osaksi siitä, lasketaanko peräkkäiset, lauhojen kausien erottamat jääkaudet samaksi vai eri jääkausiksi.[4] Varhaisin tunnettu jääkausi vallitsi prekambriaikana yli 570 miljoonaa vuotta sitten.[1]

Jääkaudet ryhmittyvät jääkausijaksoihin, jotka kestävät kymmeniä miljoonia vuosia ja esiintyvät kymmenien tai satojen miljoonien vuosien välein.

Jääkausijakson sisäistä lauhaa välikautta, jolloin jää sulaa kokonaan, kutsutaan interglasiaaliksi. Silloin lämpötila on suunnilleen nykyisen kaltainen tai lämpimämpi. Jos jää sulaa vain suurimmaksi osaksi, kyseessä on interstadiaali, jonka aikana lämpötila on nykyistä viileämpi. Siirtyminen kylmään vaiheeseen on tapahtunut tavallisesti vähitellen, usean tuhannen vuoden kuluessa. Joissain harvinaisissa tapauksissa ilmasto on saattanut muuttua äkillisesti.[5]

Nykyinen jääkausiaika alkoi 2,6 miljoonaa vuotta sitten. Jääkausiaika on koostunut suunnilleen yhtä pitkistä kylmistä ja lauhoista kausista. Nykyisin eletään keskimääräistä selvästi lämpimämpää jaksoa. Ääripäitä eli laajoja jäätiköitymisaikoja ja keskimääräistä selvästi lämpimämpiä jaksoja jääkausiajalla on ollut suhteellisen vähän.[5] Viimeisin jääkausi oli Veiksel-jääkausi, joka alkoi 115 000 vuotta sitten ja loppui 11 000 vuotta sitten.[6]

Seuraavan jääkauden tulisi luonnostaan alkaa noin 50 000 vuoden päästä. Potsdamin ilmastontutkimuksen instituutin mukaan ihmisen aiheuttamien kasvihuonepäästöjen johdosta seuraava jääkausi voi kuitenkin lykkäytyä ainakin 100 000 vuoden päähän.[7]

Jääkausien syytMuokkaa

Pääartikkeli: Jääkausien syyt

Maan ilmasto vaihtelee eri pituisilla jaksoilla eri syistä. Satojen ja kymmenien miljoonien vuosien pituiset vaihtelut ovat ensisijaisesti mannerliikuntojen aiheuttamia. Toinen mahdollinen aiheuttaja on vuoristojen ja niihin liittyvien jäätikköjen synty ja häviäminen. Jääkausien mittakaavassa eli kymmenen ja sadan tuhannen vuoden välein tapahtuvat muutokset liittyvät maapallon kiertoradan jaksollisiin muutoksiin.[8]

Jääkaudet vaativat tietyillä tavoin kulkevia merivirtoja ja sopivanlaista termohaliinikiertoa. Maassa on lämmintä silloin, kun merivirrat kuljettavat lämmintä vettä päiväntasaajalta korkeammille leveysasteille.[9] Mannerliikunnot vaikuttavat merivirtoihin ja jäätikköjen muodostumiseen. Panaman kannaksen on ajateltu ollen merkittävässä roolissa edellisen jäätiköitymisen alkamisessa.[10]

Siihen, että pleistoseenikaudella jääkausia on esiintynyt toistuvasti, on ilmeisesti suurelta osin vaikuttanut tertiäärikauden lopulla tapahtuneet laajat vuorenpoimutukset. Tällöin meri vetäytyy pois laajoilta matalilta rannikkoalueilta, ja lämpötila alenee, koska maa heijastaa takaisin avaruuteen suuremman osan auringonsäteilystä kuin vesi. Lisäksi vuoristoissa ilmanlämpötila on yleensäkin alempi kuin merenpinnan tasolla.[11] Samaan tapaan olivat aikaisemmin kivihiilikauden vuorenpoimuttumisia seurannut permikauden laajat jäätiköitymiset.[11]

Pohjoisen pallonpuoliskon ilmastonmuutosten on selitetty johtuvan Maan radan soikeuden ja akselin suunnan jaksollisista muutoksista, niin sanotuista Milankovićin jaksoista.[12] Tunnettuja syklejä ovat 11 000 vuoden, 23 000 vuoden, 41 000 vuoden, 100 000 vuoden ja 413 000 vuoden välein tapahtuvat muutokset kiertoradassa (prekessio, kallistuskulma ja eksentrisyys) [13]

Vuonna 2015 esitettiin ajatus, jonka mukaan Maan radan muutokset ehkä vaikuttavat tulivuoritoimintaan. Tämä vaikuttaisi kasvihuonekaasuihin ja Maan lämpötilaan 100 000 vuoden jaksoissa[14].

Muutosta vahvistavat ja hidastavat tekijätMuokkaa

Kun ilmasto on alkanut kylmetä, muutosta vahvistavat erilaiset ilmastojärjestelmän palauteilmiöt. Kun jään ja lumen peittämä valkoinen pinta maapallolla laajenee, yhä suurempi osa auringon säteilystä heijastuu pois ja pienempi osa jää maapalloa lämmittämään. Tämä palaute toimii erityisen tehokkaasti kaikkein kylmimpinä aikoina, koska silloin jäätiköt ovat laajentuneet myös alueille, joille auringon säteilyä saadaan runsaasti myös muulloin kuin kesällä.[15]

Ilmakehän kasvihuonekaasujen kuten hiilidioksidin ja metaanin pitoisuudet ovat jääkausien aikana olleet vähäiset ja leutoina välikausina suuremmat. Kylmimpien vaiheiden aikana hiilidioksidia on ollut ilmassa vähimmillään noin 180 ppm ja väliaikoina enimmillään 280 ppm. Kasvihuonekaasujen pitoisuuksien vaihtelut johtuvat kaksisuuntaisesta vuorovaikutuksesta lämpötilojen kanssa. Jääkauden aikana kylmät meret ilmeisesti pystyvät sitomaan ilmakehästä hiilidioksidia nykyistä tehokkaammin, mikä kylmentää ilmastoa entisestään. Ilmaston jälleen lämmetessä hiilidioksidin ja metaanin määrä taas on kasvanut, mikä on voimistanut lämpenemistä.[15]

Jäätiköt kasvavat melko hitaasti, sillä jäätikkö voi paksuuntua korkeintaan vuotuisen sademäärän verran. Jäätiköt voivat sulaa paljon sitä nopeammin.[15]

Kun jäätikön laki on noussut usean kilometrin korkeuteen, kosteutta tuovat tuulet ja pilvet jäävät sen alapuolelle. Niiden yläpuolella on jatkuvasti aurinkoista, jolloin jäätikön kasvu hidastuu.[16] Siperiassa ilmasto oli viime jääkauden aikaan niin kuiva, ettei sinne muodostunut jäätikköä vaan ikirouta.[17]

Jääkauden syntyvaiheetMuokkaa

Jääkausi alkaa, kun vuoristojäätiköt alkavat laajeta ilmaston viilenemisen tai talvien sateisemmiksi muuttumisen myötä. Talvisin lunta kertyy vuorille yhä enemmän ja enemmän, ja tarpeeksi laajentuessaan vuoristojäätiköt alkavat työntyä laaksoja pitkin alemmas. Mukanaan jää raastaa maata ja suuria kiviä, ja jään päälle sortuu ajoittain kiviä ja maata sitä reunaavilta rinteiltä. Jään kuljettama aines kasautuu valliksi jäätikön sulavaan reunaan, jolloin voi syntyä suuriakin reunamoreeneja. Jäävirran pohjassa kulkevat kivet kuluttavat laaksojen pohjia, jolloin syntyy U-kirjaimen muotoinen laakso. Vuoristojäätikön pohjalta purkautuva vesi synnyttää jokia. Niiden vaikutuksesta jään edustalle muodostuu laveita soraikkoja, jotka voivat olla satojen neliökilometrin laajuisia.[4]

Aluksi vuoriston eliölajeilla ei ole hätää, sillä rinteillä ja harjanteilla on yhä kesäisin sulia paikkoja. Kun lumen kertymisalueet peittävät koko vuoriston, jäätikkö muuttuu mannerjäätiköksi, eivätkä eläimet ja kasvit enää pysty elämään vuorilla.[18]

 
Jäätikön reunaa Islannissa

Jäätikkö jatkaa virtaamistaan yhtenä rintamana, usein jyrkkänä, päälle kaatuvana törmänä. Sen alaosa takertelee reunan lähellä kiinni kallionnokkiin, poikittaisiin laaksoihin ja muihin maanpohjan epätasaisuuksiin. Jäätikköön kertyy niin paljon vettä, että valtamerten pinta alkaa laskea ja ilmasto muuttua kuivemmaksi. Ylävillä mailla metsä kuolee kylmän ja kuivan heikentäminä hyönteis- ja sienituhoihin. Laaksoissa metsä tukehtuu kylmän veden tuomiin lietteisiin jopa kymmeniä kilometrejä jään edellä. Kylmän johdosta syntyy ”luurankometsiä”, joissa puut keloutuvat pystyyn jo kauan ennen jäätikön tuloa. Aluksi kelopuihin tulee kaikonneiden lajien tilalle uusia hyönteis- ja lintulajeja sekä lahottajia, ja ruohokasvillisuus kukoistaa jopa vuosikymmenien ajan kun metsän tuoma varjo on kadonnut. Jotkin eläin- ja kasvilajit pystyvät väistämään etelämmäs, mutta ekologialtaan ahdasrajaiset lajit saattavat kuolla sukupuuttoon. Jotkin kylmää kestävät kasvit saattavat väistää jäätikköä vuortenhuipuille eli nunatakeille, joille mannerjää ei yllä.[19]

Mannerjäätikkö on edennyt keskimäärin 25–50 metriä vuodessa, paikallisesti jopa 500 metriä vuodessa.[17]

Jäätiköin kasvaessa sen pinta kohoaa yhä korkeammalle. Fennoskandian jäätikkö kasvoi viimeisen jääkauden aikana enimmillään noin 2,6–3,5 kilometrin paksuiseksi kuperaksi kilveksi.[20] Siitä ei olla varmoja, peittikö pohjoisia merialueita jääkauden aikana suhteellisen ohut ja kelluva jää kuten nykyisinkin, vai ulottuiko jääkilpi napa-alueella pohjaan asti, kuten Etelämantereen ympärillä nykyisin.[21]

Jääkauden huippu ja jään vetäytyminenMuokkaa

Kun mannerjäätiköt ovat laajimmillaan, metsät ovat väistyneet kauas etelään ja valtaisa aro erottaa ne jäätikön reunasta.[22] Koska jäätiköihin sitoutuu jääkausien aikana paljon vettä, merenpinta laskee huomattavasti; esimerkiksi Veiksel-jääkaudella merivesi oli alimmillaan 130–135 metriä nykyistä alempana. Kun jäätiköt olivat alkaneet sulaa, merenpinta alkoi nousta 19 000 vuotta sitten noin kaksi senttimetriä vuodessa, kiivaimmillaan ehkä 10 senttimetriä vuodessa. Laakeilla rannoilla asuneet ihmiset joutuivat siirtymään vettä pakoon kauemmaksi sisämaahan, ja suuria, äkillisiä tulvia saattoi esiintyä maa-alueilla, joilla on merenpinnan alapuolisia syvänteitä. On esimerkiksi arveltu, että Mustameri saattoi täyttyä suuressa tulvassa Bosporinsalmen kautta.[23]

Kun painava jäätikkö sulaa, sen alla lommolle joustanut maapallon kivikuori alkaa kohota takaisin ylös, aluksi jopa nopeammin kuin merenpinta.[24]

Sulamisvaiheessa jään reuna saattaa vielä talvisin edetä muutamia kymmeniä metrejä, mutta kesäisin se peräytyy ehkä satakunta metriä. Peräytyvä jäätikkö jättää jälkeensä moreenivalleja niihin kohtiin, mihin se talvisin yltää. Peräytyvän jäätikön edessä on kilometrien päähän ulottuva soraikko, ja jään mukana kulkeutunut maa-aines peitää jään reunaosat. Jään alta paljastuneille alueille tulevat ensin levät ja sammalet sekä hyönteiset. Varsinaiset metsäpuut alkavat itää uudella maalla vasta vuosikymmeniä sen paljastumisen jälkeen, ja metsä levittäytyy aron tilalle seuduilla, jotka eivät ole metsälle liian kuivia. Kun kasvipeite tuuhettuu, alueelle palaa myös eläimiä, ja noin runsaan parinsadan vuoden kuluessa lajistoon ovat liittyneet majava, hirvi ja mänty. Osa entisistä lajeista saattaa olla kokonaan kadonnut tai ei enää pysty levittäytymään aikaisemmille elinalueilleen. Toisaalta jääkausi aiheuttaa myös uusien lajien kehittymistä. Jääkausiaika saattaa erilaisia lajeja yhteen joksikin aikaa ja erottaa ne sen jälkeen toisistaan. Yhtenäiset eliöpopulaatiot pilkkoutuvat erillisiksi, osa häviää, ja osa palaa takaisin yhteen kymmenien tuhansien vuosien kuluttua.[25]

Jääkauden jälkiä ympäristössäMuokkaa

Jäätikkö vaikuttaa ympäristöönsä kivi- ja maa-ainesta kuluttavasti ja kasaavasti. Kun jää eteni, se hioi kallioperää ja sulaessaan muun muassa sulamisvedet kuljettivat ja kasasivat maa-ainesta. Suomen maaperässä näkyy siirtolohkareita, soraharjuja, hiidenkirnuja ja pirunpeltoja yms. Lisäksi jäätikkö on painanut maankuorta kuopalle, mikä näkyy jääkauden jälkeen maannousuna.

Jäätikön jälkiä kalliossaMuokkaa

 
Jäätikön hiomaa silokalliota Ruotsissa
  • silokalliot (jäätikön kalliosta irrottama moreeni hioo alla olevaa kalliota).
  • kaarevat, U:n muotoiset vuonot ja jokilaaksot.
  • hiidenkirnut (jäätikön sulamisvedet liikuttavat kiviä kallionkolossa, joka syvenee ja laajenee).
  • subglasiaalinen uoma
  • nunatakit (jäästä kohonneet vuoret) jäätikön kuluttamat alapinnat pyöreitä, pakkasen rapauttamat yläosat teräväsärmäisiä.

Jäätikön kasaamia kerrostumiaMuokkaa

  • järvien kerrostumat ovat syntyneet jäätikön sulamisvesistä.
  • kuivan maan suistot (sandurit)[26].
  • lössikerrostumat (mannerjäätikön reunalla olevan kasvipeitteettömän alueen hienompaa pölyä, joka kulkeutuu kauas).
  • jäätikköjärvien entiset pohjat
  • laajat laaksosavikot

Jääkauden muovaamat moreenitMuokkaa

 
Jäävirrat kuljettavat vuoristossa mukanaan irtainta maa-ainesta.

Moreeni, joka koostuu erikokoisista maa-aineksista, kuten kivistä ja hiekasta, syntyy jäätikön irrottaessa alla olevasta kalliosta kiviä ja hiekkaa. Moreeni muuttuu maan sisään painuessaan tilliitiksi.

  • Reunamoreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia moreenimuodostumia. Ne eivät ole harjuja, koska niiden kiviaines ei ole lajittunutta vaan nimensä mukaisesti moreenia.
  • De Geer -moreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia.
  • Drumliinit ovat jäätikön alla syntyneitä, sen liikkeen suuntaisia pisaramaisia kumpuja, joiden ytimenä on monesti kalliokumpare.
  • Rogen-moreenit ovat hieman dyynimäisiä jäätikön reunan suuntaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet yksittäisten jäävuorien sulettua.
  • Kumpumoreenit ovat kumpumaisia moreenimuodostumia.
  • Juomumoreenit ovat yksittäisiä, epämääräisen muotoisia moreenisaarekkeita.
  • Puljumoreenit ovat rengasmaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet niiden ytimenä olleen jäätiköstä jääneen jäälohkareen sulettua.

Maan painuminen jäätikön allaMuokkaa

Pääartikkeli: Maankohoaminen

Jää kasvaa jopa 3 kilometrin paksuiseksi noin 100 000 vuodessa. Itämeren alue painui jääkaudella jään painosta ainakin 100 metriä. Maan kohoaminen oli aluksi nopeata aiheuttaen maan tärähtelyjä. Nykyinen maan kohoaminen on hitaampaa. Mannerlaatat kelluvat sitkaassa, pehmeässä vaipassa, joten jää kykenee painamaan mannerta alaspäin.

Jääkausiteorian historiaaMuokkaa

Jääkausiteoriaa alkoivat tehdä tunnetuksi Louis Agassiz ja Jean de Charpentier sekä Venetz 1840-luvulla. Sitä ennen 1700-luvun lopulla Bernard Kuhn ja James Hutton olivat päätelleet, että jotkut Alppien kivet olivat jo kadonneiden jäätiköiden kuljettamia. Vuonna 1824 Jens Esmark löysi merkkejä laajasta jäätiköitymisestä muinaisessa Norjassa. Vuonna 1834 Reinhard Bernhardi väitti napalakin joskus ulottuneen Pohjois-Saksaan.[27] Jo 1700-luvulla tiedettiin siirtolohkareiden kulkeutuneen Ruotsista ja Suomesta Pohjois-Saksaan ja Venäjälle[28] Tunnetuin varhainen jääkausiteoreetikko Louis Agassiz selitti teorioillaan joitain Alppien geologisia muodostumia ja piirteitä. Myöhemmin Agassiz oli löytävinään merkkejä jääkaudesta tropiikista – nykytiede ei vahvista tropiikin jäätiköitymistä viime jääkaudella. Joka tapauksessa jääkausiteoria on keskeinen osa nykyajan paleoklimatologiaa. Laajan tutkimuksen Alppien jääkaudesta tekivät Albrecht Penck ja Eduard Brückner 1900-luvun alussa. He löysivät Alpeilta neljä suurta jäätiköitymistä. 1900-luvulla eteni muinaisten siitepölyjen ja 1960-luvun lopulta lähtien myös jääkairausnäytteiden tutkimus. Pohjoismaissakin jääkausiteoriasta kiisteltiin laajalti akateemisissa piireissä noin vuosina 1840–1867.[29] Sen hävisivät ne tutkijat, jotka olivat noin vuodesta 1840 alkaen ajatelleet monien Suomen maaperän muotojen syntyneen vedenpaisumuksessa[30]

Jääkausiteoriaa on joskus arvosteltu kreationistien ja muiden näennäistieteilijöiden taholta[31][32].

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b Ice age Encyclopaedia Britannica. Viitattu 14.5.2018.
  2. Ice Age History.com. Viitattu 2.7.2022.
  3. a b Koivisto 2004, s. 14–15.
  4. a b Vuokko 2009, s. 10.
  5. a b Vuokko 2009, s. 16.
  6. Vuokko 2009, s. 15–18.
  7. Iiro-Matti Nieminen: Tutkimus: Ilmastonmuutos lykkää seuraavaa jääkautta ainakin 50 000 vuodella 14.1.2016. Yle uutiset. Viitattu 15.5.2018.
  8. Ruosteenoja K: Maapallon ilmasto – jääkausia ja lämpöaaltoja (PDF) XXII Geofysiikan päivät 2005. 2005. Geofysiikan seura. Viitattu 11.11.2012.
  9. Ocean Currents Tied To Timing of Ice Ages 1992. NY Times. Viitattu 3.2.2013.
  10. New Dating of Panama Formation Throws Cold Water on Ice Age Origin Ideas 2012. Scientific American. Viitattu 3.2.2013.
  11. a b Kurtén, s. 36.
  12. Kurtén, s. 37–38
  13. Milankovitch Cycles, Paleoclimatic Change, and Hominin Evolution | Learn Science at Scitable www.nature.com. Viitattu 1.2.2020.
  14. Maan radan muutoksilla saattaa olla yhteys tulivuoritoimintaan Tähdet ja avaruus 09.02.2015
  15. a b c Jääkaudet maapallon vaappumisen tahdissa Ilmasto-opas. Viitattu 15.5.2018.
  16. Vuokko 2009, s. 12.
  17. a b Vuokko 2009, s. 13.
  18. Vuokko 2009, s. 39–40.
  19. Vuokko 2009, s. 40–46.
  20. Vuokko 2009, s. 12–13.
  21. Vuokko 2009, s. 14–15.
  22. Vuokko 2009, s. 51.
  23. Vuokko 2009, s. 136–137.
  24. Vuokko 2009, s. 137.
  25. Vuokko 2009, s. 114–120.
  26. Andera 2008, s 13
  27. http://www.geo.ucalgary.ca/~wu/TUDelft/IceAgeIceModel.pdf (Arkistoitu – Internet Archive)
  28. Jääkaudet, s. 23.
  29. Koivisto, Jääkaudet, s. 29.
  30. Koivisto: Jääkaudet, s. 24.
  31. Jääkausi oli mahdoton?
  32. Keijo Parkkunen – mies joka selätti jääkauden (Arkistoitu – Internet Archive)

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Rainio, H.: Vedenpaisumuksesta jääkauteen, eli, Kuinka jääkausiteoria otettiin Suomessa vastaan. Geologian tutkimuskeskus, Tutkimusraportti 123. Espoo: Geologian tutkimuskeskus, 1994. ISBN 951-690-546-3.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jääkausi.