Avaa päävalikko

Arvo Kustaa ”Arska” Parkkila (31. tammikuuta 190528. syyskuuta 1978) oli helsinkiläinen asunnoton alkoholisti, joka raitistuttuaan omistautui kohtalotovereidensa auttamiselle.

Arvo Parkkila
Henkilötiedot
Muut nimet Arvo Kustaa Parkkila
Syntynyt 31. tammikuuta 1905
Kuollut 28. syyskuuta 1978 (73 vuotta)
Muut tiedot
Lempinimet Arska
Oskar Mikans, Arvo Kustaa Parkkilan muistomerkki Ihminen nousee roskalaatikosta (2001) Lapinlahden puistikossa.

Lapsuus, nuoruus ja sota-aikaMuokkaa

Parkkila otettiin nelivuotiaana kasvattilapseksi körttiläisperheeseen, jossa oli ankara kuri. Muun muassa leikkiminen oli kiellettyä. Biologisista vanhemmistaan hän tiesi vain, että isä oli ollut juoppo.[1]

Parkkila työskenteli muun muassa puutarhurina, liikunnanopettajana, remonttimiehenä ja erilaisissa sekatöissä.Parkkila Lähdettyään kasvattikodistaan hän otti ensimmäisen ryyppynsä, jota seurasi pian toinen ja kolmaskin. Kieltolaista huolimatta alkoholia oli saatavilla. Parkkila haavoittui jatkosodan perääntymisvaiheessa ja luhistui myös henkisesti.[1]

Alkoholismi ja raitistuminenMuokkaa

Sodan jälkeen Parkkilalla oli edessään avioero, asunnottomuus ja raju juopottelu,[1] mutta myös pyrkimys raittiuteen ja pois katuojastalähde?.

Helsingissä oli huutava asuntopula, ja kaikki mahdolliset asumiseen kelpaavat tilat oli muutettu tilapäisiksi asuinpaikoiksi. Näitä olivat väestönsuojat, varastorakennukset, käytöstä poistetut junanvaunut ja muun muassa ainakin yksi toimintansa lopettanut elokuvateatteri. Näihin majoitettiin jopa kokonaisia perheitä, jotka myös olivat etusijalla vuokra-asuntoja jaettaessa. Perheettömät asetettiin jonon loppupäähän, ja heille asunnon saaminen oli käytännössä mahdotonta. Heistä suurin osa oli asunnottomia ja alkoholisoituneita miehiä, jotka oli kotiutettu rintamalta sodan päätyttyä. He asuivat yömajoissa, porraskäytävissä, roskalaatikoissa, itse rakennetuissa pahvikojuissa jne.lähde? Parkkila oli yksi heistä.[1]

Poistuessaan jouluna 1959 asunnottomille järjestetystä joulujuhlasta Helsingin Messuhallista Parkkila joutui istahtamaan Eduskuntatalon portaille lepäämään. Siinä istuessaan hän kertoi saaneensa jonkinlaisen uskonnolliseen herätykseen rinnastettavan elämyksen ja päättäneensä lopettaa juomisen.[1]

Suoja-Pirtin perustaminenMuokkaa

Raitistumisensa aikoihin Parkkila solmi toisen avioliittonsa ja rupesi auttamaan asunnottomia alkoholisteja näiden pyrkiessä raitistumaan ja takaisin yhteiskuntakelpoisiksi. Vaimonsa Olgan ja kahden kohtalotoverinsa kanssa hän perusti vuonna 1961 Fredrikinkadulla olevaan entiseen hiilikellariin alkoholistien päiväkerhotilan Poliisi ei antanut lupaa toimintaan yksityishenkilöiden varassa, vaan tarvittiin yhdistys. Näin sai alkunsa Suoja-Pirtti ry, jonka tarkoituksena on päihdeongelmaisten auttaminen ja tukeminen.[1]

LiekkihotelliMuokkaa

Syksyllä 1967 Helsingissä asui useita satoja asunnottomia miehiä ulkosalla,[1] kun Pohjoisella Makasiinikadulla[2] sijainnut iso yömaja purettiin Helsingin kaupungin kiinteistöviraston uuden toimitalon tieltä[1] eikä tilalle järjestetty korvaavia tiloja. Lisää asunnottomia tuli, kun 50-vuotias Suomi itsenäisyytensä juhlavuoden kunniaksi armahti viinan ja lievempien rikosten takia vankilassa olleita rangaistus- ja sakkovankeja, joilla ei vapauduttuaan ollut paikkaa minne mennä. Loka- ja marraskuussa oli kovia pakkasia, jolloin kymmeniä asunnottomia paleltui kuoliaaksi. Pakkasen lisäksi suuri tappaja oli korvikejuomana käytetty denaturoitu 96-prosenttinen T-sprii, jota kutsuttiin ”liekkiviinaksi” pullon etiketissä olleen liekin kuvan mukaan.lähde? Asunnottomien auttamiseksi perustettiin Marraskuun liike,[3] ja myös Suoja-Pirtti ry osallistui aktiivisesti tähän toimintaanlähde?.

Helsingin kaupunki avasi 5. joulukuuta 1967 Suomen Väri- ja Vernissatehdas Oy:ltä Ruoholahdessa sijainneeseen tyhjäksi jääneeseen maalivarastoon yömajan asunnottomille alkoholisteille.[1] Satojen asunnottomien majoittaminen ja huolto pikaisella aikataululla sai monet asunnottomien majoitusta hoitavat järjestöt epäröimään, vaikka kaikilla oli paljon kokemusta alalta.lähde? Parkkila oli ainoa, joka uskalsi ottaa vastuun toiminnasta. Hän oli Helsingin alkoholistien keskuudessa jonkinlainen nokkamies, joka organisoi porukan ruoka-, vaate- ja alkoholihankintoja ja oli heille muutenkin isähahmo. Syntyi ”Lepakkoluola” eli ”Liekkihotelli”. Parkkilalla oli oma remonttiyritys, jonka työntekijöiksi hän palkkasi vain entisiä juoppoja. Hänen ideansa oli, että sivuraiteelle suistunut päihdeongelmainen pääsee parhaiten takaisin yhteiskuntakelpoiseksi, jos hänellä on työpaikka ja oma halu raitistua. Tätä ajatusta hän olisi halunnut soveltaa Liekkihotellin asiakkaisiin, mutta ajatuksen toteuttaminen osoittautui mahdottomaksi, koska odotetun parin sadan miehen sijasta heitä tuli yli tuhat. Suurin osa heistä oli vaikeasti päihdeongelmaisia ja sen vuoksi työkyvyttömiä, ja näin suuren joukon paimentaminen vei sekä Parkkilan että Suoja-Pirtti ry:n voimavarat. Liekkihotellin toiminta loppui 1979[1].

Hoitokoti SillanpirttiMuokkaa

Parkkilan huomattavimpana elämäntyönä pidetään 1970-luvun alussa valmistunutta hoitokoti Sillanpirttiä Helsingin Siltamäessä. Hoitokodin rakentajat olivat asunnottomia päihdeongelmaisia, pääasiassa rakennusalan miehiä. Moni heistä oli Liekkihotellin asukas. Parkkilan yritys Rakennus-Remontti Parkkila teki konkurssin rakennuksen ollessa vesikatossa, mutta Helsingin kaupunki rakennutti sen valmiiksi ja vuokrasi Suoja-Pirtti ry:lle.[1]

LoppuelämäMuokkaa

Parkkilan viimeisiä elinvuosiaan varjostivat monet sairaudet: Parkinsonin tauti, harmaakaihi, selkävaivat, sotavammat, tuberkuloosi ja liikenneonnettomuudessa saatu aivovamma.[1] Lisäksi hän maksoi ulosoton kautta remonttifirmansa konkurssissa syntyneitä velkoja pienestä eläkkeestään. Hän kuoli Koskelan sairaalassa 73-vuotiaana vuonna 1978.[1]

Lapinlahden puistikossa Helsingin Kampissa paljastettiin joulukuussa 2001 latvialaisen Oskars Mikansin veistämä Arvo Parkkilan näköispatsas Ihminen nousee roskalaatikosta.[4]

LähteetMuokkaa

  • Ilkka Taipale: ”Parkkila, Arvo (1905–1978)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 542–543. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m Taipale 2002
  2. Tuomo Olkkonen, Marraskuun liike toimi "poikkeavien ja vallanalaisten puolesta", Tiellä sananvapauteen, Kansalliskirjasto
  3. Marraskuun liikkeen itsenäisyyspäiväjuhla 1967. Ylen Elävä arkisto.
  4. Julkiset veistokset Helsingin kaupungin taidemuseo.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Miska Rantanen: Lepakkoluola – Lepakon ja Liekkihotellin tapahtumia ja ihmisiä 1940–1999, WSOY 2000 ISBN 951-0-24640-9

Aiheesta muuallaMuokkaa