Wikipedia

Heraldiikka

oppi vaakunoista ja lipuista

Heraldiikka (< ransk. héraldique < lat. heraldus ’airut, sanansaattaaja’ < muinaisransk. heraut ’vaakunoista huolehtija, seremoniamestari, sanansaattaja’)[1] eli vaakunaoppi on oppi vaakunoista ja lipuista. Heraldiikka jakautuu kahteen päähaaraan: historialliseen ja taiteelliseen heraldiikkaan. Historiantutkimuksena vaakunaoppi käsittää genealogisen ulottuvuuden, taiteena kuvataiteen ja erityisen heraldisen selitystaidon. Lisäksi vaakunoilla on perinteinen yhteisölliseen asemaan liittyvä merkitys. Heraldiikalla on oma keskitetty sääntöjärjestelmänsä ja käsitteistönsä.[2]

Hyghalmen-rullassa on saksalaisia vaakunoita 1500-luvulta.

Historia

muokkaa

Heraldiikan synty

muokkaa

Liput ja joukko-osastotunnukset ovat olleet tärkeä osa historiallisen sodankäynnin johtamisjärjestelmässä. Tästä syystä oli tärkeää, että tunnukset näkyivät kauas ja erottuivat toisistaan. Antiikin Rooman asevoimat käyttivät taistellessaan kuvallisia tunnuksia (vexillum) ja näistä on saanut nimensä erityisesti lippuihin keskittynyt heraldiikan haara eli veksillologia.lähde?

Varhaiskeskiajalta lähtien suuret armeijat olivat kadonneet ja Euroopassa ritarit toimivat sotilaina. Myöhemmin Euroopan vauraus mahdollisti jälleen isot armeijat, ja tuolloin tunnusten merkitys alkoi kasvaa. Heraldiikan juuret ovatkin sydänkeskiajalla. Nykyiseen muotoonsa eurooppalainen heraldiikka tuli noin 1000–1100-lukujen taitteessa, jolloin ritarilaitoksen ja turnajaisten myötä se saavutti suurimman kukoistuksensa niin määrällisesti kuin taiteellisestikin. Ritarilla oli yksilöivä, periytyvä sukuvaakuna.[2]

Heraldiikka nykymuodossaan syntyi noin vuoden 1150 tienoilla. Haarniskan kehitys oli johtanut koko pään ja kasvot peittävään patakypärään, jota käytettäessä ei enää voitu erottaa omia vihollisista. Niinpä ainoa tapa erottaa taistelijat toisistaan olivat kilpi ja sen kuviointi, sekä samaan aikaan yleistynyt, haarniskan päällä pidettävä hihaton asetakki, surcot. Sekä kilpeen että asetakkiin alettiin kirjailla kuvioita heraldisten sääntöjen mukaisesti. Tämän asetakin englanninkielisestä nimestä coat of arms on saanut alkunsa englannin vaakunaa tarkoittava sana.[2]

Heraldiikan ydinaika

muokkaa

Heraldiikan säännöt ovat peräisin taistelukentältä, ja ne ovat taistelukentän käytännön sanelemia. Tämä heraldiikan säännöt keskiajalla luonut käytäntö pakotti tunnukset ja kilpikuviot selkeiksi, yhdellä vilkaisulla erottuviksi ja näyttäviksi – patakypärä peittää käyttäjänsä kasvot, ja vaakunan oli erotuttava tunnistettavasti yhdellä vilkaisulla nuolenkantaman päähän.[2]

Heraldiikan kulta-aika kesti kolme vuosisataa, 1200-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Tuona aikana heraldinen suunnittelu ja sommittelu oli saavuttanut huippunsa: kuviot olivat yksinkertaisia, selkeitä ja näyttäviä. Suurin osa nykypäivän valtakunnan- ja kaupunginvaakunoista ovat tuolta ajalta. Suosituimpia kuvioita olivat erilaisten kilven jakojen ja airutkuvioiden ohella sellaiset yleiskuviot kuten leijona, kotka, lilja, risti, miekka ja monet helposti tunnistettavat esineet tai olennot.[2]

Tuliaseiden kehittymisen myötä myös ritareita ei enää käytetty taistelukentiltä, mutta kukoistava ritarikulttuuri ylläpiti vielä turnajaisperinnettä jonkin aikaa. Tällöin heraldiikka alkoi rappeutua. Renessanssi ja barokki vaikuttivat myös heraldiikkaan, ja 1800-luvulle tultaessa heraldiikka oli rapautunut tasolle, jota nykypäivänä pidetään sen pohjanoteerauksena.lähde?

Heraldiikan rappiokausi

muokkaa
 
Itävalta-Unkarin valtionvaakuna on malliesimerkki 1800-luvun rönsyilevästä heraldiikasta.

Aikaa tuliaseiden yleistymisen jälkeen on kutsuttu heraldiikan rappioksi. Ritarien merkitys taistelukentillä väheni ja heraldiikka siirtyi turnajaisiin. Taistelukäytännöllisyys ei ollut enää tärkeää.lähde?

Renessanssin ja barokin aikana vaakunoihin alkoi ilmestyä erilaisia lisukkeita ja kilven paikka takan yläpuolella näkyi myös jalustan ja kilvenkannattajien mukaantulona. 1700-luvulla kilpi ei muistuttanut taistelukenttien suojavarustetta lainkaan, vaan enemmänkin koristeellisia peilin kehyksiä. Tällöin myös kilpeen alkoi ilmestyä epäheraldisia osia.lähde?

1800-luvun heraldiikkaa on pidetty myöhemmin heraldikkojen keskuudessa huonona aikana. Vaakunoissa oli usein kirjoitusta ja hyvinkin yksityiskohtaisesti piirrettyjä tunnuksia. Vaakunoihin liittyvä sosiaalisen aseman merkitys synnytti koostevaakunoita, joissa saattoi olla jopa kymmeniä alkuperäisen vaakunan kilpiä yhdessä kolmasti nelijakoisessa kilvessä. 1900-luvun alkupuolella heraldiikkaa ei arvostettu kovinkaan laajalti.[2]

Heraldiikan elpyminen

muokkaa

Uusien kansallisvaltioiden syntyminen 1900-luvulla synnytti tarpeen suunnitella uusia vaakunoita. Vaakunasuunnittelijat alkoivat pyrkiä alkuperäisiin sääntöihin. Suomessa heraldiikka koki äkillisen nousun, kun kunnille asetettiin mahdollisuus hankkia oma vaakuna. Suomessa 1900-luvun heraldiikka omaksui tyylipuhtaan linjan, ja 1960-luvulla kuntien saadessa omia vaakunoita luotiinkin heraldisissa piireissä arvostettu selkeä puhdas tyylisuunta. Samalla lähes kaikkien jo olemassa olleiden kaupungin- ja kunnanvaakunoiden asu uudistettiin heraldiikan sääntöjen mukaiseksi. Maailman vaakunaoppineiden keskuudessa Suomen nykyheraldiikkaa onkin pidetty maailman parhaimpien joukossa olevana.[2]

Elävän historian toiminta sekä live-roolipelit ovat nykypäivänä omalta osaltaan vaikuttaneet heraldiikan tuntemuksen uudelleenelpymiseen. Heraldiikan säännöt ja suunnittelu on nopeasti opittu uudelleen taistelukentän ja sen asettamien vaatimusten kautta.lähde?

Sääntöjä

muokkaa

Heraldiset värit

muokkaa
Pääartikkeli: Tinktuuri

Heraldiset värit eli tinktuurit on valittu niiden hyvän erottuvuuden vuoksi. Ne ovat kunkin värin puhtaita ja kirkkaita keskisävyjä. Niillä ei ole keskinäistä arvojärjestystä.[3]

 
Kulta, hopea, punainen, sininen, vihreä, purppura ja musta, sekä jokaisen värin kuvaus skaffeerattuna eli mustavalkoisesti.
  • Alkuperäiset metallit: kulta ja hopea. Painotöissä korvataan joskus keltaisella ja valkoisella.
  • Alkuperäiset varsinaiset värit: punainen, sininen, musta ja vihreä, sekä käytöltään rajoitettu purppura.
 
Kärpännahka, vaihtovärinen kärpännahka, oravannahka, kaksoisoravannahka ja juovikas oravannahka väreissä ja skaffeerattuna.

Heraldisten värien lisäksi etenkin yleiskuvioissa voidaan käyttää niin sanottuja luonnonvärejä, kuten ihonväriä.[3]

Vaakunassa kuuluu ihannetapauksessa käyttää vain kahta väriä, joista toinen on kulta tai hopea. Perustellusti tai pienissä kuvioissa tai eläinten varuksissa voidaan käyttää kolmattakin väriä. Metallia ei saa asettaa metallin päälle, eikä väriä värin päälle, ja kahden metallin tai kahden värin välillä saa olla korkeintaan hyvin lyhyt raja. Ruudulliselle, raidalliselle tai niin sanotulle kylvöiselle kentälle sijoitettu kuvio saa tehdä poikkeuksen värisääntöön.[3]

Damaskointi tarkoittaa vaakunan suurehkojen pintojen koristelua ornamentein.[3]

Tunnukset

muokkaa
 
Kilven jakoja: katkoinen, halkoinen, lohkoinen, vastalohkoinen, nelijakoinen ja viirijakoinen.

Kilven jako tarkoittaa kilven jakamista parilliseen määrään keskenään suunnilleen samankokoisia värikenttiä.[4]

 
Hirsi on eräs varsinainen airutkuvio.

Airutkuviot ovat geometrisiä ja abstrakteja kuvioita. Niin sanotut varsinaiset airutkuviot koostuvat reunasta reunaan ulottuvista juovista, joiden leveys on noin kolmasosa kilven leveydestä tai korkeudesta. Joskus juova on tätä kapeampi. Airutkuvioita ovat muun muassa paalu, palkki, hirsi, risti, vinoristi, lakio ja tyviö. Näiden lisäksi on airutkuvioiden sukuisia tunnuksia, jotka eivät esimerkiksi ulotu vaakunan reunoihin asti. Näihin luetaan myös reunukset.[5]

 
Leijona on suosittu yleiskuvio.

Muihin kuvioihin luetaan yleiskuviot, eli jonkin elottoman tai elollisen olennon tai esineen kuvat, sekä ristit.[6]

Koro on väripinnan, airutkuvion tai muun yksinkertaisen kuvion reunaviiva. Se voi olla tyyliltään monenlainen, ja esimerkiksi Suomessa hyväksytään 35 koroa.[7]

Muuntelu

muokkaa

Vaakunaa voi muunnella, jos esimerkiksi saman suvun eri haaroille halutaan toisistaan poikkeavat vaakunat kuitenkin niin, että perusvaakunan tunnus säilyy uudessakin vaakunassa edes jossain muodossa. Muuntelu voidaan tehdä erottelemalla, eli esimerkiksi vaihtamalla vaakunan tai jonkin tunnuksen väri, lisäämällä pienehkö tunnus tai jokin muu osa, muuttamalla tunnuksen asentoa, kokoa tai lukumäärää, tai muokkaamalla vaakunan rajaviivaa tai reunusta. Toinen muuntelutapa on kunnialisäys. Uusi vaakuna voidaan luoda myös yhdistämällä useita vaakunoita yhdelle, jaetulle kilvelle.[8]

Muut osat

muokkaa

Yksinkertaisimmillaan vaakuna on pelkkä kilpi väreineen ja tunnuksineen. Lisäksi kilven päällä voi olla kypärä peitteineen ja koristeineen. Täydellisessä vaakunassa voi kilven ja kypärän lisäksi olla myös arvokruunu, kilvenkannattajat, kilven takana olevaa esineistöä sekä vaakunaviitta tai vaakunateltta. Lisäksi vaakunassa voi olla tunnuslause, sotahuuto ja kunniamerkki.[9] Hallitsijan vaakunassa voi olla kruunausviitta.[10]

Vaakunaselitys

muokkaa
 
Helsingin vaakunan selitys: Sinisessä kentässä kultainen vene uimassa hopeisella, aaltokoroisella tyviöllä, veneen yläpuolella saatteena kultakruunu.[11]
Pääartikkeli: Heraldinen selitys

Vaakunaselitys kuvaa vaakunan sisällön sanallisesti tiettyjen muotovaatimusten mukaisesti. Vaakunaselityksen pohjalta taiteilija antaa vaakunalle virheettömän kuvallisen hahmon. Vaakunaselitys on vaakunan oikeellisuuden ainoa mitta, ja vaakuna esimerkiksi rekisteröidään ainoastaan vaakunan sanallisena selityksenä, ei kuvana. Vaakunaselityksen pohjalta tehty vaakuna on aina oikea, vaikka se eroaisi tyyliltään tai muuten muista toteutuksista.[12]

Heraldisen tunnuksen suunnittelijan kymmenen käskyä

muokkaa
  1. Käytetään vain heraldisia värejä (tinktuureja), jotka ovat kulta ja hopea eli metallit sekä punainen, sininen, musta ja vihreä. Vaakunapiirroksissa kullan sijasta voidaan käyttää keltaista ja hopean sijasta valkoista. Lipuissa ja viireissä näitä käytetään nykyisin lähes aina. Heraldiset värit ovat kirkkaat ja puhtaat, sävyltään tummuusasteikon keskivaiheilla.
  2. Pyritään käyttämään vain kahta väriä, joista toisen on oltava metalli. Kolmas väri edellyttää hyvin perusteltua syytä, mutta neljäs on jo huonoa heraldiikkaa.
  3. Värisäännön mukaan väriä ei saa sijoittaa värin päälle eikä viereen eikä metallia metallin päälle eikä viereen, ellei yhteinen raja ole aivan lyhyt.
  4. Kirjaimet, numerot tai tekstit eivät kuulu heraldiseen tunnukseen.
  5. Kuvioiden on oltava mahdollisimman suuria ja täytettävä niille varattu alue mahdollisimman tarkkaan.
  6. Kuvioiden on periaatteessa oltava kaksiulotteisia − ainakin niin, että ne on voitava esittää tunnistettavasti pelkkinä väripintoinakin, ilman varjostusta tai erillisiä rajaviivoja.
  7. Kuvioissa ei luonnonmukaisuus ole tärkeää, mutta luonteenomaisuus on.
  8. Heraldisen tunnuksen on oltava helposti mieleen jäävä, siihen ei saa ahtaa liikaa symboleja, vain ehdottomasti olennaisin - ihanne on yksi ainoa kuvio.
  9. Heraldiikassa ei saa inttää: yhtä asiaa ei saa symboloida kahdella tai useammalla kuviolla. Jos taas yksi kuvio riittää symboloimaan kahta tai useampaa asiaa, niin se vain vahvistaa kuvion symboliikkaa ja siten koko tunnusta.
  10. Kuvioiden on oltava sellaisia − niin kuin koko tunnuksenkin − että ne voidaan selityksensä (vaakuna- tai lippuselitys) mukaan mallia näkemättä uudelleen piirtää. Tämä vie myös siihen, että kuvion on oltava lajinsa yleispätevä edustaja: Se ei saa olla esimerkiksi jokin tietty linna, vaan ainoastaan heraldisesti tyylitelty linna, jonka voi sitten vaakunan tai lipun aiheen perusteluissa sanoa viittaavan vaikkapa Käkisalmen linnaan. Voimme sanoa, että kuvion täytyy olla sellainen, jolla ei ole erisnimeä.

Nämä niin sanotut käskyt on laatinut Jukka Suvisaari ja korjannut ja muutoksin varustanut Suomen Heraldisen Seuran johtokunnan asettama työryhmä, johon kuuluivat Kimmo Kara, Juhani Vepsäläinen ja Jukka Suvisaari, huhtikuussa 1990.

Alueellisia eroja

muokkaa

Vaikka heraldiikka on yleiseurooppalainen ilmiö, on siinä kansallisia ja alueellisia erityispiirteitä. Perusperiaatteet ja heraldiikan keskiaikaiset perinteet ovat kaikkialla yhteiset, mutta vuosisatojen aikana maiden välille on muodostunut eroja. Ranskaa pidetään heraldiikan kehtona, ja sen sekä Keski-Euroopan läntisten maiden muodostamaa aluetta sanotaan leijona-alueeksi, koska leijona on alueen vaakunoissa yleinen tunnus. Lisäksi Ranskan vaakunoissa suositaan kultaa ja sinistä sekä etenkin liljakylvöisiä kenttiä. Airutkuvioiden valikoima alueella on runsas, ja siellä on käytössä myös sellaisia kuvioita, joita muiden alueiden vaakunoissa ei juuri näe. Vaakunakokonaisuuksissa arvokruunuja ja vaakunatelttoja käytetään melko usein. Vaakunaselitykset ovat hyvin täsmällisiä johtuen osin siitä, että niissä käytetty käsitteistö on alun perin juuri ranskankielistä.[13]

Britteinsaarilla heraldiikka on yleispiirteiltään ranskalaisen kaltaista. Yksi selkeä ero on kuitenkin kypäränkoristeen käyttö: se voi olla irtonaisena kilven yläpuolella ilman kypärää nousten lakipunoksesta tai koristekruunusta. Sitä voidaan käyttää jopa pelkältään eräänlaisena tunnuksena. Kilpi on yleensä muodoltaan kolmiomainen, ja kypärän muoto ja sijoitus ilmoittavat suvun tai henkilön arvoasteen. Suosituimpia tunnuskuvioita ovat polviorret, ruusut, turkiskuvioinnit ja merenkulkuun liittyvät tunnukset. Lisäksi pääkuvioina käytetään paljon naturalistisia kuvia, jotka eivät sovi kovin hyvin heraldiikkaan. Skotlannissa on käytössä klaanipohjainen vaakunajärjestelmä, joka poikkeaa englantilaisesta. Sekä Englannissa että Skotlannissa heraldiikan perinteitä ja vaakunakulttuuria on valvottu julkisesti katkeamatta keskiajalta lähtien.[13]

Myös Italian heraldiikka juontuu Ranskasta. Siellä on kuitenkin käytössä kilpien muotoja, jotka muualla ovat harvinaisia. Tällaisia ovat muun muassa hevosenpääkilpi, suorakaiteen muotoinen Pavese-kilpi ja tarssi eli turnajaiskilpi, jonka oikeassa laidassa on kolo turnajaispeistä varten. Kypäränkoristetta ei juuri käytetä. Italian heraldiikalle erityistä ovat vaakunoissa esiintyvät guelfien ja ghibelliinien poliittiset tunnukset. Iberian niemimaalla puolestaan on yleistä, että vaakunoihin yhdistetään sekä isän että äidin puolelta periytyvät tunnukset. Niinpä alueen vaakunat ovat usein monikenttäisiä, jopa kirjavia. Reunus, jota muualla käytetään usein saman suvun jäsenten vaakunoiden erotteluun, toimiikin Iberian niemimaalla vaakunoiden yhdistämiskeinona. Sitä käytetään paljon esimerkiksi äidin puolen suvun vaakunatunnusten sijoituspaikkana. Vaakunoiden monikenttäisyyden vuoksi kilpi on usein muodoltaan leveätyvinen.[13]

Saksalaiseen heraldiseen kulttuurialueeseen kuuluvat Saksan lisäksi vanha Böömi ja Unkari, Pohjoismaat ja Baltian maat sekä osin Puola ja Balkanin alue. Saksalaisen alueen erityispiirteet ovat lähinnä kilven ulkopuolella. Kypäränkoristetta käytetään erottelukeinona osoittamaan eri sukuhaaroja, joten se kuuluu kiinteästi vaakunakokonaisuuteen. Vaakunoita yhdistettäessä kilven reunoille nostetaan kantavaakunoiden kypärät koristeineen. Arvoastetta kypärä ei silti ilmaise. Kotka on alueelle tyypillinen tunnus. Alueen muista tunnuskuvioista osa on muualla harvinaisia, eikä niille välttämättä ole edes luontevia nimiä muilla kielillä. Punamustia väriyhdistelmiä, jotka monella alueella ovat heraldiikan värisääntöjen vastaisia, käytetään suhteellisen paljon.[13]

Pohjoismaisten vaakunoiden erityispiirteenä on kapeiden ristien ja vinoristien käyttö vaakunakenttien rajana ilman, että ristillä itsellään olisi erityistä tunnustehtävää. Pohjoismaissa puhuvat vaakunat ovat usein syntyneet niin, että aateloitu on saanut nimensä vaakunansa tunnuskuvan mukaan eikä päinvastoin, kuten yleensä. Kypärien lukumäärä ilmaisee Pohjoismaiden heraldiikassa arvoastetta. Kreivien vaakunoissa kypäriä on kolme ja paroneilla kaksi.[13] Pohjoismaiden ja erityisesti Suomen heraldiikassa korot ovat suosittuja kuviointikeinoja. Suomen heraldiikkaan onkin hyväksytty 35 erilaista koroa, kun esimerkiksi Englannissa niitä on vain toistakymmentä.[14]

Puolassa vaakunajärjestelmä ja itse vaakunatkin poikkeavat muista. Sama vaakuna on siellä käytössä jopa 200 suvulla, joilla ei muuten ole yhteyksiä. Vaakunoiden tunnuskuviot ovat puumerkkimäisiä tai puumerkkejä, ja niiden selittäminen tavallisella heraldisella sanastolla on vaikeaa. Puumerkkikuvioiden lisäksi suosittuja ovat hevosenkenkä, kuu ja tähdet.[13]

  •  
    Ranskalaisen Le Corgne -suvun vaakuna. Alueen heraldiikalle tyypillistä ovat sininen ja kulta sekä leijona ja liljat tunnuksina.
  •  
    Englantilaisen Eden-suvun vaakuna, jossa polviorsia ja merellisiä tunnuksia.
  •  
    Italialaisen Baldovinetti-suvun vaakuna. Vaakunassa on ghibelliinien tunnus, musta kotka kultaisessa lakiossa.
  •  
    Belluga y Moncada -suvun vaakuna Espanjasta. Vaakuna on alueelle tyypillisesti monikenttäinen, ja reunusta on käytetty yhdistämiseen. Kilpi on leveätyvinen.
  •  
    Dexheimin vaakunassa on saksalaiselle alueelle tyypillinen kotka.
  •  
    Pudasjärven vaakunassa on Suomessa melko yleinen, muualla harvinainen havukoro.
  •  
    Andronowski-suvun vaakunassa on Puolalle tyypillinen puumerkkimäinen kuvio.

Tunnettuja heraldikkoja

muokkaa

Suomalaisia

muokkaa

Ulkomaisia

muokkaa

Heraldiikkaa koskeva lainsäädäntö Suomessa:

  • Laki Suomen vaakunasta 381/78
  • Laki Suomen lipusta 380/78
  • Laki Suomen lipusta annetuin lain muuttamisesta 588/1995
  • Asetus liputuksesta Suomen lipulla 383/78
  • VNP Suomen lipun väreistä 827/93
  • Asetus huvialustusten lipuista 292/1983
  • VNP virastojen sineteistä 185/1985

1990-luvulla tehdyt muutokset

  • Laki evankelis-luterilaisen kirkon vaakunoista 785/1986
  • SM päätös läänihallitusten virastotunnuksista 562/1997
  • VNP päätös Suomen historiallisten maakuntien vaakunoista 70/1963
  • Kuntalaki 365/1995 (6 §)
  • Tavaramerkkilaki 7/1964 (14§)
  • Asetus arkistolaitoksesta 832/1994 (16§)

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ heraldiikka Suomen etymologinen sanakirja. Viitattu 10.5.2025.
  2. ↑ a b c d e f g Otavan suuri Ensyklopedia, 3. osa (Hasek-juuri), s. 1732–4, art. Heraldiikka. Otava, 1978. ISBN 951-1-02232-6
  3. ↑ a b c d Kara 1998, s. 9–10, 48–50.
  4. ↑ Kara 1998, s. 12–14.
  5. ↑ Kara 1998, s. 15–19.
  6. ↑ Kara 1998, s. 20.
  7. ↑ Kara 1998, s. 37–38.
  8. ↑ Kara 1998, s. 62–65.
  9. ↑ Kara 1998, s. 6, 8.
  10. ↑ Kara 1998, s. 46.
  11. ↑ Helsingin kaupungin vaakuna Europeana Heraldica. Kansallisarkisto. Viitattu 11.04.2022.
  12. ↑ Kara 1998, s. 51.
  13. ↑ a b c d e f Kara 1998, s. 66–68.
  14. ↑ Kara 1998, s. 37.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Eriksson, Olof: Heraldiikka ja symbolit: Opas heraldisten tunnusten muotoilun perusteisiin. Helsinki: Suomen heraldinen seura, 1982. ISBN 951-99419-4-0
  • Kara, Kimmo: Vaakunaselitys. Helsinki: Suomen heraldinen seura, 2010. ISBN 978-951-98088-2-6
  • Railo, Topi & Stürmer, Heinz & Talari, Tapani (toim.): Suomalaisia vaakunoita: Henkilöitä, sukuja, yhteisöjä. (Kirjoittajat: Maunu Harmo, Kimmo Kara. Vaakunapiirrokset: Reijo Helläkoski. Julkaisusarja no 25) Helsinki: Suomen heraldinen seura, 2006. ISBN 951-98088-1-7
  • Suomen kunnallisvaakunat. Helsinki: Suomen kunnallisliitto, 1982. ISBN 951-773-085-3
  • Suomen kuntavaakunat, maakuntavaakunat ja -tunnukset. (Koonnut Marjatta Ruohomaa) Helsinki: Suomen kuntaliitto, 2005. ISBN 952-213-001-X

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Heraldiikka.
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vaakuna.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Heraldiikka&oldid=23236333”