August Langhoff vuonna 1897.

Carl Fredrik August Langhoff (14. helmikuuta 1856 Heinola18. marraskuuta 1929 Helsinki)[1] oli suomalainen vapaaherra ja kenraali, joka toimi Suomen suuriruhtinaskunnan ministerivaltiosihteerinä 1906–1913. Hän oli viimeinen Suomessa aateloitu.

Langhoff polveutui tanskalaisesta Langgaard-suvusta. Hänen vanhempansa olivat apteekkari Fredrik Langhoff ja Johanna Charlotta Lucander. Langhoff opiskeli ensin 1864–1870 Helsingfors Lyceumissa. Sen jälkeen hän suoritti 1870–1877 kadettikoulun sekä 1881–1884 Nikolajevin yleisesikunta-akatemian erinomaisin arvosanoin, ja palveli sitten upseerina Venäjällä ja Suomessa. Hän osallistui 1877–1878 Henkivartioväen Izmailovon rykmentin aliluutnanttina Turkin sotaan ja kunnostautui Gornyi Dubnjakin taistelussa lokakuussa 1877 sekä Plevnan, Praveckin ja Sandornikin taisteluissa marraskuussa. Vuonna 1892 everstiksi ylennettynä hän oli Suomessa 1. Uudenmaan tarkk’ampujapataljoonan komentajana 1894–1896, Suomen sotaväen esikuntapäällikkönä 1896–1897 ja Suomen kaartin komentajana 1897–1899. Sen jälkeen palasi Venäjälle maineikkaan Semjonovin kaartin päälliköksi viiden vuoden ajaksi. Langhoff ylennettiin vuoden 1901 alusta kenraalimajuriksi, ja vuosina 1904–1906 hän toimi jalkaväkidivisioonan komentajana.[1][2]

Langhoff nimitettiin tammikuussa 1906 erotetun Constantin Linderin tilalle Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin ja ylennettiin joulukuussa kenraaliluutnantiksi. Langhoff oli ministerivaltiositeerin virkaan keisari Nikolai II:n ehdokas, ei suomalaisten. Hän kuitenkin omaksui perustuslaillisen linjan, saavutti suomalaisten poliittikkojen luottamuksen ja pyrki kokoamaan valtiosihteerinvirastoon tuekseen suomalaisia siviilivirkamiehiä. Hän yritti huonolla menestyksellä jarruttaa toisen sortokauden kehitystä ja vaati muun muassa Suomen kenraalikuvernööri F. A. Seynin erottamista. Myöhemmin Langhoff pyrki myöntymään vähemmän tärkeissä asioissa voidakseen jarruttaa pahimpia Suomen asemaan kohdistuvia uhkia, kuten suunnitelmaa Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjien liittämiseksi suoraan Venäjään. Protestiksi asioiden kehitykselle hän jätti 1911 alkaen useita eroanomuksia, jotka keisari kuitenkin hylkäsi. Langhoff erosi lopulta 12. huhtikuuta 1913[3], kun joukko yhdenvertaisuuslakia vastustaneita Viipurin hovioikeuden jäseniä oli tuomittu vankeuteen venäläisessä tuomioistuimessa.[2][1] Hänen seuraajakseen nimitettiin 21. huhtikuuta suomenvenäläinen Vladimir Markov.[3]

Langhoff oli samanaikaisesti ministerivaltiosihteeriytensä kanssa 1906–1913 myös Helsingin yliopiston vt. kansleri.[1]

Langhoff sai tammikuussa 1912 vapaaherran aatelisarvon ja hänen sukunsa introdusoitiin Suomen Ritarihuoneelle saman vuoden lokakuussa vapaaherrallisena sukuna nro 63.[1][4] Langhoff on siten Suomessa viimeinen ja ainoa säätyvaltiopäivien lakkauttamisen jälkeen aateloitu sekä ainoa suoraan vapaaherran arvoon korotettu henkilö.[5]

Langhoff sai jalkaväenkenraalin arvon Venäjän armeijassa eronsa yhteydessä 21.4.1913 ja uudelleen itsenäisessä Suomessa 13.4.1918, jolloin hänestä tuli itsenäisen Suomen armeijan järjestyksessä toinen kenraali C. G. E. Mannerheimin jälkeen. Hän ei kuitenkaan korkean ikänsä vuoksi toiminut valkoisessa armeijassa rintamakomentajana, vaan sotilassairaaloiden tarkastajana, ja erosi palveluksesta pian sisällissodan päätyttyä.[6][1] Sisällissodan jälkeen Langhoff oli muun muassa asiantuntijajäsenenä 1919–1920 asevelvollisuuslakia valmistelleessa komiteassa sekä Suomen Kadettiklubissa, jonka puheenjohtajana toimi 1923–1926. Hän julkaisi vuosina 1922–1923 ministerivaltiosihteerikauttaan kuvaavat kolmiosaiset muistelmat Sju år såsom Finlands representant inför tronen: minnen och anteckningar åren 1906–1913. Viimeiset vuotensa Langhoff vietti lähinnä hiljaiselämää Helsingissä ja maatilallaan Espoossa, mutta toimi myös Helsingin verolautakunnan puheenjohtajana kuolemaansa asti.[1][2]

Langhoff oli vuodesta 1886 naimisissa Maria Maexmontanin kanssa, joka oli jalkaväenkenraali Fridolf Maexmontanin tytär. Heidän ainoa poikansa Fridolf kuoli vuonna 1919 lapsettomana, joten Langhoffin aatelissuku sammui mieslinjalta hänen kuollessaan itse 1929 ja lopullisesti vuonna 1975, kun hänen ainoa tyttärensä, keisarinnan hovineiti Maroussie Langhoff kuoli Tukholmassa 81-vuotiaana.[4][1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h August Langhoff Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. a b c Jaana Gluschkoff: ”Langhoff, August”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 736–737. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio.
  3. a b Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 138. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  4. a b Friherrliga ätten nr. 63: Langhoff Ätter och vapen. Suomen Ritarihuone. (ruotsiksi)
  5. Matti Klinge: Keisarin Suomi, s. 470. Schildts 1997.
  6. Langhoff, August. Itsenäisen Suomen kenraalikunta 1918–1996. Biografiat. WSOY, Helsinki 1996.