Alsnön sääntö

lakiasetus Ruotsin valtakunnassa 1279

Alsnön sääntö (ruots. Alsnö stadga) on Ruotsin kuninkaan Mauno Ladonlukon vuosien 1279–1280 herrainpäivillä antama asetus. Se tehtiin Alsnö husissa, nykyään Adelsönä tunnetulla Mälarin saarella. Tämä on vanhin säilynyt ruotsalainen dokumentti, joka käsittelee muun muassa privilegioiden myöntämistä talonpojille. [1]

EtymologiaMuokkaa

Alsnön sääntö lupasi verovapauden ratsupalvelusta eri herrojen palveluksessa suorittaville talonpojille. Näin hän sitoi palvelussuhteella kuningaskuntansa ylimykset itseensä. Aiemmin tästä vapaudesta olivat nauttineet vain kuninkaan omaan seurueeseen kuuluneet asemiehet. Alsnön sääntö ei tehnyt eroa sen suhteen, kenen palveluksessa ratsumies oli. On esitetty, että taustalla oli Maunu Birgerinpojan pyrkimys saada näin varakkaiden talonpoikien tuki omalle kuninkuudelleen.[1]

Toisaalta Alsnön sääntö on todennäköisesti vain vahvistanut jo ennestään käytössä olleen toimintatavan. Dokumentti on varhaisin kirjallinen (kopiona säilynyt) lähde, joka kertoo pitkästä kehityskulusta, joka johti sääty-yhteiskuntaan paljon myöhemmin. Periaate oli: ratsupalvelus tai veron maksaminen. Perinnöllistä säätyjärjestelmää ei muodostunut vielä satoihin vuosiin. Ratsupalvelus piti suorittaa henkilökohtaisesti ja katselmukset suoritettiin vuosittain. Varsinaista aatelia ei siis ollut, mutta todellisuudessa monet rälssisuvut suorittivat ratsupalvelusta polvesta polveen.[2]

Alsnön säännön aikana kuninkaan seurueen asemiehet ja valtakunnan ylimykset alkoivat sulautua omaksi erilliseksi ryhmäkseen, niin sanotuksi maalliseksi rälssiksi, josta myöhemmin kehittyi oma säätynsä. Maallisen rälssin sisällä erotettiin aluksi kaksi ryhmää. Korkeampiarvoisia olivat ritarit. Rälssiin kuuluivat myös alempiarvoiset asemiehet ja soinit (sven).[2]

Suomeen rälssijärjestelmä on tullut lähinnä kuninkaan linnojen mukana. Niiden päälliköt olivat ruotsalaisia mahtimiehiä, jotka loivat Suomeen ritarikulttuurin. He eivät kuitenkaan jääneet pysyvästi Suomeen eikä heillä ollut täällä maaomaisuutta. Muu linnaväki sen sijaan juurtui tänne. Oli tavallista, että he liittyivät rälssiin ja hankkivat itselleen maatilan. Oman maan väestöstä luultavasti tuli vain piispojen asemiehiä.[2]


Asetus vaakunasta 1260Muokkaa

Pääartikkeli: Porvarisvaakuna

Perheiden ja klaaniyhteisöjen Ruotsissa kannettavista vaakunatunnuksista, sekä näiden kanto-oikeudesta ja ulkonäköä määrittävästä heraldisesta suuntauksesta annettiin tätä koskeva julistus Alsnön sääntö asetuksella ensimmäisen kerran vuonna 1260, joka toimitettiin tiedoksi pergamenttisena vaakunakirjeenä, (rälssikirje) ei aateliskirjeenä (kilpikirjeenä), joka tuli käyttöön vasta myöhemmin 1500-luvulla. [3]

Feodalistisissa maissa porvarisvaakunalla tunnustettiin vapaasyntyiset kauppiaat ja maanviljelijät jotka erotettiin muista kansanosista kuten aatelista sekä muusta kantaväestöstä. Oikeuden saaneille toimitettiin oikeustoimiasiakirja, joka antoi saajalleen oikeuden kantaa tunnuksellista porvarillista kilpeä (vaakunaa) itsellään, sekä jättää perinnöksi tämän jälkeläisilleen, oikeus ei kuitenkaan tarkoittanut aateluutta.[4]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 27. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. a b c Seppo Suvanto: Keskiaika, s. 95. Teoksessa Suomen historia 2. Keskiaika: Uuden ajan alku. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4.
  3. Vaakunakirja. Runeberg.org (ruotsinkielinen) Alsnön sääntö vaakunan syntyhistoriassa. Viitattu 11.6.2022
  4. [1] Porvarillisten perheiden vaakunat]. Wappenkunde Viitattu 11.6.2022.

Katso myösMuokkaa