Tauhid

Wikimedia-luetteloartikkeli

Tauhid tai tawhid (arab. توحيد‎, tawḥīd) tarkoittaa islaminuskossa Jumalan ykseyttä. Jumala on yksi, ja on vain yksi Jumala. Yksijumalaisuuden eli monoteismin keskeisyyttä osoittaa, että se on islamin lyhyen uskontunnuksen eli šahadan ensimmäinen lause: Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala (arab. lā ʾilāha ʾillā -llāh). Periaate löytyy esimerkiksi Koraanin suurasta 112 eli Vilpittömän uskon suurasta. Kokonaisuudessaan se kuuluu: Sano: Hän, Jumala, on yksi, Jumala, Ikuinen. Ei Hän ole siittänyt eikä syntynyt, eikä Hänellä ole ketään vertaista.[1]

Ykseyden periaate on islamissa korostetumpi kuin Lähi-idän muissa yksijumalaisissa uskonnoissa eli kristinuskossa ja juutalaisuudessa, sillä ykseys ulottuu myös Jumalan olemukseen. Paitsi että on vain Jumala, myös Hän on ykseys, jossa ei ole mitään moneuteen viittaavaa.[2]

Ykseyden tulkintojaMuokkaa

Kufalainen filosofi al-Kindi (n. 801873) luonnehti Jumalaa Todeksi, joka oli täysin vailla moneutta. Tässä hän erosi kaikista luoduista, joissa jokaisessa oli sekä ykseyttä että moneutta. Jumalan ykseys oli osoitus hänen tuonpuoleisuudestaan.[3]

Islam puhuu kuitenkin Jumalasta tavalla, joka näyttäisi viittaavan myös moneuteen.[3] Esimerkiksi Sahih al-Bukhariin sisältyvän hadithin mukaan Abu Huraira sanoi: Jumalan Lähettiläs sanoi: Jumalalla on 99 nimeä, yksi vähemmän kuin sata; ja se, joka muistaa ne kaikki pääsee Paratiisiin.[4] Jos Jumala on 'Tietävä' ja 'Viisas', eikö hänellä silloin ole moneudesta todistavia ominaisuuksia? Al-Kindi pyrkii ratkaisemaan asian soveltamalla Aristoteleen logiikkaa ja uusplatonista filosofiaa, kuten ideaa kaiken alkusyystä, liikkumattomasta liikuttajasta.[3]

Myös 800-luvun alussa vaikuttanut islamilaisen teologian koulukunta mu'taziliitit painottivat Jumalan ykseyttä. Heidän mukaansa Jumala ei millään tavoin muistuta luomakuntaa, mutta hän on luonut kaikki. Jumalan ominaisuuksiksi mainitut asiat eivät olleet Hänestä irrallisia asioita. Basralainen Abu al-Hudhayl (k. 843) kirjoitti, että Jumalan kaikkivaltius ja tietävyys ovat osa Häntä itseään eivätkä todista moneudesta.

Jumalan olemuksen ykseyttä korostava ajattelu levisi myös juutalaisuuteen, jossa sitä edusti mm. Saadia Gaon (k. 942).[3] 900-luvulla islamissa sai valta-aseman aš'ariittien kehittämä teologia.[5] Se kielsi jyrkästi Jumalan antropomorfisen kuvailemisen. Jumalalla ei esimerkiksi ole käsiä, vaan tällainen ilmaisu pitää tulkita kuvaannolliseksi.[6]

Suhde kristinuskoon ja juutalaisuuteenMuokkaa

Monoteismin periaate esiintyy islamin uskontunnustuksen lauseessa Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala. Lause on suora käännös 300-luvulta lähtien yleistyneestä juutalais-kristillisestä ilmaisusta, joka latinaksi kuuluu Non deus nisi Deus solus. Lause oli suosittu Lähi-idässä etenkin samarialaisessa liturgiassa.[7][8] Vastaava lause löytyy 5. Mooseksen kirjasta (6:4) muodossa: Kuule Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin.[9]

Ignaz Goldzher kirjoitti, että uskonnot lainaavat toisiltaan, mutta joskus vieraan uskonnon jälki näkyy vastavaikutuksena, eli pyrkimyksenä välttää vieraita piirteitä.[10] Ajatus yhdestä Jumalasta ei erottanut islamia juutalaisuudesta ja kristinuskosta, mutta ykseyden korostamisesta tuli sellainen. Kun kalifi Abd al-Malik rakennutti Jerusalemiin Kalliomoskeijan vuonna 691, hän antoi kirjoittaa sen seinään uskontojen eroja korostavan tekstin: [11]

Oi kirjan kansa! Älkää liioitelko uskonnossanne älkääkä puhuko Jumalasta muuta kuin totta. Messias, Jeesus, Marian poika oli vain Jumalan Lähettiläs ja Hänen Sanansa, jonka Hän toi Marialle ja Henki hänen luotaan. Uskokaa siis Jumalaan ja hänen lähettiläisiinsä, älkääkä sanoko: ”kolme”. – Lopettakaa sellainen! Se on parasta teille itsellenne. Jumala on vain Yksi. On kaukana hänen ylivertaisesta pyhyydestään, että hänellä olisi poika.

Absoluuttinen monoteismi nousi näin Lähi-idän arabikristillisyyden erottavaksi tuntomerkiksi 600-luvulla, kun haluttiin korostaa eroa sen päävastustajan Bysantin omaksumaan kolminaisuusoppiin. [12] Jyrkkä monoteismi ei tullut islamiin Jeesuksen jumaluuden kieltäneestä areiolaisuudesta, vaan oli jo vanhempaa perua. Lähi-idän kristillisyydessä Jeesusta ei ymmärretty Jumalan pojaksi, kuten Bysantin keisarikunnassa tapahtui.[13]

Muiden monijumalaisuusMuokkaa

Islamiin kuuluu oppi siitä, että kristityt ovat monijumalaisia, mikä erottaa heidät muslimeista. Islam kutsuu nimellä shirk käsitystä, että Jumalalla on vertaisia, kuten poika. Jumalan rinnastaminen johonkin muuhun on kuolemansynti, jota Jumala ei anna anteeksi, ja siihen uskovien määränpää on Helvetti.[14] Jotta voitiin korostaa samaa eroa juutalaisuuteen, joka myös oli monoteistinen uskonto, islamissa omaksuttiin näkemys, että juutalaisetkin uskoivat, että Jumalalla on poika. Tämän nimi oli Esra.[15] Islaminuskon mukaan 'kirjan kansat' eli juutalaiset ja kristityt olivat lähellä islaminuskoa muun muassa kaikille yhteisten profeettojen kautta.[16] Suvaitsevaisuutta niitä kohtaan rajoitti kuitenkin tawhid -periaate, jonka nojalla juutalaisuus ja kristinusko eivät olleet yksijumalaisia vaan monijumalaisia uskontoja, joiden kannattajat syyllistyivät kuolemansyntiin.

Kristinuskon tulkinta monijumalaiseksi nostetaan peruskoulun islamin oppikirjassa islamin ja kristinuskon pääeroksi: Kolminaisuusoppi on suurin opillinen ero verrattuna islamin käsitykseen yhdestä Jumalasta, toteaa oppikirja Salam- islamin polku 5-6. [17] Euroopassa asuvat liberaalit muslimit, kuten Mona Siddiqui, ovat kuitenkin osoittaneet suurempaa ymmärrystä kristillistä monoteismia kohtaan. Hän kirjoittaa: muslimien verrattain karu näkemys kristinuskon kolminaisuusopista oppina yhdestä jumalasta on vähitellen korvautunut syvemmällä käsityksellä siitä, kuinka monimutkainen kristittyjen ymmärrys kolmesta eri persoonasta yhdessä olennossa on.[18] Arabisti Jaakko Hämeen-Anttila on muistuttanut islamin tarpeesta korostaa erojaan suhteessa kristinuskoon.[19]

LähteetMuokkaa

  • Adamson, Peter: Philosophy in the Islamic World. A Very Short Introduction. Oxford University Press, 2015.
  • Aboulfaouz, S., Hammoud-Rouhe, M., Onniselkä, S. & Sorsa, H.: Salam – islamin polku 5–6. Opetushallitus, 2015.
  • Tawhid Encyclopaedia Britannica. Viitattu 20.9.2021.
  • Goldziher, Ignaz: ”Read anew: islam and parsism”. Teoksessa: K.-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 339–356. Prometheus Books, 1900/2013. ISBN 978-1-61614-825-6. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8.
  • Ibn Warraq (toim.): Origins of the Koran: Classic Essays on Islam's Holy Book. Amherst, New York: Prometheus Books, 1998. ISBN 1-57392-198-X.
  • Jansen, Hans: Mohammed. Eine Biografie. Mûnchen: Velag C.H. Beck, 2008. ISBN 978-3-406-56858-9.
  • Keller, Nuh Ha Mim (toim.): Reliance of the Traveller. Revised Edition. The Classic Manual of Islamic Sacred Law "Umdat al-Salik" by Ahmad ibn Naqib al-Misri (d. 769/1368) In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. ISBN 0-915957-72-8. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (arabiaksi)
  • Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock, Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125–151. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio.
  • Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2.
  • Siddiqui, Mona: Kuinka Koraania luetaan. Like, 2007. ISBN 978-952-471-984-1.
  • Tabari: Selections from the Comprehensive Exposition of the Interpretation of the Verses of the Qur'an. Volume I. Te Royal Aal al-Bayt Institute for Islamic Thought, 2017. ISBN 978 1911141 25 9.

ViitteetMuokkaa

  1. Koraani 112:1–4, suomennos Hämeen-Anttila, 1995
  2. Keller (toim.), 2017, 817, v1.2; Encyclopaedia Britannica, ei vl.
  3. a b c d Adamson, 2015, s. 47-49
  4. Al-Bukhari: Sahih al-Bukhari, Vol. 9, Book 93, Hadith 489 The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips. Sunnah.com.
  5. Hämeen-Anttila, 2004, s. 138
  6. Keller (toim.), 2017, s. 1008
  7. Nevo & Koren, 2003, s. 271
  8. Ibn Warraq, 1998, s. 31
  9. Jansen, 2008, s. 133
  10. Goldziher, 1900/2013, s. 339–356
  11. Luxenberg, 2010, s. 125–151
  12. Nevo & Koren, 2003, 279
  13. Nevo & Koren, 2003,
  14. Keller (toim.), 2017, 652–653
  15. Tabari, 2017, s. 149–158
  16. Adamson, 2015, s. 78
  17. Aboulfaouz, Hammoud-Rouhe, Onniselkä & Sorsa,2015, s. 99
  18. Siddiqui, 2007, s. 39–50
  19. Hämeen-Anttila, 2004, s. 30

Aiheesta muuallaMuokkaa