Gallipolin taistelu

ensimmäisen maailmansodan taistelu
(Ohjattu sivulta Gallipolin maihinnousu)

Gallipolin taistelu käytiin ensimmäisessä maailmansodassa Ison-Britannian ja Osmanien valtakunnan välillä 19. helmikuuta 19159. tammikuuta 1916.

Gallipolin taistelu
Osa ensimmäistä maailmansotaa
Gallipolin taistelun aikana otettuja valokuvia. Ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle: Mustafa Kemal (ensimmäinen vasemmalta) ja muita osmaniupseereja; ympärysvaltojen sotalaivoja; brittijoukkojen sillanpääasema Gallipolin niemimaan eteläkärjessä; osmanisotilaita juoksuhaudassa; ympärysvaltojen asemia.
Gallipolin taistelun aikana otettuja valokuvia. Ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle: Mustafa Kemal (ensimmäinen vasemmalta) ja muita osmaniupseereja; ympärysvaltojen sotalaivoja; brittijoukkojen sillanpääasema Gallipolin niemimaan eteläkärjessä; osmanisotilaita juoksuhaudassa; ympärysvaltojen asemia.
Päivämäärä:

19. helmikuuta 1915
9. tammikuuta 1916

Paikka:

Gallipolin niemimaa, Turkki

Lopputulos:

Keskusvaltojen voitto

Osapuolet

Ympärysvallat
 Brittiläinen imperiumi
 Ranska

Keskusvallat
 Osmanien valtakunta
 Saksan keisarikunta
 Itävalta-Unkari

Komentajat

Yhdistynyt kuningaskunta Ian Hamilton
Yhdistynyt kuningaskunta Herbert Kitchener
Yhdistynyt kuningaskunta John de Robeck
Yhdistynyt kuningaskunta William Birdwood
Yhdistynyt kuningaskunta Winston Churchill
Ranska Henri Gouraud
Ranska Maurice Bailloud

Osmanien valtakunta Enver pašša
Saksan keisarikunta Otto von Sanders
Osmanien valtakunta Faik pašša
Osmanien valtakunta Wehib pašša
Osmanien valtakunta Mehmed Esad pašša
Osmanien valtakunta Fevzi pašša
Osmanien valtakunta Mustafa Kemal bey
Osmanien valtakunta Cafer Tayyar bey

Vahvuudet

Yhdistynyt kuningaskunta 410 000[1]
Ranska 79 000[2]
Yhteensä: 489 000[2]

Osmanien valtakunta 315 500[a]
Saksan keisarikunta 700[3]

Tappiot

 Brittiläinen imperiumi
31 389 kaatunutta
9 708 kadonnutta
78 749 haavoittunutta
78 494 sairastapausta
 Ranska
9 000 kaatunutta
18 000 haavoittunutta
20 000 sairastapausta
Yhteensä: 252 000[1]

 Osmanien valtakunta
56 643 kaatunutta
97 007 haavoittunutta
11 178 haavoittunutta
64 000 sairastapausta[2]

  1. Lokakuussa 1915.[2]

Tausta muokkaa

 
Gallipolin kartta. Linjat osoittavat miten pitkälle liittoutuneet pääsivät.

Dardanellien salmella on antiikin ajoista saakka ollut suuri taloudellinen ja sotilaallinen merkitys, sillä se tarjoaa meritien Välimereltä Mustallemerelle ja Istanbuliin.[4] Salmi on 61 kilometriä pitkä[4] ja kapeimmillaan vain noin 1 500 metriä leveä. Kapeikon länsirannalla on Gallipolin niemimaa, jonka ylängöltä on mahdollista hallita koko taistelukenttää. Itärannalla on Anatolian mäkinen maasto. Pitkän rantaviivan vuoksi Gallipolin puolustaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä vihollisen laivasto voi helposti hyökätä niemimaan puolustajien sivustaan tai häiritä huolto- ja viestintäyhteyksiä.[5]

Osmanien valtakunta liittyi ensimmäiseen maailmansotaan marraskuussa 1914 keskusvaltojen puolella.[6] Sodan ensimmäisinä kuukausina turkkilaiset tekivät hyökkäyksiä Kaukasiassa ja Siinailla.[7] Niiden epäonnistuttua aloite siirtyi ympärysvalloille,[8] jotka alkoivat suunnitella Dardanelleihin suuntautuvaa sotilasoperaatiota.[6] Operaation tarkoituksena oli vähentää Venäjään Kaukasuksen rintamalla kohdistuvaa painetta,[6] avata huoltoreitti Länsi-Euroopasta Mustallemerelle ja pakottaa Osmanien valtakunta rauhaan.[9]

Osapuolet muokkaa

Ympärysvallat muokkaa

Yhdistyneen kuningaskunnan poliittinen johto oli harkinnut salmen valloittamista jo vuosina 1904–1911, mutta maavoimien ja laivaston asiantuntijat olivat vastustaneet sitä. Tammikuun 2. päivänä 1915 hallitus päätti kuitenkin ryhtyä yritykseen. Päätös ei ollut yksin brittien, vaan siihen vaikuttivat suuriruhtinas Nikolain pyynnöt länsivaltojen avusta osmanien vastaisessa sodassa.[9]

Operaation tärkein puolestapuhuja oli laivastoministeri Winston Churchill, joka vaati sekä maa- että merivoimien käyttöä Dardanellien valloitukseen. 28. tammikuuta päätettiin kuitenkin, että hyökkäykseen käytettäisiin pelkästään laivastoa, joka yrittäisi murtautua salmen läpi. Suunnitelmaa täydennettiin 16. helmikuuta, jolloin todettiin, että myös Dardanellien rannikko oli miehitettävä mikäli laivasto onnistuisi läpimurrossa. Operaatio arvioitiin riskialttiiksi mutta mahdolliseksi.[6]

Egyptiin koottiin Dardanellien hyökkäystä varten suuri määrä sotilaita, joiden komentajaksi asetettiin kenraali Ian Hamilton. Suurin osa joukoista oli brittiläisiä, mutta joukossa oli myös ranskalaisia.[6] Hyökkäyslaivastoon kuului 16 brittiläistä ja ranskalaista taistelulaivaa sekä lukuisia pienempiä aluksia.[9] Laivat olivat kuitenkin enimmäkseen vanhentunutta kalustoa, joka ei enää soveltunut varsinaisiin meritaisteluihin.[6] Laivastoa komensi brittiläinen amiraali Sackville Carden, jonka tilalle tuli myöhemmin John de Robeck.[9]

Keskusvallat muokkaa

Kaukasiassa, Siinailla ja Mesopotamiassa kärsityistä tappioista huolimatta Traakiaan oli sijoitettuna lukuisia turkkilaisia divisioonia. Niiden toimintakyky vaihteli kuitenkin huomattavasti. Armeijan vakinaiset divisioonat olivat tehokkaita, mutta sotaa varten muodostetuilta joukko-osastoilta puuttui koulutusta ja kokemusta. Divisioonien ja armeijakuntien johto oli enimmäkseen pätevää, mutta pääesikunta oli keväällä 1915 sekasortoisessa tilassa. Sotaministeri Enver pašša ja laivastoministeri Djemal pašša halusivat hallinnollisten tehtävien lisäksi osallistua varsinaisten sotatoimien johtamiseen. Apunaan heillä oli saksalaisia neuvonantajia, jotka jättivät asemansa Konstantinopolissa ja siirtyivät Enverin ja Djemalin mukana rintamalle. Myös viestiyhteydet ja huolto olivat puutteelliset, mikä johti tehottomuuteen ja tarvikepulaan.[7]

Turkkilaiset olivat tehneet suunnitelmia Dardanellien puolustamiseksi jo Balkanin sotien 1912–1913 aikaan.[10] Vielä kesällä 1914 alueen puolustus oli kuitenkin melko heikko. Tykistö oli suurelta osin vanhentunutta, linnoitukset huonossa kunnossa ja ammuksista ja muista varusteista pulaa. Saksalaiset olivat tietoisia ongelmista ja lähettivät turkkilaisten avuksi noin 500 rannikkopuolustuksen ja linnoitustöiden asiantuntijaa. Heitä johti vara-amiraali Guido von Usedom.[11] Kuninkaallinen laivasto tulitti Dardanellien suulla sijainneita linnoituksia 3. marraskuuta 1914. Hyökkäyksellä ei ollut suurempaa sotilaallista merkitystä, mutta se osoitti turkkilaisille, että Dardanellien puolustuksen laiminlyönti oli vaarallista. Alueelle lähetettiin suuria miesvahvistuksia ja nykyaikaista tykistöä. Tieverkostoa ja puolustusasemia parannettiin, ja sotilaat alkoivat harjoitella maihinnousulta puolustautumista.[12]

Dardanellien puolustus oli jaettu kolmeen vyöhykkeeseen. Uloin vyöhyke koostui kahdesta linnoituksesta kapeikon molemmilla rannoilla, ja sen 20 raskasta ja keskiraskasta tykkiä olivat enimmäkseen vanhentuneita. Keskimmäisellä vyöhykkeellä oli 20 enimmäkseen kevyttä ja korkean tulinopeuden tykkiä, joiden tarkoitus oli estää vihollisen miinanraivaajien toiminta salmessa. Sisimmällä vyöhykkeellä oli 76 tykkiä, joista 70 raskaita. Monet niistä olivat kuitenkin vanhoja, eikä ammuksia ollut riittävästi.[13]

On epäselvää, paljonko Gallipolin taisteluun osallistui turkkilaisia joukkoja. Englanninkielisissä lähteissä mainitaan usein suurusluokkana 500 000 miestä, mutta Edward J. Erickson pitää lukua liian suurena ja arvioi, että ympärysvalloilla oli miesylivoima lähes koko taistelun ajan. Suurimmillaan turkkilaisjoukot olivat lokakuussa 1915, jolloin 5. armeijan vahvuus oli 5 500 upseeria ja 310 000 miestä.[2]

Taistelun kulku muokkaa

Laivasto-operaatio muokkaa

Gallipolin taistelu alkoi laivaston ampumalla tykistötulella 19. helmikuuta 1915. Huonon sään vuoksi pommitus jouduttiin keskeyttämään ja se alkoi uudelleen vasta 25. helmikuuta. Samalla nousi maihin pioneerijoukkoja, joiden oli määrä tuhota vihollisen asemia, mutta huonon sään vuoksi operaatio keskeytyi jälleen.[6]

Turkkilaiset olivat miinoittaneet Gallipolin niemimaan ja Anatolian välisen kapeikon, ja salmi oli suojattu tykistöllä. Ympärysvaltojen sotasuunnitelmat ja johtoporras olivat epäpäteviä, ja hyökkäyksen hitaan edistymisen vuoksi turkkilaisilla oli hyvin aikaa valmistella ja vahvistaa alueen puolustusta. Lisäksi ympärysvaltojen miinanraivaajien miehistö koostui siviileistä, jotka olivat haluttomia vaarantamaan henkeään. Vaikeuksista huolimatta ympärysvaltojen laivasto tuhosi vähitellen uloimmat puolustusasemat.[9]

Amiraali de Robeck määräsi 18. maaliskuuta laivastonsa eteenpäin, purkamaan miinakentät ja tuhoamaan kapeikkoa vartioivan turkkilaistykistön. Turkkilaisten vastatuli oli tehokasta, mutta heidän ammusvarastonsa alkoivat loppua, mitä de Robeck ei kuitenkaan tiennyt. Ranskalainen taistelulaiva Bouvet ajoi miinaan ja upposi muutamassa minuutissa, jolloin laivasto joutui paniikkiin ja kärsi miinojen räjähdyksissä lisää tappioita.[9] Kaikkiaan kolme taistelulaivaa upposi ja lisäksi kolme vahingoittui pahoin.[6][9] Merimiehiä kuoli yli 700.[9] Laivasto vetäytyi ja kieltäytyi jatkamasta ilman maavoimien apua.[6][9]

Maihinnousu muokkaa

Maihinnousun ajankohdaksi sovittiin huhtikuu.[9] Joukot ryhmittyivät ensin Límnoksen saarella.[6]

Maihinnousu alkoi 25. huhtikuuta, jolloin kaksi brittiläistä divisioonaa nousi maihin Gallipolin eteläkärjessä ja Australian ja Uuden-Seelannin armeijakunta (ANZAC) niemimaan länsirannalla. Ranskalainen prikaati nousi maihin vastapäisellä Anatolian rannikolla mutta vetäytyi myöhemmin. Raskaiden taistelujen päätteeksi ympärysvaltojen joukot onnistuivat valtaamaan pienet sillanpääasemat, joihin myöhemmin lähetettiin suuria vahvistusjoukkoja.[6]

Umpikujan myötä kuninkaallisen laivaston päällikkö John Fisher riitautui Churchillin kanssa. Fisher vaati sotaretken päättämistä ja Gallipolista vetäytymistä muttei saanut tukea poliittiselta johdolta ja erosi vastalauseena Churchillin toiminnalle.[14]

Elokuun 6. päivänä tehtiinselvennä uusi maihinnousu Suvlan lahdella, muutama kilometri ANZACin maihinnousupaikasta pohjoiseen. Ympärysvaltojen joukot etenivät aluksi nopeasti, mutta pian taistelu jähmettyi asemasodaksi myös pohjoisessa. Kävi ilmeiseksi, etteivät ympärysvallat voisi voittaa taistelua, ellei alueelle lähetettäisi suuria lisäjoukkoja.[6]

Vetäytyminen muokkaa

Syyskuussa 1915 Hamiltonin tilalle asetettiin kenraaliluutnantti Charles Monro, joka kehotti vetäytymään Gallipolista ja luopumaan koko operaatiosta. Marraskuussa sotaministeri Herbert Kitchener vieraili Gallipolissa ja asettui tukemaan Monron näkemystä. Alueelta vetäydyttiin vaiheittain, ja viimeiset ympärysvaltojen joukot poistuivat Gallipolista 9. tammikuuta 1916.[6]

Lopputulos muokkaa

Gallipolin operaatio oli hyökkääjän näkökulmasta lähes täydellinen epäonnistuminen, joka sai ympärysvallat vaikuttamaan sotilaallisesti kyvyttömiltä. Maihinnousu ei lainkaan yllättänyt vihollista, ja miestappiot nousivat satoihin tuhansiin. Kalusto oli riittämätöntä ja olosuhteisiin sopimatonta, eikä ammuksia ollut riittävästi.[6]

Britanniassa Gallipolin nöyryytykset johtivat H. H. Asquithin liberaalihallituksen kaatumiseen ja David Lloyd Georgen johtaman koalitiohallituksen muodostamiseen. Sotaretken pääarkkitehti Churchill joutui eroamaan hallituksesta ja siirtyi Ranskaan, missä hän komensi jalkaväkipataljoonaa.[6]

Jälkimaine muokkaa

Gallipolin taistelu muistetaan erityisesti Turkissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Kaikissa kolmessa maassa siitä on tullut keskeinen osa kansakunnan historiallista itseymmärrystä. Turkissa Çanakkalen kapeikon meritaistelu on ensimmäisen maailmansodan ehkä tunnetuin tapahtuma. Australiassa ja Uudessa-Seelannissa Gallipolin taistelun muistoksi vietetään vuosittaista ANZAC-päivää.[5]

Lähteet muokkaa

  • Clodfelter, Micheal: Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures, 1494–2007. Fourth Edition. Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, Inc., Publishers, 2017. ISBN 978-0-7864-7470-7. Google-kirjat (viitattu 7.12.2022). (englanniksi)
  • Erickson, Edward J.: Ordered to Die: A History of the Ottoman Army in the First World War. Westport, Connecticut • London: Greenwood Press, 2000. ISBN 0-313-31516-7. Internet Archive (viitattu 7.12.2022). (englanniksi)
  • Rance, Philip (toim.): The Struggle for the Dardanelles: The Memoirs of a German Staff Officer in Ottoman Service. Erich Priggen muistelmat. Barnley, South Yorkshire: Pen and Sword, 2017. ISBN 978-1-78303-045-3. Google-kirjat (viitattu 14.12.2022). (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. a b Clodfelter 2017, s. 416–418.
  2. a b c d e Erickson 2000, s. 94–95.
  3. Rance 2017, johdantoluku.
  4. a b Dardanelles Encyclopædia Britannica. 10.10.2022. Viitattu 7.12.2022. (englanniksi)
  5. a b Erickson 2000, s. 76.
  6. a b c d e f g h i j k l m n o Gallipoli Campaign Encyclopædia Britannica. 25.10.2022. Viitattu 7.12.2022. (englanniksi)
  7. a b Erickson 2000, s. 51–52.
  8. Erickson 2000, s. 51–52, 75.
  9. a b c d e f g h i j Sommerville, Donald: Naval Operations in the Dardanelles Campaign Encyclopædia Britannica. 12.2.2022. Viitattu 7.12.2022. (englanniksi)
  10. Erickson 2000, s. 82.
  11. Erickson 2000, s. 76–77.
  12. Erickson 2000, s. 77.
  13. Erickson 2000, s. 78.
  14. John Arbuthnot Fisher, 1st Baron Fisher Encyclopædia Britannica. 6.7.2022. Viitattu 7.12.2022. (englanniksi)