Antti Hyvönen

suomalainen poliitikko
Tämä artikkeli kertoo Suomen työväenliikeen veteraanista. Urheilijasta kertoo Antti Hyvönen (painija).

Antti Mikael Hyvönen (30. huhtikuuta 1900 Seinäjoki[1], toisten tietojen mukaan Oulu[2]20. marraskuuta 1988[3] Helsinki) oli työväenliikkeen veteraani ja myöhemmin Sirola-opiston vararehtori. Hän käytti myös useita salanimiä, kuten Matti Pajari ja Yrjö Linko.

NuoruusMuokkaa

Antti Hyvönen syntyi monilapsiseen perheeseen. Isä oli uskonnollisuuteen taipuvainen rautatieläinen ja äiti työläistaustainen sekä -henkinen. Antti oli perheensä vanhin poika ja joutui huolehtimaan sisaruksistaan isän kuoltua syöpään Antin ollessa vielä 12-vuotias. Äitikin kuoli nuorena vuonna 1918 ja perheestä huolehtiminen jäi pitkälti Helle-sisaren varaan. Antti työskenteli konepajalla ja alkoi toimia työväenliikkeessä jo nuorena.

Antti Hyvönen toimi "vanhan sosialidemokraattisen puolueen" nuorisojärjestössä. Yrjö ja Ellen Mäkelin tutustuttivat hänet marxilaiseen kirjallisuuteen.

Sisällissodasta Antti Hyvönen selviytyi suhteellisen helposti ollessaan kuumetaudin vuoksi sairaalassa.

Vuonna 1919 Antti Hyvönen liittyi Suomen kommunistiseen puolueeseen.

Hyvönen lähti vastoin sisarensa neuvoja etappiteitä Venäjälle 1920. Reitti kulki hiihtäen Hyrynsalmen ja Vuokkiniemen kautta Vienan Kemiin, jossa ensimmäinen yö kului putkassa. Sieltä hän pääsi yhdessä toverinsa Toivo Nylundin kanssa rautateitse Pietariin, jossa joutui keskelle Kronstadtin kapinaa. Hyvönen siirrettiin Suomen rajan läheisyyteen Inkerinmaalle Lempaalanjärven Mäntysaareen, jossa hän sai SKP:n maanalaiseen toimintaan valmentavaa koulutusta emigranttisuomalaisilta. Kouluttajina toimivat hänen karismaattisena pitämänsä Kullervo Manner sekä Lauri Letonmäki, Yrjö Sirola ja Otto Wille Kuusinen. SKP:n koulutuskeskuksessa käytettiin peitenimiä, jotta koulutettavat eivät olisi selvillä edes toistensa oikeasta henkilöllisyydestä. Vuonna 1921 Hyvönen osallistui Pietarissa pidettyyn SKP:n neljänteen edustajakokoukseen.

Toimitsijana SSTP:ssa ja SKP:ssaMuokkaa

Palattuaan SKP:n illegaalina toimitsijana Suomeen Hyvönen ryhtyi järjestämään Oulun seudulle Suomen sosialistisen työväenpuolueen toimintaa. Eduskuntavaaleissa 1921 SSTP menestyikin hänen organisoimallaan alueella hyvin saaden Pohjois-Pohjanmaalta, Kainuusta ja Oulun läänin pohjoisesta vaalipiiristä useita kansanedustajia. Kyösti Kallion hallitus hajotti kuitenkin SSTP:n, vangitutti eduskuntaryhmän ja puolueen keskeiset toimihenkilöt. Hyvönen sattui pääsemään pakoon Niilo Wällärin asunnosta kerrottuaan, ettei ole Kusti Kulo, joksi Wällärin vangitsijat häntä ensin luulivat.

Toimittuaan aikansa Suomessa SSTP:n Oulun piirisihteerinä Antti Hyvösen maa alkoi polttaa jalkojen alla ja hän siirtyi Leningradiin 1926, jossa aloitti opiskelun yliopistossa, joskin kertoi vähäisen venäjäntaitonsa haitanneen opiskelua. Sittemmin Hyvönen toimi opettajana Aunuksessa. Aunuksessa Hyvönen väittää osallistuneensa maatalouden kollektivisointiin jopa etuajassa virallisesti suunnitellusta eli jo NEP-kaudella.

Muistelmissaan Hyvönen ei juuri kehu mutta ei myöskään tuomitse Stalinia.

Antti Hyvönen vaihtoi paikkakuntaa Kominternin käskyjen mukaan. Tampereen alueella toimiessaan Hyvönen piti vankilassa kuolleen Yrjö Mäkelinin muistoksi palopuheen, jonka vuoksi joutui lähtemään pakoon puhujapaikalta. Tällä kertaa hänen salanimensä oli liiankin varomaton, nimittäin Yrjö Murto - samanniminen mies nimittäin oli tunnettu paikkakunnan työväenyhdistyksessä ja sittemmin eduskunnassakin ja hänen tapaamistaan Hyvösen piti hieman sitten varoa.

Hyvönen hoiti SKP:n ulkomaanbyroota, joka sai toimintaohjeensa Kominternilta ja toimitti käskijälleen tiedustelutietoa. SKP:n Tukholman toimitsijana hän järjesti propagandalehtiä Suomeen Yrjö Enteen kanssa. Tukholmaan Hyvösen seuraajakseen määrättiin Arvo Poika Tuominen, joka Stalinin hirmuhallintoa läheltä nähneenä sanoutui heti talvisodan sytyttyä irti kommunismista ja jatkoi toimintaansa sosiaalidemokraattina.

SKP ei saanut kiellettynä ja vainottuna puolueena Suomessa kovin merkittävää jäsenmäärää. Joukkojärjestöissä kuten etenkin ammatillisessa SAJ:ssa puolueen näkemyksillä oli vastakaikua. Hyvösen mukaan SKP:n ongelmana pidettiin ristivetoa aiheuttavaa tiedonkulun heikkoutta ulkomailla toimivan johdon ja Suomessa toimivien maanalaisten aktiivien välillä. Ongelman vuoksi puolueen johto jaettiin Suomessa toimivaan politbyroohon ja Kominterniin yhteyttä pitävään ulkomaanbyroohon.

Sodanaikainen toimintaMuokkaa

Hyvönen selvisi yhtenä harvoista SKP:n toimihenkilöistä läpi Stalinin vainoista. Hänet kuitenkin syrjäytettiin tammikuussa 1939 virastaan Kominternissa ja erotettiin kesäkuussa Neuvostoliiton kommunistisesta puolueesta (NKP) Lenin-koulun oppilaan Ahti Liedeksen (Willy Bergman) kanneltua NKP:n keskuskomitealle Hyvösen yksityiselämässään tekemistä rikkomuksista. Hyvönen oli muun muassa käyttänyt prostituoitujen palveluja puolueen varoilla ja hänellä katsottiin olleen sopimattoman paljon irtosuhteita. Raskauttavaksi katsottiin myös se, ettei hän ollut opetellut Neuvostoliitossa asuessaan venäjän kieltä eikä tunnistanut ajoissa esimiehiään kuten Jukka Lehtosaarta pettureiksi ja kansanvihollisiksi. Rangaistuksena Hyvönen passitettiin työläiseksi kuulalaakeritehtaaseen. Talvisodan sytyttyä hänet kutsuttiin propagandatyöhön, mutta hän ei saanut koskaan NKP:n jäsenyyttä takaisin.[4] Hyvönen toimi talvisodan aikana Terijoen hallituksen virallisen äänenkannattajan, Leningradissa ilmestyneen Kansan Valta -lehden päätoimittajana.[5]

Arvo Tuomisen mukaan Hyvönen yhdessä Inkeri Lehtisen ja Armas Äikiän kanssa onnistui syyttämään eräitä tovereitaan kuten Hannes Mäkistä ja Jukka Lehtosaarta trotskilaisuudesta, mikä Stalinin ajan Neuvostoliitossa oli kuolemantuomion väärti.

Jatkosodan aikana Hyvönen oli piiritetyssä Leningradissa, ensin tekemässä suomalaisille suunnattua propagandaa ja myöhemmin puna-armeijan poliittisen hallinnon tehtävissä.[6] Puna-armeijan majurina Hyvönen toimi yhteistyössä tiedustelumiesten kanssa sotavankien kuulustelijana ja muissa tehtävissä. [7]

Sodan jälkeenMuokkaa

Rauhansopimus antoi SKP:lle kokonaan toisenlaiset toimintamahdollisuudet Antti Hyvönen siirtyi eräiden muiden suomalaisten kommunistien mukana Suomeen. Hänestä tuli Sirola-opiston vararehtori sekä työväenliikkeen historian ja sosialismin teorian opettaja marxismi-leninismin hengessä. Hän lukeutui varsin pian SKP:n saarislaiseen enemmistösiipeen ja piti Terijoen hallitustakin virheenä. Hyvösen tietynlainen motto oli, että tosiasiat ja virheet on tunnustettava, vaikka pitäisi luopua aiemmin omaksutuista asenteista. Hyvönen siirrettiin 1963 vasten tahtoaan eläkkeelle SKP:n tehtävistä minkä jälkeen hän kirjoitti kirjoja puolueen varhaisesta historiasta[8].

Suomen kansalaisuuden Antti Hyvönen sai takaisin 1970-luvulla. Antti Hyvösellä on tiettävästi kolme poikaa: pienenä adoptoitu, sittemmin kansantaloustieteilijä Matti Peltonen, Metallityöväen liiton toimitsija Paavo Hyvönen sekä salanimen aikaan tunnustettu Visa Linko. SKDL:n kansanedustaja Anna-Liisa Hyvönen oli Antti Hyvösen miniä[8].

JulkaisutMuokkaa

  • SKP:n 15-vuotishistoriikki 1933
  • Suomen vanhan työväenpuolueen historia, Kansankulttuuri
  • SKP 1918 - 1914, Kansankulttuuri
  • SKP maanalaisuuden tiellä, Kansankulttuuri
  • Suurten tapahtumien vuodet
  • Kokemuksia maanalaisuuden tieltä, 1973, Kansankulttuuri, ISBN 951-615-052-7 ISBN 951-615-053-5
  • 15 vuotta suomen työväen vallankumouksesta, 1933, nimellä Yrjö Linko, Государственное издательство Kirja, Leningrad[9]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Arkistoyksikkö: 1986a, dok.3 Hyvönen Antti Mikael Kansallisarkisto. Viitattu 16.2.2017.
  2. 1 Ote Tampereen kaupungin Raastuvanoikeuden ensimmäisen osaston pöytäkirjasta. (sitaatti Oulun kaup. kunnan siviilireksisterin henkilöluettelosta sivu N:o 49,202/23,8/24) Tampere: julkaisematon, 15.11.1927.
  3. Antti Hyvösen omaiset: Kuolleita. Kansan Uutiset, 26.11.1988, s. Uutisliite 2. Kansan Uutiset.
  4. Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot: Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, s. 41, 51, 65–66. WSOY 1994.
  5. Antero Uitto: Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen, s. 288. Paasilinna, Helsinki 2013.
  6. Rentola 1994, s. 352, 453.
  7. Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa : Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958 , s. 401–402. Otava 1997.
  8. a b Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970, s. 150. Edita, Helsinki 1999.
  9. Työväenliikkeen kirjaston digiarkisto