Avaa päävalikko

Taloustiede on yhteiskuntatiede, joka tutkii talouden toimintaa. Tavallisia tutkimuksen kohteita ovat hyödykkeiden kulutus, tuotanto ja allokointi, markkinoiden toiminta sekä talouden kokonaisuuteen liittyvät kysymykset kuten talouskasvu ja inflaatio. Laajemmin ottaen taloustieteen näkökulmaa voidaan soveltaa lähes kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan. Sen mukaan toimijoita ohjaavat kannusteet ja pyrkimys hyödyn maksimontiin. Suomeksi taloustiedettä sanotaan myös kansantaloustieteeksi erotuksena liiketaloustieteestä. Taloustieteessä akateemisen tutkinnon suorittanutta kutsutaan taloustieteilijäksi tai ekonomistiksi.

Taloustiede jaetaan tyypillisesti kahteen laajaan kokonaisuuteen: mikrotaloustieteeseen ja makrotaloustieteeseen. Edellinen selvittää lainalaisuuksia yksittäisten taloudellisten toimijoiden käyttäytymisessä. Yleensä tarkastelun kohteena on yksilö, kotitalous tai yritys. Mikrotaloustieteellä on yleisesti hyväksytty yhtenäinen teoriapohja. Makrotaloustiede on kehittynyt kansantalouden tilinpidon pohjalta ja se tarkasteee taloutta kokonaisuutena. Makrotaloustieteellä ei ole yhteinäistä teoriaa vaan se koostuu nykyään joukosta erillisiä malleja.

Taloustieteen teoria on sovellettua matematiikkaa. Teoria perustuu ihmisten käyttäytymisestä tehdyille oletuksille, kuten preferenssien rationaalisuudelle. On empiirinen kysymys, missä määrin nämä oletukset pitävät paikkansa ja missä määrin johdetut teoreettiset tulokset ovat oikeita. Taloudellisesta aineistosta tilastollisin menetelmin tehtävää empiiristä tutkimusta kutsutaan ekonometriaksi.

Taloustieteessä tehdään usein ero positiivisen ja normatiivisen tutkimuksen välillä. Positiivinen taloustiede pyrkii selvittämään talouden toimintamekanismeja ja kehittämään teorioita. Normatiivinen taloustiede ottaa kantaa siihen, miten taloutta pitäisi hoitaa ja millaiseen järjestelmään tulisi pyrkiä. Akateeminen tutkimus on yleensä positiivista kun taas poliittinen keskustelu on normatiivista.

MikrotaloustiedeMuokkaa

Pääartikkeli: Mikrotaloustiede

Mikrotaloustiede tutkii yksittäisten taloudellisten toimijoiden, kuten yksittäisten henkilöiden, kotitalouksien ja yritysten taloudellista käyttäytymistä. Mikrotaloustieteen päämääränä on selvittää, miten yksittäiset taloudelliset toimijat tekevät päätöksiä niukkuuden vallitessa sekä miten nämä päätökset vaikuttavat toisiin talouden toimijoihin. Keskeisenä kiinnostuksen kohteena on, miten hinnat määräytyvät markkinoilla.

Mikrotaloustieteen teoriapohjaMuokkaa

Nykyaikainen mikrotaloustiede perustuu laajalti hyväksyttyyn yhtenäiseen teoriapohjaan. Tämä teoriapohjan perustana on oletus hyödyn maksimoinnista: jokainen taloudellinen toimija pyrkii käyttämään resurssinsa mahdollisimman tehokkaasti. Teorian mukaan yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa ja kuluttajat taasen oman hyötynsä. Kuluttajien oletetaan saavan hyötyä kulutuksesta: mitä enemmän kuluttajilla on tarpeelliseksi kokemiaan hyödykkeitä, sitä enemmän kuluttajilla on hyötyä.

Hyödynmaksimoinnin taustalla on oletus kuluttajien preferenssien rationaalisuudesta. Sillä tarkoitetaan, että kuluttajien tulee olla valinnoissaan johdonmukaisia. Lisäksi kuluttajilla pitää olla käytössään täydellinen informaatio markkinoista ja tulevista tapahtumista. Nämä oletukset eivät ole aina realistisia, jonka vuoksi niitä yritetään väljentää teorian laajennuksissa.

Yksi teorian tärkeimpiä tuloksia on, että kuluttajien luoma kysyntä ja yritysten tarjonta johtaa vapailla markkinoilla tasapainohintaan, joka tuottaa tehokkaan tuloksen. Tehokkuus ei ole yksiselitteinen käsite, ja tässä yhteydessä se tarkoittaa Pareto-optimaalisuutta eli sitä, että kenenkään asemaa ei voida parantaa heikentämättä jonkun muun asemaa. Tulos pätee vain, kun kaikille hyödykkeille on markkinat, vallitsee täydellinen kilpailu ja kaupankäynnin kustannukset eli transaktiokustannukset ovat pieniä.

Kuluttajan ongelmaMuokkaa

Mikrotaloustieteen perusolettamus on, että yksittäiset kuluttajat pyrkivät maksimoimaan oman hyvinvointinsa. Tyypillisesti kuluttajan hyöty on sitä suurempi, mitä enemmän hyödykkeitä hän kuluttaa. Koska kuluttajalla on kuitenkin rajallinen määrä rahaa, ei hän voi kuluttaa kaikkia hyödykkeitä rajattomasti. Kuluttaja joutuu siis päättämään, kuinka paljon mitäkin hyödykettä hän kuluttaa. Tämä päätöksentekoprosessi tunnetaan mikrotaloustieteessä kuluttajan ongelmana.

 
Indifferenssikäyrä I1 yhdistää suuremman määrän hyödykkeitä x ja y kuin indifferenssikäyrä I2. Tyypillisesti kuluttujat haluavat mieluummin olla kauimpana origosta sijaitsevalla indifferenssikäyrällä.

Mikrotaloustieteellisen analyysin ratkaisu kuluttajan ongelmaan perustuu kuluttajan preferenssien tutkimiseen. Oletetaan, että kuluttaja voi hankkia vain kahta eri hyödykettä A ja B.[1] Kuluttaja on valmis luopumaan osasta hyödykettä A jos hän saa tilalle riittävästi hyödykettä B ja päinvastoin. Luonnollisesti kuluttaja on tyytyväisempi, jos hän saa enemmän kumpaa tahansa hyödykettä luopumatta toisesta hyödykkeestä. Ne hyödykeyhdistelmät, joihin kuluttaja on yhtä tyytyväinen muodostavat indifferenssikäyrän.

Laskevan rajahyödyn periatteen mukaan, kuluttaja saa jokaisesta lisäyksiköstä hyödykettä vähemmän hyötyä kuin edellisestä. Näin ollen indifferenssikäyrien oletetaan olevan koveria eli konvekseja. Kuluttaja valitsee siis sellaisen hyödykeyhdistelmän, joka maksimoi hänen hyötynsä käyttetävissä olevien varojen rajoissa.

Tämän analyysin perusteella voidaan johtaa kuluttajan kysyntäkäyrä tai kysyntäfunktio, joka osoittaa kuinka paljon kuluttaja on valmis hankkimaan tiettyä hyödykettä kullakin hinnalla. Kysyntäkäyrät ovat yleensä alaspäin laskevia, sillä kuluttajien oletetaan haluavan ostaa kutakin hyödykettä sitä enemmän mitä matalampi sen hinta on.

Yrityksen ongelmaMuokkaa

Yritysten oletetaan pyrkivän tuottamaan omistajillen mahdollisimman suuren hyödyn maksimoimalla voittonsa. Yritys ottaa huomioon kohtaamansa kysynnän määrän eri hinnoilla ja mahdolliset tuotantovaihtoehdot eli tuotantomahdollisuuksien käyrän. Tuotannossa ajatellaan vallitsevan vähenevä rajatuottavuus, joka tarkoittaa että suurilla tuotantomäärillä toiminta muuttuu tehottomammaksi.

Jos markkinoilla vallitsee täydellinen kilpailu, jokainen yritys tekee nollavoittoa. Se tarkoittaa, että voitto kattaa ainoastaan sijoitetulle pääomalle vaadittavan koron. Jos joku yritys onnistuisi tekemään suurempaa voittoa, tulee markkinoille lisää kilpailua ja hinta laskee. Yritysten, jotka tekevät vähemmän voittoa, oletetaan poistuvan markkinoilta.

Käytännössä markkinoilla vallitsee täydellistä kilpailua vastaava tilanne vain harvoin. Epätäydellisen kilpailun tapauksessa yrityksiä toimii markkinoilla rajallinen määrä ja niillä on hinnoitteluvoimaa. Tällöin yritysten kannattaa nostaa hintaa voittojen kasvattamiseksi ja kuluttajien saama hyöty vähenee. Tiettyjä epätäydellisen kilpailun muotoja, kuten monopoleja ja kartelleja, pidetään erityisen haitallisina, ja niitä pyritään säätelemään.

Mikroteorian laajennuksiaMuokkaa

Mikrotaloustieteen teoriaa on laajennettu tarkastelemaan tilanteita, jotka ovat ajassa muuttuvia tai joissa yksi tai useampi perusteorian oletus ei pidä paikkansa. Markkinahäiriöllä tarkoitetaan tilanteita, joissa markkinoilla ei ole täydellistä kilpailua tai koko markkinat puuttuvat. Häiriöiden katsotaan yleensä olevan peruste valtion puuttumiselle markkinoiden toimintaan. Taloudellisella toiminalla voi olla ulkoisvaikutuksia, jolloin toiminta vaikuttaa johonkin kolmanteen osapuoleen. Tällöin kyseisen vaikutukselle pitäisi olla markkinat, jotta lopputulos olisi optimaalinen. Negatiivisesta vaikutuksesta on yleinen esimerkki saasteet ja positiivisesta koulutus.

Perusteoria koskee lähinnä markkinoiden tasapainon määräytymistä eli mallit ovat staattisia. Se ei siis sovellu tarkastelemaan ajassa muuttuvia eli dynaamisia ilmiöitä. Ihmisten käyttäytyminen elinkaaren aikana on yleinen mikrotalouden mallien tarkastelun kohde. Tällöin on otettava huomioon, että ihmiset preferoivat nykyistä kulutusta tulevaan. Tämä preferenssi otetaan huomioon diskonttaamalla tuleva hyöty nykyarvoon. Jos kuluttajan preferenssit ovat aikakonsistentit, on diskonttaus eksponentiaalista.

Tarkasteltaessa tulevaisuuteen liittyviä valintatilanteita, on luonnollista pyrkiä väljentämään täydellisen informaation oletusta. Yleisemmin tehdään oletus, että kuluttajat pystyvät ennustamaan keskimäärin oikein, mutta voivat kohdata satunnaisia shokkeja. Tällöin mallitetaan odotetun hyödyn maksimointia. Analyysissa olennainen kysymys liittyy kuluttajien riskinottohaluun eli riskiaversioon. Riskiin liittyvissä kysymyksissä on todettu ihmisten olevan ainakin jossain määrin epäjohdonmukaisia.

Toinen epätäydellisen informaation muoto on epäsymmetrinen informaatio. Se tarkoittaa kaupankäynnin tilanteita, joissa joko myyjällä tai ostajalla on enemmän informaatiota. Epäsymmetrinen informaatio on yksi markkinahäiriöiden lähde. Tunneituin esimerkki liittyy autokauppaan, jossa ostajat eivät pysty erottamaan hyviä autoja huonoista. Markkinoilla voi tapahtua haitallista valikoitumista, jos myyjät eivät saa tämän vuoksi tarpeeksi hyvää hintaa hyvistä autoista. Muita yleisiä epäsymmetrisen informaation tilanteita ovat päämies-agentti -ongelma ja vakuutusten yhteydessä yleinen moraalisen hasardin ongelma.

Monia mikrotaloustieteen valintatilanteita analysoidaan peliteorian avulla. Esimerkkejä peliteorian sovelluskohteista ovat esimerkiksi huutokauppa teoria, neuvottelut, oligopolien toiminta ja äänestäminen. Teorian ratkaisumallit, kuten Nash-tasapaino, perustuvat yleensä pelaajien rationaalisuuteen. Peliteoria kehitettiin alun perin juuri taloustieteen ongelmien ratkaisuun. Se on erityisen hyödyllinen työkalu myös epätaydellisen ja epäsymmetrisen informaation tilanteita.

MakrotaloustiedeMuokkaa

Pääartikkeli: Makrotaloustiede

Makrotaloustiede tutkii taloutta kokonaisuutena. Makrotaloustieteen päämääränä on selittää koko talouden laajuisten ilmiöiden, kuten inflaation, työllisyyden ja talouskasvun syitä, seurauksia sekä keskinäistä yhteyttä. Toisin kuin mikrotaloustieteellä, nykyaikaisella makrotaloustieteellä ei ole vastaavaa yleistä teoriaa. Erityyppisten kysymysten analysointiin on makrotalouden tutkimuksessa kehitetty useita erillisiä malleja.

Makrotaloustieteen tarkastelemat kysymykset liittyvät aggregattisuureisiin eli ne ovat summa yksittäisten ihmisten taloudellisista toimista. Perinteisesti tarkasteltuja käsitteitä ovat olleet kulutusfunktio, säästämisaste, investoinnit ja kokonaistuotantofunktio. Nykyään yleinen näkemys on, että makrotalouden malleilla tulisi olla hyvät mikrotaloustieteelliset perusteet.

Makrotaloustiede erkani selkeästi omaksi tutkimussuunnaksi 30-luvun laman aiheuttaman talouskriisin ja sitä seuranneen tutkimuksen seurauksena. Erityisen merkittävän työn teki John Maynard Keynes, joka kehitti kokonaiskysyntään perustuvan mallin yrittäessään selittää laman aikaisia ongelmia. 70-luvulle tultaessa keynesiläinen taloustiede alkoi kohdata kasvassa määrin kritiikkiä uusklassiselta koulukunnalta. Tunnetuimpia kriitikoita on Robert Lucas, Jr, joka painotti rationaalisten odotusten hypoteesin merkitystä ja kuluttajien käyttäytymisen mallintamisen merkitystä. Jälkimmäinen tunnetaan Lucas-kritiikkinä.

Koska makrotalouden mallit pyrkivät usein vastaamaan suoraan talouspolitiikan kysymyksiin, on se tutkimusalana on laajemman poliittisen mielenkiinnon kohteena kuin mikrotaloustiede. Tämä näkyy makrotaloustieteen jakautumisessa useisiin koulukuntiin. Nykyään taloustieteen valtavirtatutkimus on yhdistelmä uusklassisen ja keynesiläisen taloustieteen näkemyksiä.

Makrotaloustieteen tunnetuimmat mallitMuokkaa

Talouskasvun tutkimusMuokkaa

Talouskasvun teoria on tutkituimpia taloustieteen kysymyksiä. Nykyisistä makrotaloustieteessä käytetyistä malleista Ramsey-malli on yksi vanhimpia. Se tutkii, kuinka paljon kansantalouden pitäisi säästää, jotta kulutus maksimoitaisiin jokaisen sukupolven aikana. Mallin esitti ensimmäisenä Frank Ramseyn vuonna 1928 [2].

Solow'n malli on yleisnimitys eksogeenisen kasvun malleille, joiden tavoitteena on selittää pitkän aikavälin talouskasvua. Se tarkastelee talouskasvua laajemmin kuin Ramsey-malli ottaen huomioon esimerkiksi teknologisen kehityksen ja väestönkasvun, vaikka se on säästämisen suhteen yksinkertaisempi. Malli on saanut nimensä Robert Solow:lta, joka laajensi ja teki tunnetuksi eksogeenisen kasvun mallia ja sai työstään taloustieteen Nobelin palkinnon [3]. Myöhemmin on kehitetty endogeenisen kasvun malleja, jotka pyrkivät kuvaamaan teknologista kehitystä tarkemmin.

Suhdannevaihtelun tutkimusMuokkaa

Yksi makrotaloustieteellisen tutkimuksen perusaloja on suhdannevaihtelun tutkimus. Se pyrkii selittämään talouden kokonaiskysynnässä ja tuotannossa tapahtuvia muutoksia. Tavoitteena on tarjota talouspolitiikan tekijöille oikeat menetelmät suhdannevaihtelun tasaamiseen.

Perinteisesti makrotaloustieteilijät käyttävät suhdannevaihtelujen selittämiseen kolmea vaihtoehtoista makrotaloudellista mallia:

  1. AS-AD -malli, joka selittää suhdannevaihteluja talouden kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan avulla.
  2. IS-LM -malli, joka pyrkii esittämään matemaattisesti keynesiläisen talousteorian perusteet. Mallin laajennus on pientä avointa kansantaloutta kuvaamaan pyrkivä Mundell-Fleming -malli.

Tuorein tunnustusta saanut teoria on niin sanottu "Real business cycle" -teoria. Teorian tunnetuimmat kehittäjät ovat Finn Kydland ja Edward Prescott. [4] Teorian nimi viittaa siihen, että se pyrki alun perin mallittamaan suhdannevaihteluita reaalisilla suureilla eli ottamatta huomioon rahapolitiikan vaikutusta. Alkuperäistä mallia pidettiin puutteellisena, koska se ei sisältänyt rahapolitiikan lisäksi myöskään markkinoiden tehottomuutta eikä työttömyyttä lainkaan. Myöhemmin mallia on laajennettu ja sen käytännön toimivuus on aktiivisen tutkimuksen kohteena.

Rahapolitiikan tutkimusMuokkaa

Rahapolitiikka on hallituksen tai keskuspankin väline inflaation, valuuttakurssin, työttömyyden tai talouskasvun hallintaan säätelemällä rahan tarjontaa. Rahan tarjontaa voidaan muuttaa esimerkiksi suoraan ohjauskoron kautta tai epäsuorasti avomarkkinaoperaation avulla, muuttamalla pankkien varanto vaatimuksia tai käymällä valuuttakauppaa.

Useat keskuspankit ovat enemmän tai vähemmän itsenäisiä ja ne keskittyvät erityisesti inflaation kontrollointiin. Yleensä tasaista ja matalaa inflaatiota pidetään hyvänä, koska se tuo joustoa talouden sektoreille, joilla on hintajäykkyyttä. Negatiivista inflaatiota eli deflaatiota pidetään taas huonona, koska se vähentää kannusteita investointiin ja kulutukseen.

Keskuspankit saavat tuloa rahan liikkeelle laskusta. Rahan kvantiteettiteorian mukaan rahan määrää voidaan lisätä halutun inflaation ja taloudellisen aktiviteetin lisääntymisen verran. Setelirahoituksen vaarana on liiallinen rahamäärän lisäys ja inflaation nousu. Korkea inflaatio on taloudelle haitaksi, koska se tekee valuutan hallussapidon epäedulliseksi ja lisää rahan kiertokulkua. Tällöin vaarana on inflaation lisääntyminen entisestään eli hyperinflaatio ja taloudellisten toimijoiden luottamuksen menetys.

Rahapolitiikkaan liittyy myös kiinteästi valuuttajärjestelmä. Kiinteiden kurssien tapauksessa keskuspankki päättää valuutan arvosta suhteessa muihin valuuttoihin ja käy kauppaa valitsemallaan hinnalla. Tällöin devalvointia ja revalvointia voidaan käyttää talouspolitiikan välineenä. EU sekä useat maat antavat kuitenkin valuuttansa arvon määräytyä vapaasti markkinoilla, jolloin valuuttaa sanotaan kelluvaksi.

Ekonometrinen tutkimusMuokkaa

Pääartikkeli: Ekonometria

Ekonometria on empiiristä taloustieteellistä tutkimusta, jossa sovelletaan tilastotieteen menetelmiä. Ekonometrisen tutkimuksen avulla voidaan estimoida taloudellisia riippuvuussuhteita, testata taloustieteen teorioita käytännössä sekä arvioida julkisen tai yksityisen sektorin tekemiä uudistuksia.

Taloustieteellisessä tutkimuksessa on vain harvoin mahdollista käyttää kontrolloituja kokeita. Tämän vuoksi ekonometriassa on keskitytty tutkimaan erityisesti sellaisia tilastollisia malleja, jossa selittävät muuttujat ovat satunnaismuuttujia eivätkä kiinteitä.

Ekonometrisissä malleissa on usein endogeenisiä muuttujia. Endogeenisella selittävällä muuttujalla tarkoitetaan sitä, että selittävä muuttuja on korreloitunut virhetermin kanssa. Teoreettinen ekonometrinen tutkimus liittyy usein muuttujien endogeenisyydestä aiheutuvien ongelmien korjaamiseen. Mikroaineiston tapauksessa endogeesyydestä aiheutuvaa harhaa korjataan yleisimmin instrumenttimuuttujien avulla.

Ekonometriset menetelmät jaotellaan usein tarkasteltavan aineiston mukaan. Kun tutkimusyksikkö on yksilö, kotitalous tai yritys, puhutaan mikroaineistosta. Tällaisia ovat esimerkiksi poikkileikkausaineistot ja paneeliaineistot. Kun aineisto on aggregoitu esimerkiksi koko kansantalouden tasolle, on kyseessä aikasarja-aineisto.

Taloustieteen tutkimussuuntiaMuokkaa

Soveltava taloustieteellinen tutkimus jakaantuu useille osa-alueille. Näistä tunnetuimpia ovat:

  • Julkistaloustiede keskittyy tulonjakoon, talouden tehokkuuteen ja muihin talouspoliittisiin kysymyksiin. Näihin liittyy hyvinvointitaloustieteen lisäksi monia kysymyksiä kuten ulkoisvaikutuksista johtuvat markkinahäiriöt ja verotuksen kannustevaikutukset.
  • Kansainvälinen talous jakaantuu kansainvälisen kaupan, valuuttamarkkinoiden ja investointien tutkimukseen. Kansainvälisen talouden mallit ovat yleensä makrotaloustiedettä.
  • Kehitystaloustiede sisältää kehitysmaiden talouksiin liittyvät erityiskysymykset.
  • Terveystaloustiede on terveydenhuollon tehokuuden tutkimusta. Monissa maissa terveydenhuolto käsittää noin 10 prosenttia bruttokansantuotteesta. Alalla on monia syitä markkinoiden epäonnistumiseen tehokkaan tuloksen saavuttamisessa.
  • Toimialan taloustiede (engl. Industrial organization) on yrityksien toimintaan ja markkinarakenteisiin keskittyvää tutkimusta. Erityisesti kiinnostuksen kohteena on markkinahäiriöt sekä tuottavuus ja tuotekehitys.
  • Työn taloustiede on talouden suurimman yksittäisen osa-alueen, työmarkkinoiden, tutkimusta. Tärkeimmät kysymykset ovat palkanmuodostus, työttömyys ja koulutus. Aikaisemmin työn taloustiedettä tutkittiin makrotaloustieteen näkökulmasta, mutta nykyään lähestymistapa on useinmiten mikrotaloudellinen.
  • Ympäristötaloustiede on ympäristöön ja luonnonvaroihin liittyvien kysymyksien tutkimusta taloustieteen näkökulmasta. Tärkeitä kysymyksiä ovat esimerkiksi saasteiden tehokas kontrollointi, ympäristön arvo ja etenkin Suomessa optimaalinen puunkorjuu.

Pienempiä tutkimussuuntia ovat muun muassa:

  • Aluetaloustiede on alueellisesta näkökulmasta tehtyä tutkimusta.
  • Behavioral economics (suom. ?) pyrkii tutkimaan rationaalisuutta ja menetelmiä epärationaalisen käyttäytymisen mallintamiseen.
  • Kansantalouden tilinpitoa tutkitaan parempien makrotaloudellisten indikaattorien muodostamiseksi.
  • Kaupunkitaloustiede tutkii ihmisten ja yritysten sijaintiin liittyviä kysymyksiä ja kaupunkien toimivuutta.
  • Kokeellinen taloustiede pyrkii testaamaan mikrotaloustieteen perushypoteeseja ja peliteoriaa käytännössä, mielellään laboratorio-olosuhteisssa.
  • Oikeustaloustiede soveltaa taloustieteellisiä menetelmiä oikeustieteen tutkimuskohteisiin kuten juridisiin instituutioihin.
  • Poliittinen taloustiede termiä käytetään useissa merkityksissä, mutta yleensä sillä tarkoitetaan poliittisen toiminnan tarkastelua esimerkiksi ottamalla malleissa huomioon ihmisten äänestyskäyttäytyminen.

Taloustieteen oppihistoriaMuokkaa

Modernin taloustieteen isänä pidetään skotlantilaista valistusajan filosofia Adam Smithiä. Vuonna 1776 julkaistussa teoksessaan Kansojen varallisuus hän kuvaili ihmisten yksittäisten vapaaehtoisten vaihtokauppojen verkostoa eli markkinataloutta vastapainona silloin vallinneelle merkantilismille. Smithin keksimä on muun muassa metaforinen näkymätön käsi, joka ohjailee ihmisten toimintaa vapaassa taloudessa.

Ennen Adam Smithiä lukuisat filosofit ja yhteiskunnalliset ajattelijat olivat tehnett havaintoja taloudesta. Antiikin filosofeista tässä suhteessa yksi merkittävimpiä oli Aristoteles. Suomalainen Anders Chydenius julkaisi teoksen Kansallinen voitto vuonna 1765, jossa hän hahmotteli Smithin näkymätöntä kättä vastaavan teorian. Chydenius ei tosin ole lainkaan yhtä tunnettu taloustieteilijänä kuin Adam Smith.

Adam Smithin ja hänen aikalaistensa katsotaan muodostavan niin sanotun klassisen taloustieteen koulukunnan. He toimivat teollisen vallankumouksen aikoihin, jolloin taloudellinen toiminta ja kaupankäynti oli vilkkaassa kasvussa. Tänä aikana luotiin teoriapohja monille taloustieteen peruskäsitteille ja luotiin pohjaa myöhemmälle matemaattiselle lähestymistavalle.

Engantilainen David Ricardo kehitti eteenpäin Smithin tuotantokustannuksiin perustuvaa tavaroiden ja palveluiden arvon määräävää työarvoteoriaa. Hän ajatteli Thomas Malthusin hengessä koko kansantaloudessa vallitsevan vähenevä rajatuottavuus, koska viljelyä jouduttiin laajentamaan aina vain huonommalle maalle. Ratkaisuna tähän hän esitti tulleista luopumista ja vapaakaupan sallimista. Hänen kuuluisin teoriansa on suhteellisen edun teoria kansainvälisen kaupan hyödyllisyydestä.

Kritiikkinä teollisesta vallankumouksesta seuranneelle työolojen kurjistumiselle ja pääomavallalle, saksalainen Karl Marx julkaisi vuonna teoksensa Pääoma 1867. Hänen työnsä tunnetumpi osa ennustaa kapitalistisen talousjärjestelmän sortumista omaan mahdottomuuteensa, mutta hän kehitti myös taloustieteen teoriaa, kuten lisäarvoteorian.

1800-luvun lopulla useat taloustieteilijät kehittivät mikrotalousteoriaa samanaikaisesti. Tämän uusklassisen vallankumouksen aikana kehitettiin muun muassa marginalismin ja vaihtoehtoiskustannuksen ideat. Erityisen vaikutusvaltainen oli englantilainen Alfred Marshallin vuonna 1890 julkaistu teos Principles of Economics, jossa hän käytti ensimmäisenä kysyntä- ja tarjontafunktioita hinnan määrittämisessä. Muita tunnettuja aikalaisia olivat englantilainen William Stanley Jevons, itävaltalainen Carl Menger ja sveitsiläinen Leon Walras.

Makrotaloustiede erkani mikrotaloustieteestä 1920-luvulla englantilaisen John Maynard Keynesin työn myötä. Hänen merkittävin teoksensa on vuonna 1936 julkaistu General Theory of Employment, Interest and Money, jossa hän nostaa kokonaiskysynnän muutokset suhdannevaihtelujen tärkeimmäksi lähteeksi. Keynesiläisen taloustieteen keskeisen näkemyksen kuvaava IS-LM -mallin kehitti englantilainen John Hicks. Makrotaloustieteessä keynesiläisyys oli hallitsevassa asemassa aina 1970-luvulle asti.

Keynesiläinen teoria antaa perusteet julkisille investoinneille taloutta tasapainottavana tekijänä. Tällaista lähestymistapaa kritisoivat monetaristit, joiden keulahahmona pidetään chicagolaista Milton Friedmania. Monetaristien keskeinen argumentti on, että ihmiset pystyvät ennakoimaan keynesiläisen elvytyspolitiikan seuraukset. Elvytyksestä seuraa verojen nosto, jonka vuoksi julkisilla investoinneilla on lähinnä haitallinen, muun muassa inflaatiota nostava, vaikutus.

Taloustieteen koulukuntiaMuokkaa

Nykypäivänä taloustieteen voidaan katsoa jakautuvan taloustieteen valtavirtaan sekä useisiin pienempiin koulukuntiin. Taloustieteen valtavirtana pidetään uusklassista taloustiedettä, jossa on vaikutteita keynesiläisyydestä. Yleensä taloustieteilijät hyväksyvät markkinahäiriöiden olemassa olon ja lähestyvät ongelmia mikrotasolla peliteorian ja epäsymmetrisen informaation näkökulmasta.

Uusklassinen taloustiedeMuokkaa

Varsinaisia uusklassisia taloustieteilijöitä voidaan katsoa olevan sellaisten taloustieteilijöiden, jotka uskovat hyödynmaksimoinnin ohjaavan myös hyvin pitkänaikavälin sekä ei-taloudellisia päätöksiä. Monet muut taloustieteijät pitäisivät esimerkiksi kysymyksen "Kuinka kauan aikaa minun pitäisi viettää lapsieni kanssa?" olevan rationaalisuuden ja hyödynmaksimoinnin viemistä liian pitkälle

Uuskeynesiläinen taloustiedeMuokkaa

Tämän koulukunnan edustajat pyrkivät rakentamaan malleilleen mikrotaloudelliset perusteet, mutta painottavat analyysissaan keynesiläisiä teemoja kuten hinta- ja palkkajäykkyyttä. Taloustieteen nobelilla palkittuja yhdysvaltalaista Joseph Stiglitziä and George Akerlofia voidaan pitää tämän koulukunnan edustajina.

Muita suuntauksiaMuokkaa

Muihin koulukuntiin kuuluu useita erilaisia, usein huomattavasti valtavirrasta poikkeavia, näkemyksiä omaavia taloustieteilijöitä. Näistä tunnetuimpia ovat marxilaiset, sosialistiset, virheät, itävaltalaiset, jälki-keynesiläiset ja vanha-keynesiläset taloustieteilijät.


Lähteet ja alaviitteetMuokkaa

  1. Tämän oletus ei ole niin yksinkertaistava miltä se vaikuttaa: toista hyödykkeistä voidaan käsitellä komposiittihyödykkeenä, joka käsittää kuluttajan kaiken muun kulutuksen.
  2. Ramsey, Frank (1928): "A Mathematical Theory of Saving". Economic Journal, 38, 152, 543-559.
  3. Solow. R. M. (1957), "Technical Change and the Aggregate Production Function". Review of Economics and Statistics, 39.
  4. Kydland, Finn E. ja Edward C. Prescott. (1982), "Time to Build and Aggregate Fluctuations". Econometrica, 50, 1345-70.