Fennit

Fennit on pohjoiseurooppalaisen kansan nimi, joka mainitaan roomalaisen historioitsijan Tacituksen vuoden 98 teoksessa Germania.

Kartta Rooman valtakunnasta ja Euroopan barbaarikansoista vuonna 125 jaa. Fennien oletetut asuinalueet perustuvat Tacituksen ja Claudius Ptolemaioksen kirjoituksiin.

Etymologia

Fenni-nimelle on tarjottu erilaisia etymologioita. Nimen on arveltu perustuvan 'etsiskelyä' tai 'löytämistä' tarkoittavaan germaaniseen verbiin. Tämä sopii siihen, että Tacitus kuvaa fennit metsästäjiksi. Fennougristi Petri Kallio on esittänyt, että fenni-nimi liittyy germaaniseen 'miestä' tarkoittavaan sanajuureen.

Yleisesti nimen on oletettu olevan samaa alkuperää kuin Suomen ruotsinkielinen nimi Finland, ja latinaksi Suomesta onkin käytetty Finlandian ohella myös nimeä Fennia.

Keitä fennit olivat?

Fennit on eri aikoina yhdistetty niin suomalaisten kuin saamelaistenkin esivanhempiin. Fennit on yhdistetty myös Valko-Venäjän alueen balttilaiseen väestöön. On myös esitetty, että kyseessä olisi ollut yleisnimi oikeastaan kaikille metsästyksen ja kalastuksen varassa eläville ihmisryhmille, joita asui Pohjois- ja Koillis-Euroopassa valtavalla alueella.^lähde?

Siitä, että näinkin ristiriitaisia tulkintoja on ollut mahdollista tehdä, käy ilmi miten hatarat tiedot Tacituksella oli Euroopan pohjois- ja koillisosista. Jos fennit olivat Fennoskandian asukkaita, kuten pohjoismaiset tutkijat perinteisesti ovat otaksuneet, kuvaus metsästyksen varassa elävästä väestöstä olisi helpompi yhdistää saamea kuin suomea puhuvaan väestöön. Suomen kielen varhaismuotoja puhuneiden ihmisryhmien katsotaan eläneen jo rautakaudella valtaosaltaan maanviljelyn varassa.^lähde?

Tacituksen kuvaus fenneistä

Tacitus kuvaa fennit köyhiksi metsäläisiksi, jotka eivät tunne maanviljelyä. Näin Tacitus kertoo fenneistä:

»Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.»
(Tacitus: Germania. Suomentanut Tuomo Pekkanen.)

Kuvaus paljastaa roomalaisen stereotypian ihmisistä, jotka elävät sivistyksen alimmalla portaalla. Tacituksen teksti ei siis kerro välttämättä mitään siitä, miten Pohjois-Euroopan metsästäjä-kalastajaväestöt todellisuudessa elivät roomalaisella rautakaudella.

Fennit Tacituksen jälkeen

Klaudios Ptolemaios mainitsee kirjassaan Geografia noin vuonna 150 kansan nimeltä finnoi, joka asuu pohjoiseen vendeistä (venedi), tarkoittaen ilmeisesti fennejä.

Fennit esiintyivät kirjallisissa lähteissä myös 500-luvulla, jolloin itäroomalainen Jordanes mainitsee heidät sekä myös screrefennae-kansan. Jälkimmäinen nimi tarkoittanee 'hiihtäviä fennejä'. Jordanes yrittää myös kuvailla hiihtämistä: hän kertoo skrerefennien hyppivän lumihangella jonkinlaisen taivutetun laudan päällä. 700-luvulla Paulus Diaconus Italiasta mainitsee fennit, jotka hänen mukaansa pukeutuvat nahkoihin ja syövät raakaa lihaa. Kuvaus viittaa taaskin metsästäjäkulttuuriin ja on yhdistettävissä lähinnä saamelaisiin.^lähde?

Myös norjalais-islantilaiset lähteet puhuvat keskiajalla ”finneistä” tarkoittaen ilmeisesti useimmiten Skandinavian niemimaan, Lapin ja Ruijan saamelaisia. Ruotsalaisessa kielenkäytössä finneistä johdettu aluenimi Finland oli ilmeisesti jo viikinkiajalla vakiintunut tarkoittamaan Varsinais- tai eteläistä Suomea.^lähde?

Finnit ja Saxo Grammaticus

Saxo Grammaticuksen teoksen De gesta danorum loppuosat ovat merkittäviä Pohjoismaiden 1100-luvun historian lähteinä. Niissä kuvattiin myös ”finnien” maata. Finnit on tässäkin tapauksessa tulkittu vaihtelevasti suomalaisiksi tai – yleisemmin – saamelaisiksi. Finnien maa oli Grammaticuksen mukaan outojen ja voimallisten olioiden, amatsonien, koirankuonolaisten, kyklooppien ja yksijalkaisten asuttama maa. Hänen teoksensa noudatti kuvauksellaan keskiaikaisten matkakirjojen tehtävää. Matkakirjat olivat merimiehille ja muille matkalaisille suunnattuja varoituksia, joissa kehotettiin karttamaan puheena olevia seutuja. Grammaticus varoitti muun muassa finnien pelottavista loitsutaidoista. Nämä loihtivat epämieluisten tunkeilijoiden eteen vuoria ja vesiputouksia niin, että matkanteko vaikeutui.^lähde?

Grammaticuksen mukaan finneillä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua taikuuteen, mikäli mielivät puolustaa asuinaluettaan tunkeilijoilta. Finnien taisteluvälineet olivat hänen mukaansa vaatimattomia ja alkeellisia. Grammaticus uusinsi kuvauksellaan matkakirjoihin olennaisesti kuuluvaa asetelmaa: kohde nähdään yksinkertaisena ja kirjoittajan oma kulttuuri ylevänä mittapuuna.^lähde?

Kirjallisuutta

• Tacitus, Publius Cornelius: Germania. (Germania.) Latinan kielestä kääntänyt ja lyhyesti selittänyt Tuomo Pekkanen. Latinankielinen rinnakkaisteksti. Helsinki: Gaudeamus, 1976. ISBN 951-662-180-5.

Aiheesta muualla

• Väitös: Olivatko fennit sittenkään suomalaisten esi-isiä? (Milan). Jyväskylän yliopisto. 17.12.2001. Arkistoitu 11.9.2014. Viitattu 26.6.2020.