Suomen aateli

(Ohjattu sivulta Aatelisto Suomessa)

Suomen aateli tarkoittaa Suomen Ritarihuoneen jäseniä. Aatelisto oli Suomen sääty-yhteiskunnan ylin luokka. Se alkoi muodostua Suomessa 1200-luvulla, kun ristiretkien yhteydessä maata valloittaneet, pääasiassa ruotsalaiset ja saksalaiset suvut, saivat verovapauden varustamalla sotilaan kuninkaalle. Heistä tuli rälssimiehiä, 1500-luvulta alkaen aatelismiehiä. Pelkästään varustamalla sotilaan saattoi siis päästä ritareiksi, valtaneuvoksiksi ja linnanpäälliköiksi, kuten mahtavat suomalaiset rälssisuvut tuohon aikaan. Rälssioikeudesta eli aateloinnista tuli periytyvää 1500-luvulla, ja myöhemmin se ei vaatinut enää vastasuoritusta.[1]

Aateli oli Suomessa vuodesta 1435 alkaen yksi neljästä vallitsevasta sääty-yhteiskunnan säädystä. Aatelissäätyyn kuulumisesta tuli usein edellytys kaikkein korkeimpiin valtionvirkoihin kuulumiseen. Kaikkein ylimpänä oli ylhäisaateli, jonka alapuolella oli runsaslukuisempi mutta köyhempi alhaisaateli. Ritarihuone perustettiin vuonna 1818 Suomen ruotsalaisaatelille sekä suomalaisille, joita tsaari ylensi aatelismiehiksi aina vuoteen 1912 saakka. 1900-luvun alun jälkeen aatelilla ei ole Suomessa ollut enää poliittista merkitystä.[1] Suomen aatelisto on kuitenkin edelleen olemassa valtion tunnustamana julkisyhteisönä voimassa olevan ritarihuonejärjestyksen kautta.

Ruotsin vallan aika (vuoteen 1809 asti)

muokkaa

Suomen aatelissääty eli rälssi alkoi muodustua ristiretkiä ja rannikon kolonisaatiota seuranneen Ruotsin vallan myötä 1200–1300-luvuilla. Suomalaiset Moisioiden suurtalonpojat joutuivat uusien vallanpitäjien seurauksena luopumaan asemastaan ja heidän tilansa joutuivat Ruotsin kruunun ja katolisen kirkon omistukseen. Pääasiassa Suomen rälssi koostui ruotsalaisista ja saksalaisista suvuista, jotka olivat Baltian tavoin ulkomailta tullutta sotilaseliittiä, eivätkä paikallisen väestön jälkeläisiä. Yhteyttä Ruotsin vallan aikaa edeltäneisiin Suomen yhteiskunnan ylimpiä luokkia edustaneisiin suurtalonpoikiin ja moisioihin ei uuden vallan aatelilla ollut ja suomalaisia ei heidän joukossaan ollut juurikaan, jos lainkaan.[2]

Ruotsin valtakunnassa erityisin oikeuksin varustettu vapaamies- eli rälssisääty, maallinen rälssi, syntyi Maunu Ladonlukon annettua niin kutsutun Alsnön säännön vuonna 1279. Asetuksen mukaan kuninkaan armeijaan varustettu ratsumies vapautettiin korvaukseksi veroista ja hänestä tuli ”rälssimies”.[3] Moni vauras maanomistajasuku kuului rälssiin pitkiä aikoja, koska sillä oli varaa varustaa ratsumiehiä sukupolvesta toiseen.[4] Ajan mittaan rälssioikeuksia alettiin myöntää jopa ilman rälssipalveluksen suorittamista. Verovapaus ei ollut aluksi periytyvä, mutta Juhana III määräsi aatelisarvon perinnölliseksi 1569.[3] Saksankielestä lainattu käsite ”aateli” tuli käyttöön 1500-luvun kuluessa. Vuonna 1723 vahvistettiin laki ritariston ja aateliston erioikeuksista. Eräiltä osin sen säännökset kuitenkin kumosi vuonna 1789 annettu yhdistys- ja vakuuskirja. Tällöin aatelisto menetti muun muassa yksin­oikeutensa korkeimpiin virkoihin.[5][6] Lisäksi talonpojatkin saivat tällöin oikeuden hankkia omistukseensa verovapaita rälssi­tiloja[6], ei kuitenkaan säteritiloja.[5]

Aatelin kulttuuri-ihanteet ja tavat olivat suurelta osin peräisin Ranskan hovikulttuurista. Enemmistö Suomen aatelistosta oli kuitenkin melko vähävaraista virka-aatelia ja upseristoa, jolla ei ollut suurta maaomaisuutta. Alkuaan aateli vältti tasavertaista yhteydenpitoa alempisäätyisten kanssa, mutta avioliiton solmiminen vauraiden aatelittomien kanssa alkoi taloudellisista syistä yleistyä 1700-luvulla. Ulkopuoliset eivät pitäneet Suomen aatelia kovinkaan suuressa arvossa. Eräs 1830-luvun saksalainen tietokirja väittää, ettei Suomessa ole aatelia. 1900-luvun alussa Suomen kenraalikuvernöörinä toiminut Ivan Obolenski katsoi, että Suomen aateli oli vain kultivoitunutta proletariaattia.[7]

Venäjän vallan aika (1809–1917)

muokkaa
 
Helsingin Ritarihuone.

Vuonna 1809 ”Suomen alueen Ritaristo ja Aateli” kokoontui Porvooseen maapäiville, joilla se vannoi uskollisuutta uudelle venäläiselle hallitsijalle, teki suunnitelman suuriruhtinaskunnan omasta Ritarihuoneesta ja sai maapäivien päätteeksi täydennystä uusista aateloiduista ja korkeampaan aatelisarvoon korotetuista. Nämä uudet aatelisarvot eivät enää olleet ruotsalaisia eivätkä toisaalta venäläisiäkään, vaan keisari myönsi ne erikseen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Näin erillinen Suomen aateli oli syntynyt.[8]

Aateliston vuonna 1723 vahvistetut erioikeudet, siltä osin kuin Yhdistys- ja vakuuskirja ei ollut niitä kumonnut, pysyivät voimassa myös Venäjän vallan aikana. Vuosien 1863–1864 valtiopäivillä päätettiin kuitenkin lakkauttaa säädyn yksinoikeus säteritilojen omistamiseen[5][9] samoin kuin aateliston vapaus henkirahan maksamisesta[5], ja samalla keskusteltiin jo aateliston muidenkin eri­oikeuksien poistamisesta.[5] Vuoden 1867 valtio­päivillä kumottiin myös säännös, jonka mukaan aatelisilla oli eräissä asioissa oikeus käyttää ensimmäisenä oikeus­asteenaan hovi­oikeutta.[5] Vaikka aatelin yksinoikeus korkeimpiin virkoihin ei ollut enää voimassa, 1800-luvun lopulle saakka enemmistö senaattoreista oli aina aatelisia.[5]

Jäljelle jääneetkin sääty­eri­oikeudet menettivät enimmän merkityksensä vuoden 1906 valtiopäiväuudistuksessa kun säätyvaltiopäivät lakkautettiin ja tilalle tuli yleiseen äänioikeuteen perustuva eduskunta.[10] Aateli oli käytännössä täysin ruotsinkielistä ja valtiopäiväuudistus oli ratkaiseva isku aatelin ja ruotsinkielisten yhteiselle valta-asemalle.[11] Uudistuksen yhteydessä laadittiin myös ehdotus uudeksi ritarihuonejärjestykseksi, mutta sen vahvisti vasta Svinhufvudin senaatti vuonna 1918.[12]

Viimeiset aateloinnit tapahtuivat vuonna 1904. Poikkeuksena oli heinolalainen apteekkarin poika, ministerivaltiosihteeri August Langhoff, jolle myönnettiin vapaaherran arvonimi vuonna 1912.[11][13]

Suomen tasavallan aika (1917–)

muokkaa

Itsenäisessä Suomessa vuoden 1919 hallitusmuodossa mainittiin kansalaisten olevan yhdenvertaisia lain edessä. Hallitusmuoto kielsi myöntämästä uusia aatelisarvoja tai muita perinnöllisiä arvoja. Tätä erityistä kieltoa ei mainita enää vuonna 2000 voimaan astuneessa perustuslaissa. Muutamia vanhoja erioikeuksia aatelisilla kuitenkin oli vielä myöhemminkin, muun muassa muita laajempi vapaus määrätä testamentilla kaupungissa olevasta omaisuudestaan.[14] Vanhat arvonimet jäivät osittain käyttöön.[3] Säätyerioikeudet lakkautettiin kokonaan vuonna 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä lain valmistelutöiden mukaan vanhentuneina ja tarpeettomina.[15][10] Ritarihuonejärjestys (156/1918) on yhä voimassa oleva laki.[16]

Suomen aatelisto yhteisönä omistaa Ritarihuoneen palatsirakennuksen. Suomen ritarihuoneeseen merkittyjen sukujen arvonimet perustuvat ritarihuonejärjestykseen vuodelta 1918.[17] Ritarihuone julkaisee joka kolmas vuosi aateliskalenterin, viralliselta nimeltään Suomen ritariston ja aateliston kalenterin, johon merkitään kaikki elossa olevat ritarihuoneeseen merkittyjen sukujen jäsenet.[18] Näitä aatelissukuja on hengissä runsaat 150. Suomen ritaristo ja aateli käsittää noin 6 000 henkilöä. Vuonna 2012 oli mieslinjaisia sukuja jäljellä 4 kreivillistä, 25 vapaaherrallista ja 119 arvonimetöntä aatelista sukua sekä lisäksi 16 naislinjaisina säilynyttä sukua.[19]

Aatelin luokkajako

muokkaa

Ruotsissa vuoden 1626 ritarihuonejärjestys jakoi aatelin kolmeen luokkaan: ensimmäiseen eli herraluokkaan (ruots. herreklass) kuuluivat kreivit ja vapaaherrat, toiseen luokkaan eli ritaristoon (riddarklass) sitä alemmat valtaneuvossuvut ja kolmanteen eli asemiesluokkaan (svenneklass) loput tavalliset aatelissuvut. Aatelissäädyn kokouksissa jokainen luokka äänesti erikseen, ja aatelin luokkajako toimi vastaavalla tavalla myös valtiopäivien yhteisissä valiokunnissa. Koska suurin osa aatelissuvuista kuului kolmanteen luokkaan, tämä järjestely lisäsi määrällisesti pienemmän ylhäisaatelin painoarvoa päätöksenteossa. Kun suurin osa valtaneuvossuvuista korotettiin suurvalta-aikana kreiveiksi ja vapaaherroiksi, toinen luokka supistui niin pieneksi, että luokkajako päätettiin lakkauttaa vuonna 1719, eikä se ollut käytössä vapauden aikana. Kustaa III kuitenkin palautti sen vuonna 1778, nyt siten, että toiseen luokkaan korotettiin automaattisesti kolmannen luokan 300 vanhinta sukua sekä kuninkaallisten Miekkaritarikunnan ja Pohjantähden ritarikunnan komentajat jälkeläisineen eli nk. komentajasuvut (kommendörsätt). Tämä järjestelmä periytyi myös Suomen aateliin, jossa ritaristoon kuuluivat aateliset suvut numerot 1–73 eikä siihen enää voinut tulla uusia sukuja. Luokkajakoa käytettiin Suomessa valtiopäivätyöskentelyssä Porvoon valtiopäivillä 1809 sekä vuosien 1863–1864 ja 1867–1868 valtiopäivillä. Aatelin luokkajako lakkautettiin Suomessa vuoden 1869 ritarihuonejärjestyksellä. Ruotsissa se oli kumottu jo 1810.[20][21]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. a b Suomen aateli Suomen Ritarihuone. Viitattu 7.3.2021.
  2. Tarkiainen, Kari: Ruotsin itämaa, s. 166–170. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
  3. a b c Factum: Uusi tietosanakirja 1: A–din. (S.v. aateli) Espoo: Weilin & Göös, 2003. ISBN 951-35-6640-4
  4. Spectrum tietokeskus 1: A–Bak. (S.v. aateli) Helsinki: WSOY, 1976. ISBN 951-0-07240-0
  5. a b c d e f g Aminoff-Winberg, Johanna: Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut, s. 70–71. (Suomentaneet Salla Korpela ja Wilhelm Brummer) Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-781-9
  6. a b Vehvilä, Salme – Castrén, Matti J.: Suomen historia lukioluokkia varten, s. 66–67. WSOY, 1975. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  7. Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria 2: Tunne ja tieto, s. 236–237. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1843-6
  8. Juhlaseminaari: Suomen aateli 200 vuotta Agricolan tapahtumakalenteri. Viitattu 26.8.2009.
  9. Keisarillisen Majesteetin Armollinen Sääntö, koskeva sen oikeuden kumoamista, joka Ritaristolla ja Aatelilla yksinänsä on omistamaan ja pitämään allodio-säteriä ja muuta vapaa-maata säteri-vapaudella. Annettu Helsingissä, Huhtikuun 2 p. 1864.
  10. a b Toivonen, Raimo: ”Säätyerioikeudet”, Uskonnottoman oikeusopas, s. 124. Jämsä: R. Toivonen, 1997.
  11. a b Engman, Max: Kielikysymys, s. 342. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2018.
  12. Ritarihuone ja Suomen aatelissivut, s. 75
  13. Aatelisto kautta historian Suomen Ritarihuone. Arkistoitu 5.5.2009. Viitattu 2.12.2009.
  14. Säätyerioikeudet. Teoksessa Iso tietosanakirja. 13 osa: Suonenisku–Trooli. Helsinki: Otava, 1937.
  15. Laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta (971/1995) Finlex. Arkistoitu 8.8.2020. Viitattu 9.4.2009.
  16. Ritarihuonejärjestys (156/1918) finlex.fi.
  17. Aatelisto tänään Suomen Ritarihuone. Arkistoitu 5.5.2009. Viitattu 2.12.2009.
  18. Finlands ridderskaps och adels kalender. Suomen ritariston ja aatelin kalenteri. (Kansinimeke: Finlands adelskalender. Suomen aateliskalenteri) Helsingfors: Frenckellska tryckeri, 1923–. ISSN 0789-3175
  19. Aateliskalenteri Suomen Ritarihuone. Arkistoitu 5.5.2009. Viitattu 6.9.2012.
  20. Aminoff-Winberg, Johanna (toim.): Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut, s. 19–20. Minerva, Helsinki 2013.
  21. Snellman, Alex: Suomen aateli: Yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809–1939, s. 44–45. Helsingin yliopisto 2014.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Haikari, Janne ym. (toim.): Aatelin historia Suomessa. Helsinki: Siltala, 2020. ISBN 978-952-234-346-8
  • Raunio, Ilkka: Adlercreutzeista Österbladheihin: Suomen säätyläistön historiaa. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-31-1742-1
  • Snellman, Alex: Suomen aateli: Yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809–1939. (Väitöskirja. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2014. ISSN 2342-0138 ISBN 978-952-10-9750-8 Tiivistelmä.

Aiheesta muualla

muokkaa