Bjarmia

Bjarmia (< skand. Bjarmaland) eli Bjarmien maa on islantilaisissa saagoissa ja eräissä muissa skandinaaviseen traditioon pohjautuvissa keskiaikaisissa lähteissä esiintyvä alue, joka sijaitsi Jäämeren tai Vienanmeren rannoilla.

Olaus Magnus (1539) sijoitti Bjarmian Kuolaan, jonka hän kuvitteli kannakseksi Vienanmeren ja Jäämeren välille. Martti Haavio on arvellut kartan kotkan kuvaavan bjarmeille tärkeää myyttistä olentoa.

Tietoja Bjarmiasta on parissakymmenessä saagassa sekä eräissä muinaisenglannin- ja latinankielisissä lähteissä, jotka kertovat tapahtumista noin vuosina 890–1250. Tämän jälkeenkin Bjarmiaa on käytetty aluenimenä 1600-luvulle asti. Eräät osat Bjarmiasta sijaitsivat oletettavasti Vienanmeren rannalla, Vienanjoen suulla, nykyisen Arkangelin alueella ja tätä ympäröivillä seuduilla.

Vuonna 1947 Dmitri Bubrih ehdotti, että Bjarmia tulisi jonkin itämerensuomalaisen kielen sanasta, jota vastaisi nykysuomen perämaa.

Bjarmian asukkaat

1800-luvun alussa vakiintuneen ja sittemmin myös uusimmasta kielitieteellisestä tutkimuksesta vahvistusta saaneen käsityksen mukaan bjarmit olivat melko varmasti suomalais-ugrilaisia.

Todisteena bjarmien (< skand. bjarmar) kielen suomensukuisuudesta on pidetty saagoissa esiintyvää bjarmien palvoman jumaluuden nimeä Jomali sekä Ottar Haalogalantilaisen välittämää tietoa, jonka mukaan bjarmien kieli oli läheistä sukua fennien kielelle. Nykyisin Pohjois-Venäjän paikannimistön tutkimus on osoittanut, että alueella, jolla Bjarmia on todennäköisimmin sijainnut, on puhuttu itämerensuomalaisia kieliä.

Useimmat tutkijat ovat samaistaneet saagojen bjarmit ja venäläisissä kirjallisissa lähteissä esiintyvät tšuudit, joihin liittyy rikas venäläinen kansanperinne. Myös jälkimmäisiä on tutkimushistoriassa pidetty itämerensuomalaisina, joko vepsäläisinä (näin muun muassa Martti Haavio) ja tai karjalaisina (tämä oli muun muassa Bubrihin kanta). Nykyisin perustelluimmalta vaikuttaa käsitys, jonka mukaan Vienanjoen vesistössä on asunut useita suomalais-ugrilaisia väestöjä (muiden muassa toimalaisia), joista kaikki eivät ole samaistettavissa nykykansoihin. Tämä käsitys perustuu lähinnä paikannimistön ja venäläisen murresanaston tutkimukseen.

Jo 1800-luvulta alkaen on tutkimuksessa kiinnitetty huomiota nimien Permi ja Bjarmaland samankaltaisuuteen. Näiden kahden nimen yhteisestä alkuperästä ei kuitenkaan voida päätellä, että bjarmit kuuluivat permiläisiin kansoihin.

Saagoissa kerrotaan bjarmien hopea-aarteista, joita norjalaiset tavoittelivat sekä käymällä kauppaa että ryöstelemällä. Bjarmien arvellaan hankkineen hopean kauppaa käymällä. Viikinkiaikana joet toimivat kauppareitteinä sekä Itämereltä että Vienanmereltä Mustallemerelle ja Kaspianmerelle asti, ja niitä käyttivät useat kansat. Norjalaiset havittelivat Bjarmiasta myös paikallista mursunluuta sekä turkiksia.

Saagat sisältävät tiedon, jonka mukaan bjarmien maan poikki oli mahdollista kulkea Keski-Venäjälle. 1200-luvun tapahtumista kertovien saagojen mukaan bjarmit maksoivat veroa Keski-Venäjän ruhtinaskunnille.

Retkiä Bjarmiaan

Skandinaavisissa saagoissa on tietoja noin paristakymmenestä Bjarmiaan suuntautuneesta retkestä. Varhaisin Bjarmiaan liittyvä lähde ei kuitenkaan ole saagat, vaan muinaisenglanninkielinen Ottar Haalogalantilaisen matkakertomus, joka on säilynyt Paulus Orosiuksen maailmanhistorian käännöksen liitteenä. Teksti on kirjoitettu noin vuoden 890 paikkeilla. Sen mukaan Pohjois-Norjassa asunut Ottar purjehti rannikkoa pitkin pohjoiseen ja itään saadakseen selville, miten kauas maa ulottuu. Hän päätyi lopulta suuren joen suuhun, jossa maa oli hyvin viljeltyä. Ottarin mukaan tämän maan asukkaat puhuivat lähes samaa kieltä kuin fennit. He olivat kuitenkin suurikokoisia ja rikkaita sekä iholtaan vaaleita.

Norjan haalogalantilainen kristinuskoa vastustanut pakana Tore Hund ('Tore Koira'), jonka kerrottiin myöhemmin tappaneen Pyhän Olavin Stiklestadissa, purjehti saagan mukaan vuonna 1026 miehineen Bjarmiaan. He kävivät kauppaa asukkaiden kanssa ja teeskentelivät sitten lähtevänsä. He kuitenkin palasivat yön pimeydessä bjarmien aidatun hautakummun luokse, jonne oli pystytetty Jomali-jumalan patsas. Kumpuun oli sekoitettu hopeaa ja maata. Toren miehet kaivoivat hopeaa ja Tore itse meni tyhjentämään Jomalin kädessä olevaa maljaa. Lopuksi hän iski Jomalin pään poikki ottaakseen sen kaulasta kaulakorun. Tämä herätti bjarmit, ja norjalaiset pinkaisivat pakoon. Norjalaiset ehtivät juuri ja juuri laivoilleen ja saivat retkeltään suuren saaliin, vaikka enemmänkin olisi ollut saatavilla.

Bósin saagassa (Bosa saga ok Herrauds, jonka laatimisajaksi on arvioitu 1300-luku ja josta on kolme säilynyttä käsikirjoitusta 1400-luvulta) Bjarmiaan (Bjarmaland) matkaavat puolestaan Jöötanmaan viikingit Bósi ja Herraudr pelastamaan kuninkaantytär Hleidriä. Hleidr on Bjarmian kuninkaan Harekin äidin, Jomalin ylipapittaren Kolfrostan vankina. Miehet tappavat Kolfrostan, vapauttavat Hleidrin ja ryöstävät Jomalin kultakruunun, kaulakäädyn, hopeamaljan täynnä punakultaa ja jumalan korukatoksen, jonka arvoksi mainitaan kolme varustettua laivaa. He käyvät joukkoinensa voitokkaan taistelun Bjarmian kuninkaan Harekin ja tämän poikien Hraerekin ja Siggeirrin joukkojen kanssa. Myöhemmin Bósi nai kuningas Harekin tyttären Eddan, ja hänet hyväksytään Bjarmian valtaistuimelle. Useat tutkijat ovat huomauttaneet, että kertomus muistuttaa läheisesti kalevalaista Sammon ryöstö -tarua. Luultavasti kertomukset pohjautuvat samaan myyttiin.

Viimeisimmät tapahtumat, joissa Bjarmian asukkaat mainitaan, ajoittuvat 1200-luvun puoliväliin. Niiden mukaan joukko bjarmeja pakeni Norjaan. Bjarmia ilmeisesti tuhoutui, kuihtui tai hylättiin näihin aikoihin. Bjarmian tuhon syyksi on oletettu Novgorodin ja karjalaisten levittäytymistä Vienanmeren rannoille ja mongolien hyökkäyksiä ja valloituksia Venäjällä, jotka tuhosivat kauppasuhteita ja kauppareittejä, vaikka ne eivät tänne yltäneetkään. Bjarmian tuhon – ja ylipäätään viikinkiajan päättymisen – syyksi on ehdotettu myös ilmaston kylmenemistä, joka vaikeutti muun muassa vesiliikennettä ja siten kaukokauppaa ja maanviljelyä erityisesti Pohjois-Euroopassa.

Katso myös

• Kvenland
• Kainuu
• Kainulaiset
• Terra Feminarum
• Bjarmien vallan kukoistus ja tuho – Historiaa ja runoutta

Lähteet

• Ahola, Joonas & Frog with Clive Tolley (eds.) 2014. Fibula, Fabula, Fact – The Viking Age in Finland. Studia Fennica Historica 18. Helsinki: Finnish Literature Society.
• Hilmisdóttir, Helga; Kanerva, Kirsi ja Päivärinne, Sari (toim.): Egill Yksikätinen – Muinaissaagoja Pohjolasta. Finn Lectura 2013. ISBN 978-951-792-576-1
• Bósa saga ok Herrauðs (islanniksi)
• The Saga of Bosi and Herraud (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Haavio, Martti: Bjarmien vallan kukoistus ja tuho: Historiaa ja runoutta. Runot suomentanut Aale Tynni. Porvoo Helsinki: WSOY, 1965.
• Saarikivi, Janne: Substrata Uralica. Studies on finno-ugrian substrate in northern russian dialects. Väitöskirja. Tartu: Tartu University Press, 2006. ISBN 978-9949-11-474-0 9949-11-474-8. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 13.7.2009). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla

• Mervi Koskela Vasarun väitös Bjarmaland – Suomensukuista väkeä Vienanmerellä keskiajalla (Oulun yliopisto, 20.9.2008)