Esoteerisuus

ajatus, että jokin tieto kuuluu vain sisäpiirin tietoon
(Ohjattu sivulta Esoteerinen)

Esoteerisuus on johdos sanasta esoteerinen, joka viittaa sisäpiirille tarkoitettuun. Yleensä sanalla tarkoitetaan tietoa, joka on vain tietyn suljetun piirin, toisin sanoen tietoon vihittyjen saavutettavissa. Sen vastakohtana on eksoteerinen eli yleisesti saatavilla oleva tieto. Esoteerisen tiedon (kreik. gnosis) ajatellaan olevan uskonnollista tietoa, joka johtaa yksilön henkiseen muutokseen. Sanaa okkultismi käytetään usein esoteerisuuden kanssa samassa merkityksessä. 1800-luvun esoteerikko Eliphas Lévi tarkoitti okkultismilla esoteerisia taitoja, kuten astrologia, alkemia ja taikuus.[1]

Vapaamuurarien seremoniatilan katto. Freemasons’ Hall, Lontoo.

Länsimaisen esoteerisuuden juuret ovat hellenismin ajan hermetistisissä kirjoituksissa ja juutalaisessa kabbalassa. Antiikin hermetistiset kirjoitukset löydettiin uudelleen renessanssiajalla. 1600-luvulla syntyi ruusuristiläisiä veljeskuntia, jotka yhdistivät hermetismiä ja alkemiaa. 1800-luvun lopulla lisääntynyt kristinuskon epäily johti kasvaneeseen kiinnostukseen okkultismia kohtaan. Spiritualismin ohella tunnetuin aikakauden okkulttinen liike oli teosofia, joka yhdisti länsimaista esoteriaa itämaisiin uskontoihin.[2] Näiden hengellisten liikkeiden opit levisivät 1900-luvun loppupuolella muun muassa new age -liikkeen kautta.[3]

Historia muokkaa

Esoteerisuudeksi kutsuttu ilmiö on liitetty käsitykseen salaisesta tiedosta ja keinoista sen saavuttamiseen. Ranskalainen tutkija Antoine Faivre esitti 1990-luvulla, että länsimainen esoteria voidaan tunnistaa neljästä perustavasta piirteestä: opista kaikkeutta ohjaavista vastaavuuksista, käsityksestä luonnosta elävänä kokonaisuutena, mielikuvituksesta tietoa välittävänä voimana sekä pyrkimyksestä henkiseen muodonmuutokseen. Esoteerisuuden mukaan on löydettävissä salaisten merkkien ja vastaavuuksien verkosto, jota asiaan perehtynyt voi tulkita.[3] Esoteerisen tiedon (kreik. gnosis) ajatellaan olevan yliluonnollista tietoa, joka johtaa yksilön sisäiseen muutokseen kuten valaistumiseen tai henkiseen uudestisyntymiseen.[4]

 
Kabbalan Elämän puu ja sen kymmenen sefiraa.

Esoteria on erityisesti länsimaiseen kulttuuriin sidoksissa oleva ilmiö. 1800-luvulle asti esoteerikot mielsivät itsensä yleensä kristityiksi, mutta 1800-luvun lopulta lähtien esoteeriset liikkeet ovat esiintyneet kristinuskon vaihtoehtoina. Kristinuskon mukaan pelastus on saavutettavissa Jumalan ja kirkon kautta. Henkilökohtaista hengellistä etsintää ja pelastavan tiedon saavuttamista painottava uskonnollisuus on ilmaantunut esiin toistuvasti historian vaiheissa.[1]

Länsimaisen esoteerisuuden juuret juontavat hellenismin ajan hermetistisiin kirjoituksiin. Hermetica-kirjallisuus käsitteli esimerkiksi astrologiaa ja alkemiaa hengellisen tiedon välineinä.[2] Myöhemmät esoteeriset liikkeet ovat ammentaneet myös antiikin pythagoralaisuudesta, uusplatonismista ja gnostilaisuudesta.[4]

Keskiajan Euroopassa tunnettiin juutalaisen mystiikan valtavirtaus kabbala.[2] Kabbala vaikutti monien kristittyjen ajatteluun Euroopassa etenkin sen jälkeen, kun juutalaiset karkotettiin vuonna 1492 Espanjasta.[2] Samaan aikaan renessanssifilosofit löysivät uudelleen platonistiset ja pythagoralaiset kirjoitukset.[4] Humanisti Giovanni Pico della Mirandola (1463–1494) harrasti kabbalaa.[5] Marsilio Ficino käänsi Corpus Hermeticum -kirjoituskokoelman latinaksi vuonna 1471.[4] Nämä opit esitettiin noituuden sijaan valkoisena magiana.[2]

1500- ja 1600-lukujen hermeettiset filosofit yhdistivät henkisistä opeista ja aluillaan olevasta uuden ajan luonnonfilosofiasta erilaisia ajatusrakennelmia, joista osa vaikutti myös nykyaikaisten luonnontieteiden syntyyn.[4] Muun muassa lääketieteen uranuurtaja Paracelsus (1493–1541) oli myös kuuluisa alkemisti.[6] Heinrich Cornelius Agrippa julkaisi vuonna 1510 teoksen De occulta philosophia sive de magia (salaisesta filosofiasta eli magiasta). Myöhemmin Agrippa muutti kantaansa ja vaikutti teksteillään uuden ajan skeptismin kehitykseen. Giordano Bruno (1548–1600) esitti panteistisen kosmologian, joka oli saanut vaikutteita hermeettisistä opeista.[5]

 
Teosofisen seuran tunnus sisältää ankh-ristin, daavidintähden, ouroboros-symbolin sekä hindulaisuuden Omin ja swastikan.

1600-luvulla julkaistut ruusuristiläiset manifestit johtivat myöhemmin erilaisten ruusuristiläisten veljeskuntien perustamiseen. 1700-luvulla esoteerisuuteen vaikuttivat kiinnostus muinaiseen Egyptiin sekä vapaamuurarius. Kreivi Saint-Germain ja Alessandro Cagliostro liikkuivat ylhäisöpiireissä esiintyen alkemisteina.[5] 1700-luvulla elänyt ruotsalainen mystikko Emanuel Swedenborg oli vaikutusvaltainen ajattelija seuraavallakin vuosisadalla.[6] Teoksissaan Swedenborg kertoi muun muassa enkelien ilmestyneen hänelle ja kuvailee yksityiskohtaisesti yliluonnollista todellisuutta, joka muistuttaa aineellista maailmaa. Saksalainen lääkäri Franz Anton Mesmer kehitti opin animaalisesta magnetismista, joka edelsi nykyaikaista hypnoosia.[5] Useat 1800-luvulla perustetut liikkeet nojautuivat tunnetun okkulttisen kirjailijan Eliphas Lévin oppeihin. Lévi käytti muun muassa ennustamiseen käytettyjen tarot-korttien symboliikkaa.[4]

1800-luvulla kristinuskon auktoriteetin kyseenalaistuminen johti kiinnostukseen okkultismia kohtaan.[7] Valistuksen ajasta lähtien okkultistiset käsitykset menettivät uskottavuuttaan, mutta ne saivat kannatusta perinteisen uskonnon vaihtoehtona. Spiritualismi syntyi Yhdysvalloissa vuonna 1948 ja levisi nopeasti laajalle.[5] Spiritualismiin eli spiritismiin kuuluu yhteydenpito henkimaailman kanssa esimerkiksi ouija-laudan avulla. Meediot harjoittavat automaattikirjoitusta ja muuta henkiopetusten kanavointia.[7][8]

Spiritualismin ohella tunnetuin aikakauden okkulttinen liike oli H. P. Blavatskyn teosofia, joka yhdisti länsimaista esoteriaa itämaisiin uskontoihin.[2] Saksalainen teosofi Rudolf Steiner perusti antroposofisen liikkeen.[7] Vuonna 1888 Britanniassa perustettiin hermeettinen seura Golden Dawn. Kultainen aamunkoitto vaikutti suuresti myöhempään esoteerisuuteen, muun muassa 1900-luvun kuuluisimpaan okkultistiin Aleister Crowleyyn (1875–1947).[4]

 
Hugo Simberg, Fantasia, 1896.

1800-luvun lopun eli fin de sièclen taiteeseen liittyivät symbolismi ja dekadenssi. Näihin kytkeytyi kiinnostus pakanuuteen ja varhainen satanismi. Berliiniläiselle Ferkelin piirille Saatana edusti kapinallista sankaria. Mystiset opit kiinnostivat myös suomalaisia taiteilijoita. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela oli yhteydessä ferkeliläisiin, Hugo Simberg oli kiinnostunut teosofiasta ja Pekka Halonen spiritualismista.[8][9] Teosofian opit rauhasta ja ihmisten veljeydestä vetosivat useisiin työväenliikkeen toimijoihin. Esoteeriset liikkeet sopivat etenkin naisille, joille oli luterilaisessa kulttuurissa usein vaikea saavuttaa tasa-arvoisia vaikutusmahdollisuuksia.[7] Monet esoteerikot olivat esimerkiksi tuhkauksen tai kasvissyönnin varhaisia kannattajia.[6]

Spiritualismi sekä säteilyn kaltaisten luonnonilmiöiden tutkimus innoittivat niin sanottua psyykkistä tutkimusta.[6] Lontoossa perustettiin vuonna 1882 Society for Psychical Research, joka otti kohteekseen aaveiden, telepatian, selvänäön ja psykokinesian kaltaiset paranormaalit ilmiöt.[5] Yhteys henkimaailmaan voitiin nähdä myös yleisen uskonnollisuuden vahvistajana.[6] 1920-luvulla yhdysvaltalainen Joseph Banks Rhine uudisti psyykkisen tutkimuksen ohjelmaa perustamalla parapsykologiaksi nimetyn alan. Tutkimusten mukaan paranormaalien ilmiöiden todennäköisiä selityksiä ovat muisti- ja havaintovirheet tai suoranaiset huijaukset, mutta nämä selitykset eivät vakuuttaneet kaikkia tutkimusalan kannattajia.[5]

Kansallissosialistit hyödynsivät okkultismia, mikä vaikutti osaltaan esoteerisuuden maineeseen.[8] Teosofian ja muiden 1800-luvulla syntyneiden uusien uskonnollisten liikkeiden opit levisivät 1900-luvun loppupuolella new age -liikkeen kautta.[3] New age on kuitenkin enemmän aatteellinen kulttuurivirtaus kuin selkeärajainen liike.[1] New ageen tai uushenkisyyteen ovat liittyneet esimerkiksi itämaisten uskontojen usko jälleensyntymiseen ja jooga. 2000-luvulla esiin on noussut naisten oikeuksia puolustava uusnoituus. Okkulttiset aiheet ovat olleet laajasti esillä populaarikulttuurissa, esimerkiksi fantasiafiktiossa.[6] Esoteerisuuden kriitikot ovat maininneet henkisen etsinnän liittymisen kultteihin, näennäistieteeseen, uskomuslääkintään ja salaliittoteorioihin.[6][3]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b c Länsimainen esoteerinen perinne ja new age Uskonnot.fi. Päivitetty 6.6.2007. Uskonnot Suomessa -hanke. Arkistoitu 2.2.2024. Viitattu 2.2.2024.
  2. a b c d e f Gilbert, Robert Andrew: Occultism Encyclopaedia Britannica. Päivitetty 26.12.2023. Arkistoitu 2.2.2024. Viitattu 2.2.2024. (englanniksi)
  3. a b c d Mahlamäki, Tiina: Esoteerisuus ja salaliittohenkisyys Teologia.fi. 21.12.2022. Arkistoitu 26.12.2024. Viitattu 1.2.2024.
  4. a b c d e f g Esoteeriset liikkeet Uskonnot.fi. Päivitetty 6.6.2007. Uskonnot Suomessa -hanke. Arkistoitu 2.2.2024. Viitattu 2.2.2024.
  5. a b c d e f g ”Okkultismi”, Spectrum tietokeskus. 16-osainen tietosanakirja. 8, Min–Pah. Helsinki: WSOY, 1979. ISBN 951-0-07247-89.
  6. a b c d e f g Putkonen, Iida: ”Jos tieteen ja uskonnon selitykset eivät riitä, kertomukset tulevat esoteriasta” Oulun ylioppilaslehti. 23.4.2020. Viitattu 3.2.2024.
  7. a b c d Mankkinen, Jussi: Uusi kirja kertoo, kuinka salatieteet kukoistivat Suomessa sata vuotta sitten Yle uutiset. 5.12.2021. Arkistoitu 2.2.2024. Viitattu 2.2.2024.
  8. a b c Mankkinen, Jussi: Spiritualismin ja okkultismin pauloissa: Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg ja Pekka Halonen etsivät totuutta salatieteistä, ja se näkyy myös heidän taiteessaan Yle uutiset. 23.6.2019. Arkistoitu 2.2.2024. Viitattu 2.2.2024.
  9. Kokkinen, Nina: Totuudenetsijät. Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Tampere: Vastapaino, 2021. ISBN 978-9-51-768714-0.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Ahonen, Jose: Yli luonnollisen. Mentalistin tutkimusmatka salatieteisiin. Jyväskylä: Atena, 2021. ISBN 978-951-1-45140-2.
  • Brander, Boris & Bäckström, Janne & Huhtala, Atte (toim.): Salatieteiden Suomi. Esoteerinen ja okkultti Turku. Helsinki: Like, 2024. ISBN 978-951-147-780-8.
  • Leskelä-Kärki, Maarit & Harmainen, Antti (toim.): Uuden etsijät. Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880–1930. Helsinki: Teos, 2021. ISBN 978-952-363-186-1.
  • Mahlamäki, Tiina & Kokkinen, Nina (toim.): Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Tampere: Vastapaino, 2020. ISBN 978-951-768-782-9.
  • Partridge, Christopher (toim.): Uusien uskontojen käsikirja. Uudet uskonnolliset liikkeet, lahkot ja vaihtoehtoisen henkisyyden muodot. (Encyclopedia of New Religions. New Religious Movements, Sects and Alternative Spiritualities, 2004.) Suomennos Kanerva Heikkinen ym. Helsinki: Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-327-1.

Aiheesta muualla muokkaa