Fraktuura

painokirjasinten ryhmä

Fraktuura (saks. Fraktur) on kirjasinten ryhmä, joka kuuluu goottilaisiin kirjaintyyppeihin. Nimi tulee latinan sanasta fractus ’murtunut’ – sileämuotoisiin antiikvakirjaintyyppeihin verrattuna fraktuurakirjaimet ovat ulkonäöltään kulmikkaita. Termiä ”fraktuura” käytetään yleisessä kielenkäytössä joskus kaikista goottilaisista kirjasimista, vaikka todellisuudessa se on vain niiden yksi tyyppi. Fraktuura on antiikvaa helpompi kirjoitustapa käytettäessä teräskärkistä täytekynää.

Sana Fraktur fraktuuralla kirjoitettuna.
Goethen Faust fraktuuralla ladottuna.
Fraktuura-aakkosten lukemisapu.

Käyttö Pohjois-Euroopassa ja Saksassa

muokkaa

Fraktuura oli yleinen kirjasinlaji kirjojen ja sanomalehtien painamiseen Pohjois-Euroopassa 1500-luvulta lähtien, varsinkin Saksan, Itävallan ja Sveitsin alueella, ja Saksan kautta kirjaimet levisivät myös laajaan käyttöön Pohjoismaihin, samaan aikaan kuin Etelä- ja Länsi-Eurooppa ja Anglosaksiset alueet käyttivät yleisesti antiikvakirjaimia. Kuuluisia fraktuuralla painettuja teoksia olivat muiden muassa Martti Lutherin teokset. Saksan, Itävallan ja Sveitsin alueella erilaisia fraktuurakirjasimia käytettiin erittäin yleisesti vielä ennen toista maailmansotaa, ja siirtymistä antiikvakirjasinlajeihin vastustettiin yleisesti.

Kansallissosialistisessa Saksassa fraktuuran lajia, varsinkin vuonna 1842 julkaistua Fette Fraktur -kirjaintyyppiä käytettiin kolmannen valtakunnan kirjoissa ja sanomalehdissä.[1] Vuonna 1941 Martin Bormann antoi Führerin nimissä julkilausuman, jonka mukaan ”saksalaista kirjoitusta” oli uuden tulkinnan mukaan pidettävä alkuperältään juutalaisena (Schwabacher Judenlettern), ja siten ”arkikirjoituksessa” oli siirryttävä antiikvan käyttöön[2]. Jopa sodan jälkeenkin yritettiin Saksassa palata takaisin fraktuurakirjaimiin, mutta fraktuura jäi muiden Saksan jälleenrakennuksen uudistuksien mukana pois muodista ja antiikva- ja groteskikirjasimet valtasivat alaa.

Fraktuura Suomessa

muokkaa

Luterilaisuuden myötä Suomeen levinnyt fraktuura oli yleinen kirjaintyyppi painojulkaisuissa 1900-luvun alkuun asti. Kirjaintyypin käytöstä alettiin tosin väitellä 1850-luvulta alkaen. Lukeneistolle tarkoitetut tekstit ladottiin antiikvalla, jota sanottiin latinalaisiksi kirjaimiksi. Laajoille kansankerroksille tarkoitetut julkaisut, kuten myös sanomalehdet, ladottiin ”suomalaisilla puustaaveilla” eli fraktuuralla.[3]

Esimerkiksi J. V. Snellman huomautti kirjeessä Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorille ja Suomalainen-lehden päätoimittajalle K. A. Gottlundille, että useimmat kansanihmiset osasivat lukea vain fraktuuraa, sillä Raamattu ja kaikki kansankirjallisuus oli kautta aikojen ladottu tuolla kirjaintyylillä. Rinnakkain suomen- ja ruotsinkielistä aineistoa sisältävissä lehdissä suomenkieliset uutiset ja ilmoitukset ladottiin fraktuuralla ja ruotsinkieliset antiikvalla.[4]

Vuonna 1912 julkaistiin Raamatun taskukokoinen painos antiikvalla. Tätä on pidetty eräänä käännekohtana fraktuuran ja antiikvan välisessä taistelussa. 1920-luvulla antiikvaan siirryttiin myös perhe- ja vihkiraamatuissa. Antiikvaan siirryttiin Suomessa pääosin 1920-luvun loppuun mennessä, vaikka jotkin lehdet käyttivät fraktuurakirjaimia vielä 1940-luvulla.[4] Esimerkiksi Helsingin Sanomat siirtyi käyttämään toimituksellisessa tekstissä antiikvaa 1. maaliskuuta 1925, ilmoituksissa antiikva oli ollut käytössä jo aiemmin.[5]

Nykykäyttö

muokkaa

Nykyisin fraktuuraa käytetään muun muassa joidenkin sanomalehtien, kuten Turun Sanomien tai The New York Timesin logoissa. Myös suomalaisten Sisu-pastillien pakkauksissa on logossa oleva nimi kirjoitettu fraktuuralla.[6]

Saksan kielen aakkoset fraktuuralla

muokkaa

                             

Lähteet

muokkaa
  1. Sam Harris: The History of a Font: Fette Fraktur Sam Harris Online Learning Journal. 4.11.2008. Viitattu 3.9.2013. (englanniksi)
  2. Der Bormann-Brief im Original Viitattu 17.6.2010
  3. Fraktuura Sanomalehti opetuksessa. Sanomalehtien Liitto. Viitattu 3.9.2013.
  4. a b Kill your darlings, osa 2: Fraktuura vs. antiikva Informaatiomuotoilu.fi. Viitattu 3.9.2013.
  5. Niin, kyllä tämä sittenkin on sama lehti, Helsingin Sanomat, 01.03.1925, nro 59, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  6. http://www.sisulla.fi/fi/etusivu/

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Mervola, Pekka 1995. Kirja, kirjavampi, sanomalehti. Ulkoasukierre ja suomalaisten sanomalehtien ulkoasu 1771–1994. Suomen Historiallinen Seura ja Jyväskylän yliopisto. Väitöskirja.

Aiheesta muualla

muokkaa