Veli Merikoski
Veli Kaarlo Merikoski (2. tammikuuta 1905 Pyhtää – 28. tammikuuta 1982 Helsinki)[1] oli suomalainen oikeustieteilijä ja poliitikko. Hän toimi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorina vuosina 1941–1970, Suomen ulkoasiainministerinä vuosina 1962–1963 sekä lukuisissa luottamustehtävissä erilaisissa järjestöissä ja toimielimissä. Merikoski oli 1900-luvun arvostetuimpia ja tunnetuimpia suomalaisia oikeustieteilijöitä ja juristeja.[2]
| Veli Merikoski | |
|---|---|
 Veli Merikoski. |
|
| Suomen ulkoministeri | |
|
1962 – 1963
|
|
| Edeltäjä | Ahti Karjalainen |
| Seuraaja | Jaakko Hallama |
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Veli Kaarlo Merikoski |
| Syntynyt | 2. tammikuuta 1905 Pyhtää |
| Kuollut | 28. tammikuuta 1982 (77 vuotta) Helsinki |
Elämä ja ura
muokkaaMerikosken vanhemmat olivat kouluneuvos Kaarlo Aukusti Merikoski (ent. Lindstedt) ja Salli Nevalainen. Hänen puolisonsa oli vuodesta 1940 Wava Margit o.s. Winge (k. 1968). Heillä oli kolme lasta.[3] Merikoski valmistui ylioppilaaksi Sortavalan lyseosta vuonna 1923. Hän opiskeli oikeustiedettä Helsingin yliopistossa, jossa hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1927 ja kandidaatin tutkinnon vuonna 1929. Lisäksi hän sai varatuomarin arvon vuonna 1929. Vuonna 1935 Merikoski väitteli oikeustieteen tohtoriksi väitöskirjallaan Hallinto-oikeudellinen tutkimus yhdistymisvapaudesta.[2][4]
Merikoski toimi Helsingin yliopiston julkisoikeuden apulaisena vuosina 1937–1941 ja hallinto-oikeuden professorina vuosina 1941–1970. Hän toimi oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina vuosina 1947–1951 ja Turun kauppakorkeakoulun kanslerina vuosina 1974–1977. Hän oli valtakunnanoikeuden jäsen 1950–1975 ja Haagin pysyvän välitystuomioistuimen jäsen 1966–1982. Merikoski oli myös Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen puheenjohtaja kahdesti, vuosina 1946–1951 ja 1956–1958, Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja 1970–1971, Kansainvälisen yliopistojen liiton presidentti 1970–1975, Pohjoismaiden hallinnollisen liiton hallituksen jäsen vuosina 1942–1960 ja Suomalaisen tiedeakatemian jäsen vuodesta 1958 alkaen.[2][4]
Sotavuosina Merikoski toimi päämajassa sotilashallintotehtävissä.[5] Jatkosodan päätyttyä hän vastusti sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämistä, koska hän katsoi sen ylittävän lainsäätäjän toimivallan rajat, ja kieltäytyi osallistumasta oikeustieteellisen tiedekunnan suorittamaan sotasyyllisyysoikeuden jäsenen ja varajäsenen valintaan.[6]
Merikoski oli myös aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän toimi Suomen Kansanpuolueen puheenjohtajana vuosina 1958–1961, Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1960–1964 ja ulkoasiainministerinä Ahti Karjalaisen I hallituksessa vuosina 1962–1963.[2] Merikoski osallistui aktiivisesti 1960-luvun puolivälistä alkaen perustuslakikysymyksiä koskevaan valtiosääntöpoliittiseen keskusteluun[7][2] ja oli vuonna 1970 asetetun valtiosääntökomitean jäsen[8]
Oikeustiede
muokkaaMerikosken tuotanto haarautuu moneen suuntaan, ja hän laati pitkän uransa aikana yli 300 julkaisua teoreettispainotteisista monografioista yhteiskunnallisesta vaikuttaviin pamfletteihin. Erityinen, koko oikeustieteen opetusta yhdistävä merkitys oli hänen laajoilla oppikirjoillaan.[2][9]
Merikoski tunnetaan etenkin hallinto-oikeudellisesta tutkimuksestaan. Hänen tärkeimpiin hallinto-oikeudellisiin teoksiinsa kuuluvat oppikirja Suomen julkisoikeuden oppikirja (1944), Vapaa harkinta hallinnossa (1958) ja Hallinto-oikeuden oikeussuojajärjestelmä (1959).[2][9] Keskeinen teema hänen hallinto-oikeudellisessa tuotannossaan on oikeusturva hallinnossa. Merikoski teki erottelun sidottuun hallintoon, jossa käsillä olevaan tapaukseen on vain yksi oikeudellisesti oikea ratkaisu, ja vapaaharkintaiseen hallintoon, jossa viranomainen voi valita kahden tai useamman oikeudellisesti samanarvoisen ratkaisuvaihtoehdon kesken tiettyjen harkintaa rajoittavien oikeusperiaatteiden puitteissa. Merikosken ajatus vapaata harkintaa rajoittavista periaatteista perustui ranskalaiseen détournement de pouvoir -oppiin, ja niihin kuuluivat hänen mukaansa yhdenvertaisuusperiaate, objektiviteettiperiaate, suhteellisuusperiaate ja tarkoitussidonnaisuuden periaate.[10][11] Merikosken hallinto-oikeudellinen tuotanto edusti etenkin varhaisemmassa vaiheessa käsitelainoppia, mutta hän ei nimenomaisesti paneutunut suuntauksen teoreettisiin lähtökohtiin vaan hänen tuotannossaan korostui etenkin myöhemmässä vaiheessa positiivisoikeudellinen aines käsitteellisten konstruktioiden sijasta.[9][12]
Hallinto-oikeuden ohella Merikoski tutkimus kohdistui myös valtiosääntöoikeuteen, johon hänen huomionsa siirtyi varsinkin uransa myöhemmässä vaiheessa.[2][9] Hän kuului perustuslakivaliokunnan vakioasiantuntijoihin kolmenkymmenen vuoden ajan vuodesta 1946 alkaen, antaen valiokunnalle yli 80 lausuntoa, ja hänen kannanottojaan myös useimmiten noudatettiin.[13][14] Merikoski loi jo väitöskirjallaan, jota on pidetty ensimmäisenä modernina perusoikeustutkimuksena Suomessa, ja kolme vuotta sitä ennen julkaisemallaan artikkelilla Kansalaisten perusoikeuksista perustan suomalaiselle perusoikeusdoktriinille pitkäksi ajaksi. Hän määritteli perusoikeudet erikoisen pysyvyyden omaaviksi julkisoikeudellisiksi normeiksi, joiden avulla valtio itse itseään rajoittaen luo valtansa alaiselle yksilölle valtion toiminnoista riippumattomaksi jäävän vapauspiirin. Tämä Merikosken 1930-luvulla esittämä määritelmä säilyi perusoikeuksien standardimääritelmänä ainakin 1970-luvulle asti.[15][16] Hän myös kehitti yleisen perusoikeusrajoitusten suhteellisuustestin, jonka mukaan vähäisemmät kajoamiset perusoikeuksiin voitiin saattaa voimaan tavallisella lailla, kun taas ankarammat, syvemmälle käyvät perusoikeusrajoitukset voitiin toteuttaa vain poikkeuslailla.[17][18] Merikosken myöhempi tuotanto alalla koostui kriittisistä valtiosääntöpoliittisista kirjoituksista, joissa hän arvosteli muun muassa tasavallan presidentin laajoja valtaoikeuksia.[7]
Merikoski käsitteli julkisoikeuspanoitteisesti myös useita siviilioikeudellisia kysymyksiä. Tällä alalla hänen teoksiinsa kuuluvat esimerkiksi Yhdistyslainsäädäntö selityksineen (1936), joka hallitsi puolen vuosisadan ajan ajattelua yhdistysoikeudessa,[19] ja huolto-oikeuden yleiskatsaus Luentoja huolto-oikeudesta (1948)[20].
Teoksia
muokkaa- Asevelvollisuuslainsäädäntö selityksineen. WSOY 1933
- Hallinto-oikeudellinen tutkimus yhdistymisvapaudesta = La liberté d’association: étude de droit administratif. Otava 1935
- Yhdistyslainsäädäntö selityksineen. WSOY 1935
- Erivapauden käsite. Otava 1936
- Valtionapujärjestelmä hallintovalvonnan kannalta = Staatsbeitragssystem vom Standpunkte der Verwaltungsaufsicht. Suomalainen lakimiesten yhdistys 1938
- Sotavainajain omaisten ja sotainvaliidien taloudelliset edut. WSOY 1940
- Asevelvollisuuslainsäädäntö 1941. WSOY 1941
- Suomalainen sotilashallinto Itä-Karjalassa 1941–1944. Otava 1944
- Suomen julkisoikeuden oppikirja, osa 1. WSOY 1946
- Suomen julkisoikeuden oppikirja, osa 2. WSOY 1949
- Hallinto-oikeudellisia sovellutustapauksia. Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta, Helsinki 1950
- Hallinto-oikeudellisia sovellutustapauksia: Uusi, lisätty sarja. 1956
- Suomen julkisoikeus pääpiirteittäin, osa 1. WSOY 1956
- Vapaa harkinta hallinnossa. Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta, Helsinki 1958
- Hallinto-oikeuden oikeussuojajärjestelmä, osa 1. Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta, Helsinki 1959
- Hallinto-oikeuden oikeussuojajärjestelmä, osa 2. Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta, Helsinki 1961
- Kansalaisen ABC-kirja: Kansalaistiedon alkeisoppikirja. WSOY 1961
- Suomen julkisoikeus pääpiirteittäin, osa 2. WSOY 1964
- Veli Merikosken kertomaa ja hänestä kerrottua, kerännyt J. E. Kalha. 1965
- Yliopistohallinnon ydinkysymyksiä. WSOY 1966
- Hallinto-oikeuden oikeussuojajärjestelmä 1–2: Oikaisuja, muutoksia ja täydennyksiä v. 1967. Helsingin yliopisto 1967
- Hallinnon politisoituminen. WSOY 1968
- Muuttumaton, muuttuva valtiosääntömme: Suomen hallitusmuoto 1919–19/7–1969. WSOY 1969
- Yliopistokratia: Ylioppilashallintoko demokratiaa? Otava 1970
- Julkisen sanan neuvosto. Valistus 1971
- Ääni äänioikeuden puolesta. Suomen lakimiesliiton kustannus 1972
- Hiipivä henkinen holhous: Viestintämonopoliko Suomeen? Kustannuskilta 1973
- Valtiosääntötuomioistuimen tarpeellisuus. Suomen lakimiesliiton kustannus 1973
- Kansa ja kansanvalta: Valtiosääntöuudistuksen lähtökohtia. Otava 1974
- Valtiotietoa paloittain. Librum 1980
Lähteet
muokkaa- Hallberg, Pekka (päätoim.): Perusoikeudet, s. 144–145. (Uudistettu painos) Helsinki: WSOYpro.
- Jyränki, Antero: Veli Merikoski oikeusajattelijana: Piirteiden hahmottelua. Lakimies, 2002, nro 5, s. 699–717.
- Kangas, Urpo (toim.): Oikeustiede Suomessa 1900–2000. Juva: WSOY, 1998.
- Kultalahti, Jukka; Riepula, Esko; Pohjolainen, Teuvo: Kenellä valta valtiossa? — Kuninkaiden ja säätyjen vallasta kansan valtaan: Perustuslakiemme pitkä kaari. Tampere: Vastapaino, 2019.
- Tuori, Kaarlo: Oikeusjärjestys ja oikeudelliset käytännöt. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2013.
Viitteet
muokkaa- ↑ Autio, Veli-Matti (toim.): Professorimatrikkeli 1918–1996 Professorsmatrikel, s. 319–320. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1997. ISBN 951-45-7818-X
- ↑ a b c d e f g h Hallberg, Pekka: Merikoski, Veli (1905–1982) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2005. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ Suomen lakimiehet – Finlands jurister 1970 s. 576. Suomen lakimiesliitto.
- ↑ a b Kangas (toim.) 1998, s. 426.
- ↑ Jyränki 2002, s.701.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 63.
- ↑ a b Jyränki 2002, s. 712.
- ↑ Jyränki 2002, s. 715.
- ↑ a b c d Kangas (toim.) 1998, s. 391.
- ↑ Jyränki 2002, s. 704–706.
- ↑ Tuori 2013, s. 119–120.
- ↑ Tuori 2013, s. 117–118.
- ↑ Jyränki 2002, s. 701.
- ↑ Kultalahti, Riepula, Pohjolainen 2019, s. 327–328.
- ↑ Hallberg (päätoim.) 2011, s. 76.
- ↑ Jyränki 2002, s. 706–707.
- ↑ Hallberg (päätoim.) 2011, s. 145.
- ↑ Kultalahti, Riepula, Pohjolainen 2019, s. 327.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 285.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 315.