Avaa päävalikko
Esimerkki Garamond-kirjasimesta

Antiikva on nykyaikainen päätteellinen kirjaintyyli tai kirjainlaji, joka perustuu antiikin Rooman aikaisiin aakkosiin, karolingiseen minuskeliin ja 1400-luvun italialaisten humanistien kalligrafiseen kirjaintyyliin.[1] [2] Antiikva-sana on peräisin latinan sanasta antiquus, vanhanaikainen, ja sillä viitataan antiikin Rooman kiveen hakattujen piirtokirjoitusten kirjaimiin, joiden tyyli on nykyisten suuraakkostemme pohja.[3]

Typografiassa termillä antiikva tarkoitetaan päätteellisiä kirjainmuotoja, jotka kehittyivät vuosina 1470–1600. Tunnettuja tuon ajan antiikva-kirjasintyyppien suunnittelijoita olivat muun muassa Nicolas Jenson, Francesco Griffo ja Claude Garamond. Antiikvakirjaimet kehitettiin yhdistelemällä roomalaista meisselikirjoitusta ja karolingista kirjoitusta. Antiikvoille ovat luonteenomaisia ohuet kirjainten pääteviivat (serif), jotka painetussa tekstissä auttavat hahmottamaan tekstin riveinä ja helpottavat lukemista.[4][5]

Antiikvat jaetaan yleensä kolmeen ryhmään:

  • medievaaliantiikvat eli renessanssiantiikvat
  • siirtymäkauden antiikvat eli barokkiantiikvat
  • uusantiikvat eli uusklassiset antiikvat.[1][6][7][8]

Medievaaliantiikvat ovat antiikvan varhaismuotoja, ja ne ovat alun perin kotoisin renessanssiajan Venetsiasta, jossa kirjanpainaja Aldus Manutius leikkautti ensimmäiset tämän kirjainmuodon edustajat. Claude Garamond hioi myöhemmin medievaaliantiikvan lopulliseen muotoonsa. Medievaaliantiikvojen pyöristetyt päätteet tekevät niistä helppolukuisia.[7][8] Medievaaliantiikvojen kirjaimilla on normaali kontrasti ja kalteva akseli. Niissä on melko vahvat päätteet, ja päätteiden liitokset ovat loivat.[9] Tunnettuja medievaaliantiikvoja ovat Jenson, Bembo, Garamond ja Sabon[7][8].

Siirtymäkauden antiikvat otettiin käyttöön 1700-luvun puolivälissä. Ne ovat ulkonäöltään medievaali- ja uusantiikvojen välimuotoja. John Baskerville teki tämän kirjainmuodon tunnetuksi, ja hänen nimeään kantava Baskerville on yhä erittäin suosittu kirjasintyyppi.[7][8] Siirtymäkauden antiikvoissa on voimakkaampi kontrasti kuin medievaaliantiikvoissa. Kirjainten akseli on suora. Kirjainten päätteet ovat hiukan suoremmat ja ohuemmat. Päätteiden liitos on melko loiva.[10] Tunnettuja siirtymäkauden antiikvoja ovat Bulmer, Baskerville, Caslon ja Times[7][8].

Uusantiikvat liittyvät taidehistorialliselta kannalta uusklassismiin. Uusantiikvojen esikuvana ovat Giambattista Bodonin suunnittelemat kirjainlajit 1700-luvun loppupuolella. Ne ovat luonteeltaan hienostuneita ja heijastelevat valistusajan pyrkimystä rationaalisuuteen. Kirjasintyypeissä on voimakkaat kontrastit paksumpien pystyviivojen ja ohuempien vaakaviivojen välillä. Uusantiikvoissa on suora akseli, ohuet päätteet ja jyrkkä päätteiden liitos.[7][11] Tunnettuja uusantiikvoja ovat Bodoni, Didot, Walbaum ja Abril.[7][12][8].

Valtaosa nykyisistä leipätekstin ladonnassa käytettävistä kirjasintyypeistä perustuu klassisille antiikvoille. Yleisesti käytössä olevia antiikvoja ovat Baskerville, Garamond, Times New Roman ja Palatino.

Esimerkkejä antiikvoistaMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b Tekstuaalitieteet:antiikvat. Tieteen termipankki. Viitattu 10.7.2019.
  2. Bohman & Hallberg 1988, s. 90
  3. Itkonen 2015, s.
  4. Bohman & Hallberg 1988, s. 38
  5. Sans serif Britannica Academic, Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica Inc. Viitattu 16.10.2018. (englanniksi)
  6. Tekstuaalitieteet:barokkiantiikvat Tieteen termipankki. Viitattu 10.7.2019.
  7. a b c d e f g Bohman & Hallberg 1988, s. 57-59
  8. a b c d e f Itkonen 2015, s. 9
  9. Itkonen 2012, s. 33
  10. Itkonen 2012, s. 36
  11. Itkonen 2012, s. 41
  12. Bodoni MyFonts. MyFonts Inc. Viitattu 14.10.2018. (englanniksi)