Balkanin kriisi

Balkanin kriisi, joka omana aikanaan tunnettiin itämaan kriisinä, oli kansainvälinen poliittinen selkkaus vuosina 1875–1878. Kriisi sai alkunsa, kun Balkanin kristitty slaavilaisväestö nousi kapinaan aluetta hallinneita, islamilaisia ottomaaneja vastaan. Selkkaus laajeni sodaksi, kun Serbian ja Montenegron autonomiset ruhtinaskunnat tukivat kansannousua ja julistivat sodan emämaalleen. Serbien sotajoukot kärsivät kuitenkin tappion ja vetäytyivät sissisotaan vuoristoon, jolloin Venäjä päätyi hyökkäämään Turkkiin tukeakseen eteläslaavilaisia veljeskansojaan ja toisaalta hakeakseen hyvitystä häviölleen Krimin sodassa.

Balkanin kriisin laukaisemat taistelut tunnetaan Turkin sotana, jossa taisteli myös suomalaisia Venäjän armeijan riveissä. Kriisi oli vähällä levitä suursodaksi, kun Britannia hermostui Venäjän menestyksestä ja lähetti laivojeen Konstantinopolin edustalle estääkseen kaupungin valtaamisen. Myös Itävalta-Unkari sekaantui tapahtumiin sopimalla alustavia etupiirijakoja Venäjän kanssa ja vaatimalla uudelleenjärjestelyjä, kun venäläiset pääsivät sanelemaan suuria, maalle edullisia aluemuutoksia sisältäneen San Stefanon rauhan. Venäjän voitto laimenikin Berliinin kongressissa, joka kokoontui sodan jälkiselvittelyyn Saksan kanslerin Otto von Bismarckin johdolla vuonna 1878.

Balkanin kriisin ja Turkin sodan vaikutus kansainväliseen politiikkaan oli merkittävä: se mursi hetkellisesti ns. kolmen keisarin liiton, ja Berliinin kongressissa piirretyt Balkanin rajat säilyivät käytännössä koskemattomina aina Balkanin sotiin vuosina 1912–1914.

Kriisin tausta

Itämainen kysymys

Osmanien valtakunnan rappeutuminen teki siitä 1800-luvulla "Euroopan sairaan miehen”. Sen vaikutusvalta supistui erityisesti Balkanilla, jonka kristittyjä kansoja Portti oli alistanut vuosisatoja. Turkin perinnönjako synnytti niin sanotun itämaisen kysymyksen, joka vaikutti suuresti ajan kansainväliseen politiikkaan ja johti sotiin eurooppalaisten valtioiden ja ottomaanien välille, muun muassa Krimin sotaan, Turkin sotaan ja Italian-Turkin sotaan (1911-12).

Krimin sodasta oli kulunut vasta kaksikymmentä vuotta, mutta sen jäljet näyttivät haalistuneen pois. Venäjä oli voimistunut uudelleen, kun taas Turkki, jota sen läntiset liittolaiset olivat yrittäneet kohottaa suurvaltojen joukkoon, heikkeni ja rappeutui entisestään. Kysymys kristittyjen asemasta oli yhä ratkaisematta. Pariisin rauhansopimus edellytti, että kristityille oli taattava yhtäläiset oikeudet muslimien kanssa, ja sulttaani Abdul Mejid I olikin sodan jälkeen antanut julistuksen muslimien ja ei-muslimien tasa-arvosta osana niin sanottuja tanzimat-uudistuksia. Joitain edistysaskelia oli otettu: vääräuskoisten suojeluverosta, jizyasta, oli luovuttu, ja muutkin kuin muslimit saivat liittyä armeijaan. Dhimmiyteen liittyviä rajoituksia oli kuitenkin säilytetty, kristityn sana ei esimerkiksi kelvannut oikeudessa todisteeksi muslimin sanaa vastaan.

Kristittyjen kapinat leimahtelivat ympäri valtakuntaa muun muassa Libanonissa (1858), Kreetalla (1866-1869) ja Armeniassa. Turkin keskushallinto ei lopulta enää kyennyt valvomaan rajamaakuntien paššoja, jotka saattoivat harjoittaa kristittyjen mitä julminta kiskomista. Vasta länsivaltojen painostuksen alla se puuttui väärinkäytöksiin ja palautti järjestyksen reuna-alueilleen.

Euroopan uudet tuulet

Balkanin kriisin puhkeaminen oli yhtäältä seurausta Turkin rappiosta ja nationalismin ja panslavismin kaltaisten aatteiden leviämisestä valtakunnan moninaisten kansojen keskuudessa, mutta toisaalta tiukasti sidoksissa ajan kansainväliseen politiikkaan Euroopassa. Preussin sotilaallinen menestys sodissaan Itävaltaa (1866) ja Ranskaa (1870-71) vastaan nostivat sen suurvallaksi ja johtivat Saksan yhdistymiseen keisarikunnaksi. Nämä tapahtumat hajottivat länsiblokin, joka oli taannut Ottomaanien valtakunnan yhtenäisyyden Krimin sodan päätteeksi 1856. Saksan synty muutti mantereen voimatasapainoa ratkaisevasti niin, etteivät Ranska ja Itävalta-Unkari enää voineet kamppailla keskenään vaikutusvallasta Keski-Euroopassa. Tämä käänsi suurvaltojen huomion itään. Iso-Britannia pysytteli erossa mannermaan asioista, mikä teki Saksasta maanosan johtavan valtion ja antoi Otto von Bismarckille vapaat kädet harjoittaa haluamaansa politiikkaa.

Katseiden kääntymistä itään edesauttoi myös Suezin kanavan avaaminen 1860-luvun lopulla. Kanavasta tuli brittiläiselle imperiumille elintärkeä linkki meritiellä Intiaan, mikä sai britit huolestumaan Venäjän mahdollisista pyyteistä laajentaa valtapiiriään itäiselle Välimerelle. Britannian valtionjohto olikin haluton tuomitsemaan hirmutekoja, joita ottomaanien sotajoukot kohdistivat kapinoiviin slaaveihin. Venäjän menestys sodassaan Turkkia vastaan aiheutti niin kiihkeitä tunteita, että Britannia päätyi lähettämään sodan loppuvaiheessa laivasto-osaston Konstantinopolin suojaksi.

Kriisin eteneminen

Bosnian kapina 1875

Kesällä 1875 nousivat Bosnia-Herzegovinan talonpojat kapinaan ja aloittivat sissisodan ottomaaneja vastaan. Tähän oli syynä asukkaiden julma kohtelu ja raskas verotaakka, jolla paikattiin valtakunnan surkeaa taloudellista tilannetta. Vuodesta 1873 jatkunut kuivuus ja huonot sadot Vähässä-Aasiassa olivat johtaneet valtionhallinnon krooniseen rahapulaan, ja Osmanien valtakunta ajautuikin vararikkoon 6. lokakuuta 1875.

Bulgarian huhtikuun kansannousu 1876

Kapina levisi Bosniasta Bulgariaan, mihin vaikutti merkittävästi venäläisten agenttien kiihotus. Vuonna 1876 turkkilaiset kukistivat Bulgarian kapinan, jolloin Euroopan lehdistössä nostettiin meteli Bulgarian hirmuteoista.

Konstantinopolin konferenssi

Pääartikkeli: Konstantinopolin konferenssi.

Joulukuussa suurvaltojen edustajat kokoontuivat Konstantinopoliin ratkaisemaan kriisiä.

Venäjä päätyy interventioon

Pääartikkeli: Turkin sota.

Jälkiselvittelyt

San Stefanon rauha

Pääartikkeli: San Stefanon rauha.

San Stefanon rauha maaliskuussa 1878 liitti Venäjään itäosan Armeniaan ja loi Suur-Bulgarian, johon kuului laajat alueet Balkanista.

Berliinin kongressi

Pääartikkeli: Berliinin kongressi.

Ison-Britannian ja Itävalta-Unkarin vastustuksen vuoksi kutsuttiin koolle Berliinin kongressi, jossa Venäjä menetti voittamansa alueet. Serbia, Romania ja Montenegro saivat itsenäisyyden. Bulgarian valtio perustettiin, ja siitä tehtiin autonominen ruhtinaskunta.

Katso myös

• Berliinin kongressi
• Itämainen kysymys
• Krimin sota
• Turkin sota

Lähteet

• Carl Grimberg, Ragnar Svanström: Kansojen historia 21: Imperialismi ja demokratia. Suomentanut Eero Ahmavaara. WSOY, 1959.
• Rolland, Jacques-Francis: Ihmiskunnan värikkäät vaiheet 6. Suomentanut Kai Kaila. WSOY, 1973. ISBN 951-0-05652-9. (ranskankielinen alkuteos: ’’Connaissance de l’Historie’’, Librairie Hachette, Pariisi 1968)
• B. Estlander, Eero Hietakari: ”Venäjän imperiumi”, Jokamiehen maailmanhistoria. WSOY, 1944.
• Hannikainen, O.: ”1871-1900: Itämaan kysymys”, XIX vuosisata sanoin ja kuvin - Jälkimäinen osa, s. 302-326. K. Malmströmin kirjapaino, 1902. (saksankielisen "Das XIX:e Jahrhundert"in pohjalta, Deutsches Verlagshaus Bong & Co., 1900.)
• Kylävaara, Keijo: Balkanin santaa. Kirjayhtymä, 1978. ISBN 951-26-1513-4.
• Erling Bjøi, Olof G. Lidin, Göran Malmqvist: Otavan suuri maailmanhistoria 15: Imperialismin aika. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava, 1986. ISBN 951-1-06922-5.
• Zetterberg, Seppo: Maailmanhistorian pikkujättiläinen. Suomentanut Heikki Eskelinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4.
• Geiß, Imanuel: ”Datengerüst zur Vorgeschichte und Geschichte des Berliner Kongresses 1774-1914”, Der Berliner Kongress 1878: Protokolle und Materialen, s. 1-14. Boppard am Rhein: Harald Boldt Verlag, 1978. ISBN 3764617292. (saksaksi, Berliinin teknillisen yliopiston sivut)
• Argyll, George Douglas Campbell: The Eastern question from the Treaty of Paris 1836 to the Treaty of Berlin 1878 and to the Second Afghan War. London Strahan, 1879. (englanniksi, ladattavissa pdf:nä)
• Stavrianos, L. S.: ”Balkan crisis and the Treaty of Berlin: 1878”, The Balkans Since 1453. New York: Holt, Rinehart and Winston, 1963. ISBN 0030096855. (englanniksi)