V

latinalaisten aakkosten 22. kirjain
Tämä artikkeli käsittelee kirjainta. Muita merkityksiä luettelee V (täsmennyssivu).

V (v) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten 22. kirjain. V-kirjaimen nimi suomen kielessä on vee ja äännearvo [v].

V-kirjain on kehittynyt kreikkalaisen kirjaimiston kirjaimesta ypsilon (Υ, υ), joka kuitenkin merkitsee v-äänteen sijasta vokaalia. Nykyisin v-äännettä merkitsevä kirjain on kreikkalaisessa kirjaimistossa beeta (Β, β) ja kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan kyrillinen В (в).

HistoriaaMuokkaa

V-kirjaimella merkittiin antiikin latinassa sekä u- että v-äänteitä; erillistä u-kirjainta ei vielä ollut.[1]

Keskiajalla latinassa käytettiin sekä u- että v-kirjainta merkitsemään u- ja v-äänteitä ilman erotusta. Isoa V-kirjainta vastasi pieni u-kirjain, ts. uetus ja VETVS merkitsivät samaa sanaa.[1][2]

U:n ja V:n erottamista ehdotti Petrus Ramus (k. 1572). Kuitenkin vasta 1600-luvulla vakiintui latinaan nykyinen käytäntö, jonka mukaan u-kirjain jäi [v]-äänteen merkiksi vain erikoistapauksissa.[1][2]

V suomen kielessäMuokkaa

V-kirjaimella merkitään suomen kielessä puolivokaalia [v], josta fonetiikassa käytetään nimitystä soinnillinen labiodentaalinen approksimantti. Puolivokaali tarkoittaa konsonanttia, joka ääntyy kuin vokaali, mutta käyttäytyy kielessä kuin konsonantti. V:tä äännettäessä äänihuulet värähtelevät ja ylähampaat muodostavat alahuulen kanssa hyvin heikon supistuman, jonka kautta ilma virtaa ulos. V ei esiinny suomenkielisten sanojen lopussa.[3] Yleiskielessä v esiintyy aina lyhyenä äänteenä; pitkänä (vv) se esiintyy vain murteissa.[4]

V-kirjain vakiintui suomen kielessä nykyiseen käyttöönsä vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Mikael Agricola käytti v-kirjainta vaihtelevasti: Toisinaan hän merkitsi v-kirjaimella v-äännettä, toisinaan v-kirjain oli u-äänteen merkkinä kuten esimerkiksi vsko (usko) ja cvnnia (kunnia); toisaalta Agricola käytti myös u- ja w-kirjaimia v-äänteen merkkinä kuten esimerkiksi terue (terve) ja walkeus (valkeus).[5] Vuoden 1642 Bibliasta alkaen v-äännettä merkittiin suomessa tavallisesti w-kirjaimella. V-kirjain oli varattu latinalle. 1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi v ilmestyä w:n rinnalle. Nopea muutos tapahtui 1880-luvun lopussa, jolloin sanakirjoissa siirryttiin v:hen. Erisnimissä muutos oli hitaampi, mutta paikannimiin v-kirjain tuli 1920-luvulle mennessä.[6]

V muissa kielissäMuokkaa

V-kirjain ääntyy useissa kielissä, mm. englannissa ja ruotsissa, samantapaisena äänteenä kuin suomessakin. Saksassa v-kirjain ääntyy [f] ja espanjassa normaalisti [b] tai [β]. Puolassa v on käytössä vain lainasanoissa ja w:n äännearvo on [v].

Ruotsin kielessä on kirjaimia v ja w pidetty pitkään toistensa graafisina muunnoksina, ei omina kirjaiminaan, sillä molemmat merkitsevät v-äännettä. Nykyisin v ja w kuitenkin voidaan laskea myös omiksi kirjaimikseen.[7] Vanhoissa kirjoituksissa ei kirjainten u, v ja w käytöstä päästy yksimielisyyteen ja kiista jatkui vielä 1700-luvulla. Kun v-kirjaimella voitiin merkitä u-äännettä, w-kirjainta voitiin käyttää v-äänteen merkkinä. Erityisesti fraktuurassa w oli vallitseva v-äänteen merkki.[8]

Muita esitystapojaMuokkaa

 

V v
ASCII 86 118
Unicode U+0056 U+0076

V-kirjaimen merkityksiäMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c Pekkanen, Tuomo: Ars grammatica, Latinan kielioppi, s. 10. (U:lla merkitään latinassa edelleen v-äännettä silloin, kun sitä edeltää joko ng tai s ja sitä seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali). Helsinki: Yliopistopaino, 1988. ISBN 951-570-022-1.
  2. a b Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. Hakusana U. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
  3. Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi (1.5.5 Puolivokaalit v, j) finnlectura.fi. 2001. Viitattu 18.8.2014.
  4. Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. § 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  5. Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: ”Ortografian kehitys”, Kirjasuomen kehitys, s. 61–73. 4. painos. Helsinki: , 1998. ISBN 951-45-8117-2.
  6. Jussila, Raimo: Voi wee! 24.6.2008. Kotimaisten kielten keskus.
  7. Är w en egen bokstav i alfabetet? Veckans språkråd. 2006. Språkrådet. Viitattu 18.8.2014. (ruotsiksi)
  8. Hazelius, Artur: Om svensk rättstafning (w såsom tecken för v-ljudet (s. 116–121)) 1871. Stockholm: P. A. Norstedt & söner. Viitattu 18.8.2014. (ruotsiksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa