Sukuvaakuna

Keskiajan jälkeen sukuvaakunoita käytettiin yhä paljon sineteissä: Glöersen-suvun vaakuna noin vuodelta 1720. (Cato Holmsen: "Slekten Glöersen med sidelinjer", 1929).

Sukuvaakuna on vaakuna, joka rakentuu ensisijaisesti kilvestä, sekä mahdollisesti arvokruunulla tai kypärästä ja kypäränkoristeesta korostamaan suvun merkitystä heraldisella kuvalla. Sukuvaakunat voivat olla joko aatelisten sukujen tunnuksina toimivia aatelisvaakunoita tai aatelittomia porvarisvaakunoita. Suku- ja virka vaakunoiden sisältämiä heraldisia kuvia käytettiin sineteissä, suojaamaan asiakirjan sisältö sinetöimällä kirje, sekä vahvistamaan vastaaottajalle asiakirjan lähettäjä.

Alkuaan sukuvaakunat ovat lähtöisin henkilövaakunoista, jotka ovat periytyneet suvussa. Skotlannissa sukuvaakunat ovat edelleen henkilövaakunoita ja ainoastaan suvun päämies käyttää suvun vaakunaa alkuperäisenä ilman erottelua. Sukuvaakuna periytyy agnaattisesti eli patrilineaarisesti, toisin sanoen isältä kaikille lapsille ja näistä lapsista edelleen poikien kaikille lapsille. Ns. Sukuseuravaakuna on eri asia kuin periytyvä sukuvaakuna, ja se on rinnastettavissa minkä tahansa muun yhdistyksen tai seuran vaakunaan. Jotkut suvut ovat käyttäneet sukuvaakunaa myös sukuyhdistyksen vaakunana. Useissa Euroopan maissa ja Amerikassa esiintyy huijaustoimintaa (Wappenschwindel, Bucket shop), jossa myydään vanhoja sukuvaakunoita tai niihin liittyviä tuotteita asiakkaille, joiden esi-isille vaakunan uskotellaan kuuluvan.

HistoriaMuokkaa

Klassisen selityksen mukaan keskiajan haarniskoidut ritarit alkoivat käyttää kilvissään vaakunatunnuksia, jotta heidät olisi mahdollista tunnistaa taistelukentällä. Myöhemmin on tosin epäilty, että kilven merkitys yksittäisten ystävien ja vihollisten erottamisessa toisistaan taistelun keskellä lienee ollut vähäinen. Ritarien tunnistautumisella oli kuitenkin keskiajan kunniakulttuurissa tärkeä sosiaalinen merkitys ja siten he myös pystyivät erottautumaan alempisäätyisistä sotilaista. Vaakunoiden käyttö alkoi muuttua systemaattiseksi noin vuodesta 1130 alkaen ja tällöin alkoi kehittyä myös vaakunoihin liittyvä heraldiikka. Vaakunoista alkoi vähitellen tulla perinnöllisiä, mutta aluksi oli mahdollista, että esimerkiksi mies saattoi käyttää vaimonsa tai vasalli herransa vaakunaa. Vaakunoiden käyttö levisi nopeasti ritareilta alempien yhteiskuntaryhmien ja yhteisöiden käyttöön.[1]

Kilvistä ritarien vaakunat siirtyivät pian myös näiden sinetteihin, joihin kilpi oli tapana kuvata. Kilven ohella vaakunaan kuuluu usein niin sanottu kypäränkoriste, jolla on myös konkreettinen tausta. Varsinkin turnajaisiin osallistuneet ritarit alkoivat käyttää kypäriinsä kiinnitettyjä koristeita tunnistautumiseen. Varhaisin todistettu tieto tällaisesta on Flanderin kreivin sinetissä oleva kuva 1190-luvulta. Alkuaan tunnistamisen avuksi alettiin 1200-luvun puolivälistä alkaen julkaista myös kuvitettuja vaakunaluetteloita eli vaakunakirjoja.[1] Heraldiikan kehittymisen myötä kehittyivät myös niin sanotut vaakunaselitykset 1200-luvun puolivälistä alkaen.[2]

Vaakunakirja (aateliskirja) on asiakirja, jolla hallitsija uudelle aatelismiehelle juhlallisesti vahvistaa hänen arvonsa. Ensimäiset varsinaiset aateliskirjat antoi Ranskassa Filip IV Kaunis, Saksassa Kaarle IV, Pohjoismaissa Eerikki Pomme-rilainen vuonna 1420 (suomalaiselle Björn Paavalin pojalle, Kodbolstan herralle Ahvenanmaalla).

1300-luvulta alkaen vaakunoiden yhteydessä alettiin käyttämään myös ritarikuntien tunnuksia ja henkilölle myönnettyjä kunniamerkkejä, mistä tehtiin Ruotsissa vuonna 1748 pakollista.[3]

AatelisvaakunatMuokkaa

Vanhimmat aatelisvaakunat ovat aatelisten itsensä käyttöön ottamia, mutta 1300-luvulta alkaen hallitsijat ryhtyivät antamaan niitä vaakunakirjeillä. 1300-luvun oikeusoppinut Bartolus de Saxoferrato muotoili periaatteen, jonka mukaan kuka tahansa sai ottaa käyttöön oman vaakunan, mutta hänen mukaansa hallitsijan antamilla tai vahvistamilla vaakunoilla oli vahvempi oikeussuoja.[1]

Pohjoismaissa muodostui aatelissukujen etuoikeudeksi käyttää vaakunassaan tiettyjä elementtejä erotukseksi muista vaakunoista. Niitä olivat muun muassa vaakunakilven ylle kuvattu turnajaiskypärä, arvokruunu sekä kilpeä kannattelevat hahmot.[3] Aatelittomilta nämä kiellettiin Ruotsissa lopullisesti kuninkaallisella asetuksella vuonna 1762.

Koska Pohjoismaissa sukunimien käyttö yleistyi myöhään, monet suvut ottivat nimensä vaakunassaan esiintyneestä aiheesta.[1] Suomessakin yleistyi 1600-luvulla tapa käyttää aatelisvaakunoita hautajaisissa ja ripustaa niitä aatelisten kotipitäjien kirkkojen seinille.[4] Suomen aatelissukujen vaakunoista pitää kirjaa Ritarihuone.


Poimintoja aatelisvaakunoistaMuokkaa

Suomen nelijakoinen SäätyjärjestysMuokkaa

Suomen ritarihuone joka yllä pitää aateliskalenteria, luettelo suomeen matrikoiduista aatelissuvuista, säätyjen julistus ns. Erioikeus (privilegio (lat. privilegium) annettiin vuonna 1723. Tuolloin Suomen nelijakoisesta säädyistä säätyjenedustus kattoin noin 1 % Suomen muusta väestöstä.

Aateli (ylä-sääty, älymystö) aristokaattiset ylimysvaltaa pitävä

Papisto (ylä-sääty, sivistyneistö)

Porvari (Kolmas-sääty, ala-sääty, sivistyneistö) Ranskan kolmanteen säätyyn kuuluivat myös talopojat

  • Valtaporvarit (ulkomaan kauppaan oikeutetut)
  • Kauppiaat (kaupunki- ja maalaisporvarit)
  • Käsityöläiset ja varakkaat pikkuporvarit (lähinnä sepät, sekä myös perityn varakkuuden omaavat, mikäli kouluttautui ja sijoittui yhteiskunnallisesti arvostettuun tehtävään)

Talonpoikaissääty (neljäs-sääty, ala-sääty, maansa omistava kansaluokka, lähinnä pohjoismaissa)


VakuunapoimintojaMuokkaa

Aatelittomat vaakunatMuokkaa

Tarkoittaa. Ylä-säädyssä pappien käyttämiä henkilö- ja virkavaakunoita, ala-säädyssä porvareiden ja talonpoien suku- ja henkilö vaakunoita sekä lisäksi yhdistysten, järjestöjen sekä valtiollisia virka tunnuksia, sekä alueellisia maakuntien- ja läänin vaakunoita.

Aatelittomia vaakunoita kutsutaan Saksassa ja pohjoismaissa yleisesti porvarisvaakunoiksi (engl. burgher arms) ja näillä tarkoitetaan sääty-yhteiskunnassa nauttivan varsinaisten porvarien eli kauppiaiden ja käsityöläisten lisäksi myös pappien ja talonpoikien käyttämiä vaakunoita. Porvarisvaakunoita on käytetty keskiajalta asti eivätkä ne aluksi eronneet mitenkään aatelisvaakunoista. Porvarisvaakunoita on käytetty kaikkein eniten Sveitsissä, Alankomaissa ja Saksassa Itä- Friisinmaalla, jossa niiden määrä on runsaasti ylittänyt aatelisvaakunoiden määrän. Joissain maissa porvarisvaakunat ovat olleet kiellettyjä. Porvarisvaakunaan kuuluu ns. pistokypärä ilman kaulakorua tai kruunua. Porvarisvaakunoita rekisteröi Suomessa epävirallisesti Suomen Heraldinen Seura.

Porvarisvaakunat (arms) sijoittuvat Etelä- ja Keski-eurooppaan kuten 1790-luvun vaihteen Ranskaan jossa edusti ns. kolmas sääty, joihin lukeutui porvareiden lisäksi aatelisia, pappeja, talopoikia kuin linnanherrojen merkittäviä palvelioita ja alaisia. Hyvä esimerkki porvarisvaakunasta on 1450-luvulla Sveitsissä vaikuttanut Oesch-suku, jolla on arms-vaakuna tunnuksena. Suvussa eräs Josse Pierre toimi kreivi Michelin alaisena linnanvahtina tai eräänlaisena valtuutettuna. Hänellä oli suuri perhe ja paljon sukua. Sukunsa osallistui aikanaan Algien perintömaan valtaukseen. Esch ja Oesch -nimisiä henkilöitä oli palvellut useissa merkittävissä viroissa, useimmat heistä olivat kuitenkin maata viljeleviä talonpoikia, Pohjoismaissa talopojat kuuluivat ns. neljänteen säätyyn, porvarisvaakunat olivat pohjoismaisessa talopoikien keskuudessa etelä- ja keskieuroopanmaita vähemmän tunnettuja, usein vaakunat olivatkin ulkomailta tuotuja ja perinnöksi saatuja.


Pomintoja henkilö, suku, suku-seurojen, yhdistysten ja säätiöiden porvarisvaakunoistaMuokkaa

Suomen presidenttien vaakunatMuokkaa

Presidettien vaakunat Suomessa (arms of the Presidents of Finland) on Suomen presidenteille suunniteltu heraldinen henkilövaakuna ritarivaakunalla, eroteltuna porvarisvaakuna kilvellä. Presidentille myönnetään yhden tai useamman ritarikunnan jäsenyys, Ritarivihkimyksen saatuaan presidentille suunnitellaan ritarivaakuna. Poikkeuksena yksittäisten aatelisukujen (patrilineaarisesti) perityt suku-vaakunat jotka ovat jo ritaristossa, ilman perimystä jäsenyyden on saanut vain ulkomaisiin ritarikuntiin, kuten Ruotsissa serafiimiritarikunnan ja Tanskan elefanttiritarikuntaan. Ritarikunnista myönnetyt henkilövaakunat eivät ole perinöllisiä.


Poimintoja Suomalaisten presidenttien porvarisvaakunoistaMuokkaa

Suomen kirkollisvaakunatMuokkaa

Kirkolliset tunnukset kuuluvat porvarisvaakunoihin ja ovat perinteisesti hyvin heraldisia, ominaista vaakunassa on kypäränsijasta päähine, tunnuksena kilvessä kuvataankin vaakunoita sekä henkilön tai viranhaltian sinettiä. Kirkollinen tunnuskuva esittää kuvan tai esineen muodossa tiettyä uskonnollista käsitettä, tapahtumaa tai henkilöä. Tunnuskuvilla on osoitettu kirkollista aluejakoa (kirkko, hiippakunta, rovastikunta ja seurakunta) sekä annettu alueille ja niiden papeille ja piispoille erottuva merkki. Tunnukset ovat luoneet ja vahvistaneet alueellista identiteettiä. Kirkollisten tunnusten suomalainen historia ulottuu aina keskiajalle asti. Tällöin Turun hiippakunta sai itsenäistyessään Uppsalan hiippakunnan vaakunan värit käännettyinä. Ainakin piispa Bero Balkista alkaen (1385-1412) piispojen sinettien alareunassa oli rinnakkain hiippakunnan vaakuna ja piispan oma (suvun) vaakuna. pappien henkilövaakuna erotetaan ritarikypästä lieriöhatulla tai piispan päähineellä, kirkkotunnukselliset henkilö-ja virkavaakunat eivät olleet perinnöllisiä.


Poimintoja suomalaisista kirkollisista vaakunoistaMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d Matikkala 2011, s. 10–12.
  2. Matikkala 2011, s. 24.
  3. a b Matikkala 2011, s. 18.
  4. Matikkala 2011, s. 19.

Aiheesta muuallaMuokkaa