Kolmen keisarin liitto
Kolmen keisarin liitto (saks. Dreikaiserbund, ven. Союз трёх императоров, Sojuz trjoh imperatorov) oli Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarikuntien välinen puolustusliitto, joka oli voimassa vuosina 1873–1878 ja uudelleen 1881–1887. Liiton isä oli Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismarck, jonka päätavoitteena oli Saksan vihollisen Ranskan eristäminen. Liitto oli löyhä ja hajosi kahdesti, koska Itävalta-Unkarilla ja Venäjällä oli Balkanilla vastakkaisia intressejä, joiden yhteensovittaminen epäonnistui.
Liiton nimessä mainitut kolme keisaria olivat Saksan keisari Vilhelm I, Venäjän keisari Aleksanteri II ja Itävalta-Unkarin keisari Frans Joosef I.
Liiton tausta muokkaa
Otto von Bismarckin mielestä ainoa uhka Euroopan status quolle Saksan yhdistymisen jälkeen oli Ranska. Hän uskoi Ranskan varmasti yrittävän ennemmin tai myöhemmin revanssia hävityn vuoden 1870 sodan jälkeen sekä pyrkivän Elsass-Lothringenin palauttamiseen. Bismarckin epäilyksiä vahvisti se, että Ranska pääsi pian jaloilleen sodan jälkeen ja maksoi sotakorvaukset etuajassa. Näin ollen Saksa tarvitsi keinoja eristää Ranska kaikista mahdollisista liittolaisistaan. Tehokkain keino siihen oli liittoutua etukäteen Ranskan mahdollisten liittolaisten kanssa. Näitä olivat Itävalta-Unkari ja Venäjä.[1]
Vaikka Saksa oli lyönyt myös Itävallan sodassa vuonna 1866, voitettua vihollista oli tuolloin Bismarckin tahdosta kohdeltu lempeästi eikä Itävallalta oltu vaadittu alueluovutuksia, mikä osoittautui kaukonäköiseksi. Itävalta-Unkarin liittoa Saksan kanssa edisti nyt myös kaksoismonarkian uusi unkarilainen ulkoministeri Gyula Andrássy. Venäjän ja Saksan liitto ei tuottanut ongelmia, sillä Preussilla ja Venäjällä oli aiemmin ollut hyvät suhteet ja maita yhdisti vanha Puolan-vastaisuus. Ainoan ongelman muodosti Itävalta-Unkarin ja Venäjän ristikkäisten intressien yhteensovittaminen varsinkin Balkanilla. Bismarck kuitenkin vetosi keisarien keskinäiseen solidaarisuuteen tasavaltaista Ranskaa vastaan ja pyrki tekemään Saksasta sovittelijan Itävalta-Unkarin ja Venäjän välillä.[1]
Liittosopimukset muokkaa
Sopimus liiton perusteista tehtiin Berliinissä syyskuussa 1872. Kolmen keisarin julistuksena tunnettu liitto koostui kolmesta sopimuksesta. Kesäkuun 6. päivänä 1873 solmittiin saksalais-venäläinen sopimus, jonka mukaan toinen tulisi avuksi 200 000 miehen voimin, jos jompikumpi sopimusosapuolista joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Samana päivänä myös Itävalta-Unkari ja Venäjä tekivät oman sopimuksensa, jonka mukaan ne sitoutuivat neuvottelemaan keskenään, jos toinen joutuisi jonkun kolmannen osapuolen hyökkäyksen kohteeksi. Sopimuksia täydensi Saksan liittyminen Itävalta-Unkarin ja Venäjän sopimukseen 22. lokakuuta 1873. Seuraavana vuonna myös Italia tuli mukaan liittojärjestelmään.[1]
Liiton hajoaminen muokkaa
Kolmen keisarin liittoa koetteli ensi kerran vuonna 1875 Saksan ja Ranskan välinen niin sanottu ”sota näköpiirissä -kriisi”, jonka aikana Venäjän Aleksanteri II matkusti ranskalaismielisen kanslerinsa Aleksandr Gortšakovin kanssa Berliiniin vetoamaan Ranskan puolesta sodan välttämiseksi.[2]
Vuonna 1875 puhjennut Balkanin kriisi osoittautui kohtalokkaaksi kolmen keisarin liitolle. Liitto hajosi, kun Saksan sovittelu Itävalta-Unkarin ja Venäjän välillä epäonnistui Berliinin kongressissa 1878. Venäjän Aleksanteri II katsoi, että kolmen keisarin julistus oli lakannut olemasta voimassa, sillä Saksa oli puoltanut liikaa Itävalta-Unkarin ja Englannin etuja ja osallistunut Venäjän Turkin sodassa saavuttaman menestyksen mitätöintiin.[3]
Kolmen keisarin ensimmäinen liittosopimus epäonnistui, mutta Saksa teki uuden liittosopimuksen eli kaksiliiton Itävalta-Unkarin kanssa 7. lokakuuta 1879. Sopimus edellytti yhteistä puolustautumista, jos jompikumpi osapuolista joutuisi Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Mikäli hyökkääjänä olisi jokin muu valtio, sopimus velvoitti toista osapuolta pysyttelemään pelkästään puolueettomana. Tämä järjestely vastasi ensisijaisesti Itävalta-Unkarin intressejä, mutta täytti myös Saksan perustavoitteen Ranskan eristämisestä. Bismarck valitsi yhteistyön jatkamisen Itävalta-Unkarin kanssa Venäjän sijaan, koska piti sitä luotettavampana ja läheisempänä kumppanina. Keisari Vilhelm I vastusti Venäjää vastaan suunnattua liittoa, mutta taipui Bismarckin uhattua erollaan.[4]
Uusi kolmen keisarin liitto muokkaa
Bismarck sai kuitenkin taivuteltua myös Venäjän palaamaan yhteistyöhön. Suunnanmuutoksen merkiksi Aleksanteri II nimitti ulkoministerikseen saksalaismielisen Nikolai Giersin. Vast’ikään Venäjän vastaisen liiton Saksan kanssa solminut Itävalta-Unkari vastusti kolmen keisarin liiton palauttamista, mutta joutui taipumaan Bismarckin uhkavaatimusten edessä. Uusi kolmen keisarin liitto solmittiin 18. kesäkuuta 1881. Sopimus ei korvannut Saksan ja Itävalta-Unkarin liittoa, vaan tuli sen ohelle säätelemään kaksoismonarkian ja Venäjän välisiä ristiriitoja. Sopimuksen mukaan jonkin kolmesta valtakunnasta joutuessa neljännen tahon hyökkäyksen kohteeksi muut sitoutuisivat hyväntahtoiseen puolueettomuuteen. Lisäksi Venäjä ja Itävalta-Unkari lupasivat olla pyrkimättä muuttamaan yksipuolisesti Balkanin oloja.[4] Kolmeksi vuodeksi solmittu sopimus uusittiin 1884.[5]
Bismarckin liittosopimusjärjestelmä laajeni kun Italia tuli mukaan Saksan ja Itävalta-Unkarin kaksiliittoon vuonna 1882 muuttaen sen näin kolmiliitoksi. Lisäksi Itävalta-Unkari solmi 1881 yhteistyösopimuksen Serbian ja 1883 hyökkäämättömyyssopimuksen Romanian kanssa. Kolmen keisarin liitto kuitenkin päättyi 1887 kun Venäjän keisari Aleksanteri III kieltäytyi uusimasta sopimusta Itävalta-Unkarin kanssa. Syynä oli Itävalta-Unkarille myönteisen Ferdinand I:n nostaminen edellisenä vuonna Bulgarian hallitsijaksi, minkä jälkeen Venäjä oli menettänyt kaiken vaikutusvaltansa Bulgariaan. Bismarck sai kuitenkin pidettyä liittojärjestelmänsä vielä kasassa jatkamalla kolmiliittoa Itävalta-Unkarin ja Italian kanssa sekä solmimalla 1887 Venäjän kanssa niin sanotun jälleenvakuutussopimuksen.[6]
Lähteet muokkaa
- Kalervo Hovi: Wienin kongressista ensimmäiseen maailmansotaan, teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY 1988.