Aleksi Tuorila
Aleksander ”Aleksi” Tuorila (12. elokuuta 1885 Iisalmi – 26. helmikuuta 1938 Sandarmoh[1][2]) oli suomalainen punaupseeri, joka teloitettiin Stalinin vainojen aikana. Varsinaiselta ammatiltaan Tuorila oli räätäli, joka 1910-luvulla oli yksi Rovaniemen ja Kemijärven työväenyhdistysten johtohahmoista. Vuoden 1918 sisällissodan aikana hän toimi punaisten pohjoisen rintaman ylipäällikkönä ja oli myöhemmin samana vuonna mukana perustamassa Muurmannin legioonaa. Hieman myöhemmin Tuorila siirtyi puna-armeijaan, jossa hän kohosi kenraaliksi. Tuorila vangittiin ja teloitettiin vuonna 1938.
| Aleksi Tuorila | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 12. elokuuta 1885 Iisalmi, Suomi |
| Kuollut | 26. helmikuuta 1938 (52 vuotta) Sandarmoh, Neuvostoliitto |
| Ammatti | räätäli |
| Sotilashenkilö | |
| Taistelut ja sodat | Suomen sisällissota, heimosodat, Pohjois-Venäjän interventio |
| Sotilasarvo | kenraali |
| Joukko-osasto |
 Punakaarti (1917–1918)  Muurmannin legioona (1918)  Puna-armeija (1918–1920, 1927–1935) |
Elämä
muokkaaVarhaiset vuodet
muokkaaKöyhään perheeseen Iisalmessa syntynyt Aleksi Tuorila joutui lähtemään kotoaan jo yhdeksänvuotiaana, kulkeutuen lopulta Rovaniemelle. Varsinaiselta ammatiltaan hän oli räätäli. Vuonna 1912 Tuorila muutti perheineen Kemijärvelle, missä hän toimi vajaan viiden vuoden ajan työväentalon vahtimestarina ja oli mukana myös paikallisen työväenyhdistyksen toiminnassa.[3] Vuonna 1917 Rovaniemen Työväen Näyttämön johtaja Kaarlo Kurki palkkasi kaupunkiin palanneen Tuorilan näyttelijäksi yhdessä radikaalisosialisti Ville Kallion kanssa. Saman vuoden elokuussa teatterin suojissa perustettiin salainen työväen suojajoukko, josta marraskuun lopussa muodostettiin Rovaniemen työväen järjestyskaarti eli myöhempi punakaarti.[1]
Sisällissota ja Muurmannin legioona
muokkaaSuomen poliittisen tilanteen kiristyessä vuodenvaihteessa 1917–1918, yritti Tuorila saada myös Rovaniemen punakaartilaisia mukaan aseelliseen toimintaan. Tammikuun lopussa hän matkusti Juho Sjöbergin kanssa Helsinkiin tarkoituksenaan hankkia Rovaniemen punakaartille aseistusta Venäjältä saapuneesta asejunasta. Tuorila ja Sjöberg onnistuivat pääsemään viimeisten joukossa rintamalinjan ylitse, ennen kuin valkoiset katkaisivat rautatieyhteydet. Tammikuun 29. päivänä he esittivät asiansa kansanvaltuuskunnalle, mutta aseistuksen antamisesta ei innostuttu, koska punaisten johdon mukaan taistelua ei ratkaista Pohjois-Suomessa, vaan etelän suurissa keskuksissa. Tuorila ei kuitenkaan antanut periksi, vaan kävi usean päivän ajan kansanvaltuuskunnan puheilla. Helmikuun alussa hänen oma-aloitteisuutensa huomioitiin ja Tuorila siirrettiin kahden viikon ajaksi Tampereelle vallankumousoikeuden tutkintaosaston sihteeriksi. Sen puheenjohtajana toimi niin ikään Lapista saapunut Kaarlo O. Iivonen. Helmikuun puolivälin jälkeen Tuorila ja Iivonen kutsuttiin takaisin Helsinkiin neuvottelemaan punaisten pohjoisen rintaman perustamisesta.[1]
Helsingissä muodostettiin ns. pohjoinen retkikunta, joka koostui vajaasta sadasta miehestä. Helmikuun viimeisenä päivänä se lähti junalla Viipurin, Pietarin ja Petroskoin kautta kohti Vienan Kemiä. Junamatkan aikana suoritettiin henkilövalintoja, jolloin Tuorila äänestettiin pohjoisen rintaman ylipäälliköksi, Iivo Ahava rintamaylipäälliköksi ja liikemies Ville Vihuri muonituspäälliköksi. Tuorilan johtama parinsadan miehen osasto saapui Kantalahteen 19. maaliskuuta, mutta joutui kuitenkin paikallisen sotilasneuvoston pidättämäksi. Neuvoston komendantti vaati Tuorilaa vetämään joukkonsa takaisin Suomen puolelle, koska niiden läsnäolon pelättiin aiheuttavan suomalaisten valkoisten hyökkäyksen rajan yli Neuvosto-Venäjän puolelle. Tilanne laukesi lopulta, kun paikallinen komissaari sai Pietarista Lev Trotskin määräyksen vapauttaa suomalaiset.[1]
Tämän jälkeen Tuorila teki rintamapäällikköineen uuden suunnitelman, jossa päätettiin muodostaa puolustuslinjoja Suomen puolelle mahdollisimman lähelle rajaa. Tarkoituksena oli estää valkoisten hyökkäykset Venäjän puolelle ja samalla sitoa heidän joukkojaan Etelä-Suomen sijasta pohjoiseen. Tuorila sai itse komentoonsa 400 miehen vahvuisen varajoukon, joka sijoitettiin Kanasen kylään. Hänen osastonsa joutui ensimmäistä kertaa taisteluun 5. huhtikuuta Kivisalmessa, josta he pakottivat valkoiset vetäytymään kohti Tuntsaa. Pohjoisen rintaman viimeiset taistelut käytiin 18. huhtikuuta, jonka jälkeen punakaartilaiset vetäytyivät Neuvosto-Venäjän puolelle Koutajärven Santamäkeen. Kesäkuussa entisistä punakaartilaisista muodostettiin brittien alaisuudessa toiminut joukko-osasto Muurmannin legioona. Sen perustamisesta käydyissä neuvotteluissa oli mukana kahdeksan punakaartilaisen valtuuskunta, johon Tuorilan lisäksi kuuluivat muun muassa Iivo Ahava, Eino Rahja ja K. O. Iivonen. Kesän aikana Tuorila kuitenkin siirtyi yhdessä Alexander Wasténin kanssa liittoutuneiden puolella olleesta legioonasta puna-armeijan riveihin, yrittäen saada mukaan myös muita entisiä punakaartilaisia.[1]
Neuvostoliitossa
muokkaaNeuvosto-Venäjälle siirtymisensä jälkeen Tuorila opiskeli Leningradin kansainvälisessä punaupseerikoulussa. Vuonna 1920 (joidenkin lähteiden mukaan 1922) hän muutti Murmanskin kautta Pohjois-Ruotsiin, missä hän asui ainakin Kiirunassa. Tuorila suoritti niin sanottuja ”erityisiä tehtäviä”, kulkien salaisilla komennuksillaan myös Suomen puolella. Vuonna 1927 hän palasi perheensä kanssa Petroskoihin, jonka jälkeen Tuorila palveli puna-armeijassa kenraalin arvoisena aina vuoden 1935 yleiseen puhdistukseen asti.[4] Viimeiset vuotensa hän työskenteli räätälinä Karjalan teollisuusliitossa, kunnes Tuorila vangittiin tammikuussa 1938. Hän sai kuolemantuomion 13. helmikuuta ja teloitettiin Sandarmohissa kaksi viikkoa myöhemmin. Tuorila rehabilitoitiin Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1956.[2]
Perhe
muokkaaAleksi ja Anna Tuorilan perheeseen syntyi kolme lasta.[3] Rovaniemellä syntynyt Ossian Tuorila (1909–1938) oli NKP:n jäsen, joka asui Uhtualla Kentozeron kylässä ja työskenteli seppänä paikallisilla metsätyömailla. Hänet teloitettiin isänsä tavoin maaliskuussa 1938 Sandarmohissa.[5] Sulo Tuorila oli näyttelijä, joka teki pitkän teatteriuran Petroskoissa.[6]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e Aatsinki, Ulla: Tukkiliikkeestä kommunismiin: Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918, s. 130, 177–178, 190–191. Tampere: Tampere University Press, 2009. ISBN 978-951-44757-4-0 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b ТУОРИЛА Александр Петрович Inkerin Liitto. Viitattu 31.7.2016. (venäjäksi)
- ↑ a b Autti, Mervi & Tuominen, Marja (toim.): Suuret herrat susia, pienet herrat piruja: Kahdeksan näkökulmaa elettyyn elämään, s. 59. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 2005. ISBN 951-63497-2-2
- ↑ Lahti-Argutina, Eila: Olimme joukko vieras vaan: Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, s. 169. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2001. ISBN 978-951-92667-2-5
- ↑ ТУОРИЛА Оссиан Александрович Inkerin Liitto. Viitattu 31.7.2016. (venäjäksi)
- ↑ Томберг Елизавета Степановна (1909-1988 гг.) и Туорила Суло Александрович (1911-1979 гг.) Karjalan tasavallan kansallisarkisto. Viitattu 31.7.2016. (venäjäksi)