Avaa päävalikko

Islamin suhtautuminen muihin uskontoihin

Islamin suhtautuminen muihin uskontoihin määritellään islamilaisesa šaria-laissa, joka on Jumalan antama ikuinen ja muuttumaton laki. Islamin suhtautumista muihin uskontoihin määrittää sen luonne yksijumalaisena uskontona. Monoteistisena uskontona islam - kristinuskon ja juutalaisuuden tapaan - pitää kaikkia muita uskontoja väärinä ja suhtautuu niihin kielteisesti. Monoteistiset uskonnot yleensäkin katsovat, että muut uskonnot ovat epäjumalanpalvontaa, mistä joutuu kadotukseen.

Islam oli alusta lähtien kiistasuhteessa etenkin kristinuskon kanssa, koska se oli kalifaatin päävastustajan eli Itä-Rooman virallinen uskonto. Nikealainen dogmi kolmiyhteisestä Jumalasta tuomitaan jyrkästi Naisten suurassa:

»Totisesti Jumala ei anna anteeksi, että palvellaan jotakuta Hänen vertaisenaan. Hän saattaa antaa anteeksi, kenelle tahtoo, muun kaiken paitsi tämän, sillä se, joka asettaa Jumalalle vertaisia, tekee kauhean synnin. (Koraani 4:48)»

Juutalaiset olivat toinen, ja Lähi-idässä nykyistä laajemmalle levinnyt uskonto. Ensimmäinen Muhammedin elämäkerta (Ibn Hisham) sisältää tietoja Muhammedin vihamielisyydestä juutalaisia kohtaan, mikä eteni Medinassa lopulta joukkomurhaksi.[1]

Kun islamista tuli koko Lähi-idän alueelle levinneen arabikalifaatin virallinen valtionuskonto, arabivalloittajien luomaan valtakuntaan jäi suureksi enemmistöksi ne, jotka edustivat kristinuskon ja juutalaisuuden eri lahkoja tai persialaisia uskontoja. Tilanne oli monta vertaa pahempi kuin Euroopassa, missä vain pienet juutalaiset populaatiot tuottivat kirkolle päänvaivaa. Ratkaisu muodostui silti molemmilla suunnilla samanlaiseksi: eriuskoiset saivat jatkaa elämäänsä omien lakiensa mukaan, mutta heidät alennettiin monin rajoituksin toisen luokan kansalaisiksi. Islamissa heitä kutsuttiin dhimmeiksi, ja heitä koskeviin kieltoihin alettiin viitata ”Umarin sopimuksena”.

Sisällysluettelo

Varhainen islam: "revisionistinen" tulkintaMuokkaa

Islamin on perinteisesti katsottu syntyneen 600-luvun alussa profeetta Muhammedin ilmestysten pohjalta. Joidenkin uusien näkemysten mukaan näin ei ollut, vaan arabikristillisyys olisi jatkanut vielä 600 -luvulla kehitystään yhtenä Lähi-idän kristillisistä lahkoista.[2]

Irtautuminen kristillisestä yhteydestä olisi kuitenkin tapahtunut 600-luvun lopulla kalifi Abd al-Malikin aikana. Kristittyihin kohdistuneiden vainojen alkamisesta kirjoittaa Siinai-vuoren luostarin munkki Anastasius Siinailainen. Hän valittaa kirjassaan Viae dux, että saraseenit väittivät kristittyjen uskovan kahteen Jumalaan. Saraseenit olivat demoneja, jotka talloivat, pilkkasivat, polttivat ja tuhosivat Kristuksen mysteerejä, kuten ristejä, pyhäinjäännöksiä ja pyhimyksiä. Samanlaisia kuvauksia esiintyy ajan egyptiläisissä lähteissä. [3] [4]

Mahdollisesti myös Kaaban temppeli koki tällöin sen hävityksen, jonka myöhemmät muslimilähteet panivat profeetta Muhammedin tiliin. Arabilähteiden mukaan hävityksestä oli vuonna 692 vastuussa kuvernööri al-Hajjaj, jonka kerrotaan ”palauttaneen” Kaaban temppelin takaisin alkuperäiseen aabrahamilaiseen asuun. Kyseessä on voinut kristillisen kirkon tuhoaminen, ja sen epäjumalankuvat ovat voineet olla pyhimyspatsaita.

Al-Malikin seuraaja oli hänen poikansa Al-Walid I (kalifina 705–715). Tämä purki Johannes Kastajan kirkon Damaskoksessa ja rakennutti tilalle uuden rukoushuoneen (masjid). Kristityt olivat tätä ennen saaneet melko rauhassa korjata kirkkojaan ja rakentaa myös uusia. Umaijadien kaudelta tiedetään vain kolme aikaisempaa tapausta, jossa kirkko oli suljettu. [5]

Johannes Kastajan kirkon purkaminen osoitti avointa erottautumista kristillisestä perinteestä. Arabiuskonto otti näin uuden askeleen omaan suuntaansa. Damaskoksen uuden pyhäkön piirtokirjoitus on tullut kuuluisaksi, sillä se on saanut paikkansa myös Koraanissa,  jonne se on käännetty seuraavasti:

»”Uskonnossa [din] ei ole mitään pakkoa, oikea tie on selvästi erotettu harhateistä, ja se, joka hylkää Saatanan ja uskoo Jumalaan, hän pitää kiinni mitä lujimmasta kädensijasta, joka ei murru. Jumala on kuuleva, tietävä.” (2:256)»

Tekstiä on pidetty osoituksena islamin julistamasta uskonnonvapaudesta, mutta tällainen on anakronismia, nykyajan aatteiden heijastamista menneisyyteen. Christoph Luxenberg on tulkinnut kirjoituksen uudelleen alkuperäistekstistä ja katsoo sen ilmoittavan, että pyhien tekstien (din) sanomaa ei voi kieltää. Lause tulisi kääntää: ”Sitä mikä on oikein (tai totta), ei voi kieltää, oikea tie on erotettu väärästä.” [6] 

Varhainen islam: perinteinen tulkintaMuokkaa

Islamin varhaishistoria 800-luvun muslimilähteiden pohjalta kerrottuna on samalla osa islaminuskoa, sillä se kertoo, miten muslimit uskovat uskontonsa saaneen alkunsa. Islamilainen käsitys hyväksyttiin pitkään myös lännessä oikeaksi siitä huolimatta, että jo 1800-luvulla jotkut tutkijat katsoivat, ettei sen lähdepohja täyttänyt tieteellisen tiedon vaatimuksia.[7] Vaikka tilalle on tullut myös uusia näkemyksiä, perinteinen kuva on ainakin toistaiseksi säilyttänyt hallitsevan asemansa. Seuraavassa sitä esitellään Jaakko Hämeen-Antttilan esittämän kuvauksen pohjalta.

Muhammadin elämän aikana Arabian niemimaalla asui 600-luvun alussa niin juutalaisia kuin kristittyjäkin. Hän oli epäilemättä tutustunut näihin monoteistisiin uskontoihin jo varhain. Muhammadin tehtävä ei ollut kumota näitä uskontoja, vaan puhdistaa ne alkuperäiseen muotoonsa. Hänelle oli vain ajan kysymys, koska juutalaiset ja kristityt kääntyisivät islaminuskoon. Mekassa ei asunut merkittävää juutalaista tai kristittyä väestöä.[8]

Tilanne muuttui Medinaan muuton jälkeen, jossa asui merkittävä juutalaisväestö. Mekan ja Medinan kauden alussa ilmestykset suhtautuivat positiivisesti juutalaisuuteen ja kristinuskoon.[8]

»Niitä uskovista sekä juutalaisista, kristityistä ja saabilaisista, jotka uskovat Jumalaan ja viimeiseen päivään ja tekevät hyviä töitä, odottaa palkka heidän Herransa luona. Ei heidän tarvitse pelätä, eivätkä he joudu suremaan.»
(Koraani 2:62, suomennos Hämeen-Anttila, 1995)

Muhammadin pettymykseksi juutalaisväestö ei hyväksynyt uutta uskontoa, joten tuloksena oli välirikko. Tämä näkyi myös ilmestyksissä, joissa alettiin tehdä pesäeroa juutalaisiin ja kristittyihin.[8]

»He sanovat: "Kääntykää juutalaisiksi!" – tai "kristityiksi" – "niin saatte johdatuksen!" Sano: Me olemme hanifeja Abrahamin uskossa; hän ei ollut monijumalainen.»
(Koraani 2:135, suomennos Hämeen-Anttila, 1995)

Islamin puhdas monoteismi esitettiin ilmestyksissä vastakohtana kristinuskon kolminaisuusopille. Myös juutalaisia syytettiin Uzairin palvomisesta Jumalan poikana. Uzair tarkoitti mahdollisesti Esraa.[8]

Koraanissa on samanlaisia aineksia kuin juutalaisuudessa ja kristinuskossa, ja muslimit uskovatkin että islam on ikään kuin uskontojen jatkumo, jossa Jumalan sana on saanut lopullisen ja viimeisen asunsa.[9] Islam sääti erinäisiä rituaaleja sekä teki Kaaban temppelistä pyhiinvaelluspaikan. Islamin mukaan Kaaban temppelin ympärikiertäminen (tawaf) ja pyhiinvaellus (hadž) ovat uskonnollista perua, ja juontavat ajalta, jolloin Abraham perusti temppelin uudelleen yhdessä Ismaelin kanssa.[10]

Koraani hyväksyy raamatullisten profeettojen lisäksi joitakin Arabian niemimaalla vaikuttaneita profeettoja. Perimätieto ei kerro näistä henkilöistä mitään luotettavaa tietoa ennen islamin aikaa.[10] Muslimit toisaalta uskovat että Aadamin ja Muhammadin välillä on jopa 120 000 profeettaa, joista jokainen toi sanomansa omalle kansalleen ja näistä on lähtöisin osa maailman eri uskonnoista.lähde?

Islamin leviäminen ja vakiintuminenMuokkaa

800 -luvulla alkoi laajamittainen islamilaisen kirjallisuuden tuottaminen, ja islaminusko alkoi saavuttaa vakiintuneet, vaikka jossain määrin vaihtelevat muotonsa seuraavalla vuosisadalla.

Ibn Hishamin Muhammed-elämäkerta sisältää niin sanotun ”Medinan perustuslain”, jossa määritellään arabien suhde Medinan juutalaisiin. [11] Juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan, mutta heidän asemansa oli alistettu. [12]

Umarin sopimusMuokkaa

Tunnetuin dhimmien asemaa määrittelevä asiakirja on niin sanottu ”Umarin sopimus”, jonka varhaisin versio on peräisin al-Tabarilta 900-luvulta. Siinä puhutaan vain Jerusalemin asukkaiden maksettavaksi määrätystä jizya – verosta vastineena suojelusta.[13] Vero mainitaan myös Koraanissa: ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa” (9:29). Koraanin vaatimusta nöyryyden osoittamisesta sovellettiin myöhemmin eri tavoin. Keskiaikaisten lähteiden mukaan voitiin panna toimeen seremonioita, joiden tarkoitus oli nimenomaan nöyryyttää dhimmiä. Veron maksajaa lyötiin niskaan tai hänen kaulaansa sidottiin kuitti todisteena maksusta.[14]

Professori Mark R. Cohen esittelee ”kaikkein luonteenomaisinta” Umarin sopimustekstin versiota, joka on peräisin 1100-luvulta.[15] Se on muodoltaan kahdenvälinen sopimus, jossa dhimmit itse ehdottavat, että heitä syrjittäisiin korvauksena muslimien antamasta suojelusta. Cohenin mukaan sopimus sisälsi seuraavia ehtoja:

-   dhimmit eivät saa rakentaa uusia kirkkoja tai synagogia eivätkä korjata vanhoja;

-   dhimmit eivät saa pitää esillä uskonnollisia symbolejaan eivätkä harjoittaa uskontoaan äänekkäästi;

-   dhimmin pitää osoittaa kunnioitusta muslimia kohtaan: jos muslimi haluaa istua, dhimmin on annettava hänelle paikkansa;

-   muslimia ei saa yrittää käännyttää eikä islamiin kääntyvää saa estää;

-   dhimmi ei saa käyttää muslimeille ominaisia vaatteita; pukeutumisen pitää olla samanlaista: vyötäröllä on käytettävä zunar-vyötä, kristityt sinistä ja juutalaiset keltaista;

-   dhimmin on käytettävä otsatukkaa;

-   dhimmi ei saa ratsastaa hevosella tai käyttää satulaa;

-   dhimmi ei saa omistaa aseita;

-   dhimmi ei saa ottaa vastaan julkista virkaa;

-   dhimmin talo ei saa olla korkeampi kuin muslimin talo.

Islamilainen perinne sisältää suuren joukon muita samanlaisia säädöksiä, joiden kerrotaan sisältyvän ”Umarin sopimukseen”. Esimerkiksi fatimidikalifien aikana Egyptissä kristittyjen piti julkisessa kylpylässä kantaa kaulaan sidottua puista ristiä ja juutalaisten puista kultaisen vasikan kuvaa.[16]

Cohen katsoo, että ehtojen tarkoituksena oli suojella arabivalloittajien haurasta identiteettiä ja tukea heidän epävarmaa asemaansa. Toisin kuin kristityssä maailmassa, pukeutumisohjeiden tarkoituksena ei Cohenin mukaan ollut syrjiä ketään, vaan ainoastaan helpottaa monikulttuuristen tapojen noudattamista.[17]

Lähdekriittinen historiakirjoitus ei kuitenkaan tunne sellaista henkilöä kuin oikeaan johdettu kalifi Umar. Myös sopimus näyttää epämääräiseltä, koska sen erilaisia versioita on liikkeellä runsaasti. ”Umarin sopimus” vaikuttaakin yleisnimeltä, jolla eri vuosisatoina on tarkoitettu niitä erilaisia ja vaihtelevia määräyksiä, joita muslimit antoivat juutalaisille ja kristityille. Jotkut niistä ovat yhä käytössä islamilaisissa maissa.

Itään päin levitessään Islam hävitti Intiaan levitessään buddhalaisuuden Intiasta, mutta hyväksyi aluksi hindulaisuuden. Vasta suurmogulien aikana alettiin myös hindulaisuutta vainota.

Nykyinen tilanneMuokkaa

Nykyisin islam on levinnyt maailmanlaajuiseksi sivilisaatioksi. Samuel P. Huntington katsoo osoittaneensa, että sotaisat konfliktit ovat yleisiä sivilisaatioiden raja-alueilla.[18] Islamilaisen maailman sisällä esiintyy vähemmistöuskontoja, mutta kristittyjen ja juutalaisten määrät näissä maissa ovat olleet laskusuunnassa. Vuorovaikutusta voivat estää sekä islamiin että juutalaisuuteen kuuluvat puhtaussäädökset. Koraani myös suorasanaisesti kieltää ottamasta juutalaisia ja kristittyjä ystäväksi

»Te, jotka uskotte! Älkää lyöttäytykö juutalaisten ja kristittyjen ystäviksi, - he ovat ystäviä vain toisilleen, ja joka ottaa heidät liittolaisikseen, on yksi heistä. Jumala ei totisesti ulota johdatustaan väärämielisiin (Koraani 5:51).»

Euroopassa suuriksi kasvaneet muslimivähemmistöt ovat luoneet rinnakkaisyhteiskuntia länsimaiden sisälle. Tämä kehitys vastaa jo vanhalla ajalla nähtyä tapaa ratkaista kulttuurien yhteensovittamisen ongelmia. Esimerkiksi sassanidien Persiassa juutalaiset vähemmistöt keskittyivät omiin kaupunkeihinsa, ja Euroopassa he asuivat omia lakejaan noudattaen juutalaiskortteleissa.

Yhdistyneet Kansakunnat perusti 2006 yhteistyöelimen (UNAOC) tavoitteena lisätä ymmärrystä ja yhteistoimintaa eri sivilisaatioiden välillä.[19]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. Basam Books, 1999.
  2. Karl-Heinz Ohlig & Gerd-R. Puin: The Hidden Origins of Islam. Prometheus Books, 2010.
  3. R.G.Hoyland: Seeing islam as other saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam, s. 92-103. The Darwin Press, 1997.
  4. Y. D. Nevo & J. Koren: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state., s. 238. Prometheus Books, 2003.
  5. Nevo & Koren,2003, 293
  6. Ohlig, K-H.: From Muhammad Jesus to prophet of the Arabs. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 251-307. Prometheus, 2013.
  7. Ignaz Goldziher: Muhammedanische Studien 2 1890, s. 20-22. Max Niemayer.
  8. a b c d Hämeen-Anttila, Johdatus Koraaniin, sivut 123–126
  9. Suura 5:3 [1]
  10. a b Hämeen-Anttila, Johdatus Koraaniin, sivu 129
  11. Ibn Hisham: Sirat Ibn Hisham, s. 108-110. Al-Falah Foundation, 2000 (puuttuu Hämeen-Anttilan suomennoksesta).
  12. Lecker, M.: The ”Constitution of Medina”. Muhammad’s first legal document. Studies in late antiquity and early Islam 23.. Darwin Press., 2004 (sisältää eri tekstiversiot).
  13. Kennedy, H.: The great Arab conquests. How the spread of Islam changed the world we live in. Phoenix, 2007.
  14. Cohen, M.R.: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages, s. 69-70. Princeton University Press, 1994.
  15. Cohen, 1994, 55-74
  16. Cohen, 1994, 74
  17. Cohen, 1994, 67, 64
  18. Huntington, S. P.: Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. Terra Cognita, 1996/2003.
  19. United Nations Alliance of Civilization: One Humanity. Many Cultures 2019. United Nations Alliance of Civilization.