De Geer -moreeni
De Geer -moreenit ovat aaltomaisia kapeita moreeniharjanteita, jotka voivat muodostaa laajojakin kymmenien tai jopa satojen harjanteiden kenttiä. Ilmakuvassa ne muistuttavat vanhan ajan pyykkilautaa.[1]
Kymmenien tai jopa satojen metrien pituiset harjanteet ovat syntyneet jääkauden aikana jäätikön vaikutuksesta. Jäätikkö kuljetti mukanaan kalliosta hiomaansa moreenia. De Geer -moreenit syntyivät jäätikön päätyessä matalaan veteen, aivan jäätikön kellumisrajaan melko ylävälle maaston alueelle.[1][2]
"Moreeniaaltojen" suunta on jäätikön virtaussuunnan vastainen. Harja on yleensä terävä ja aines jäätikön pohjamoreenia. Moreeniaallon suojan puoleinen rinne on monesti runsaskivisempi. De Geer -moreeniaaltojen korkeudet ovat 1–5 metriä, harjanteiden pituudet sadan metrin suuruusluokkaa ja harjanteiden välit 20–200 metriä, Suomessa keskimäärin 100–120 metriä.[1][2]
Suomessa lukumääräisesti eniten De Geer -moreeneita on maailmanluonnonperintökohteeksi nimetyssä Merenkurkun saaristossa, missä ne esiintyvät tiheinä ja symmetrisinä kenttinä.[2] Niitä esiintyy myös Etelä- ja Keski-Suomessa, esimerkiksi Uudenkaupungin ja Mynämäen seudulla sekä Hyvinkäällä ja sen lähistöillä.[1]
De Geer -moreenit ovat saaneet nimensä ruotsalaisen geologin Gerard De Geerin mukaan.
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d Mäkinen, Kalevi & Palmu, Jukka-Pekka & Teeriaho, Jari & Rönty, Hannu & Rauhaniemi, Tom & Jarva, Jaana: Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat. Suomen ympäristö 14/2007, 120 sivua. Helsinki: Ympäristöministeriö, 2007. ISBN 978-952-11-2662-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 30.11.2020).
- ↑ a b c De Geer -moreenit, jään virtaussuuntaan nähden kohtisuorat moreeniselänteet Metsähallitus – Merenkurkun saaristo. Arkistoitu 2.7.2018. Viitattu 2.7.2018.
Kirjallisuutta muokkaa
- Zilliacus, Harry & Heikkinen, Olavi & Tikkanen, Matti: De Geer moraines in Finland and the annual moraine problem, s. 147–239. Helsinki: Geographical Society of Finland, 1987. ISSN 0015-0010