Avaa päävalikko

Vuoden 1905 suurlakko Tampereella

(Ohjattu sivulta Tampereen suurlakkokomitea)

Vuoden 1905 suurlakko alkoi Suomen suuriruhtinaskunnan osalta Helsingissä 30. lokakuuta, mutta Tampereesta muodostui nopeasti sen tärkein aatteellinen keskuspaikka. Kaupungissa järjestettiin suurimmat lakon aikaiset kansankokoukset ja annettiin niin sanottu ”punainen julistus”, joka myöhemmin hyväksyttiin myös Helsingissä. Julistuksessa annettiin selkeät ohjeet, miten Helsingissä pidettävä kansalaiskokous valitsee väliaikaisen hallituksen ja viranomaiset alkavat valmistelemaan vaaleja.[1] Tampereelta lähti myös liikkeelle sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja perustuslaillisten yhteisrintama, joka kuitenkin nopeasti kaatui lakon jatkuessa.[2]

YleistäMuokkaa

 
Kauppatorin kansalaiskokous sunnuntaina 5. marraskuuta.

Muista Suomen kaupungeista poiketen, varsinainen lakko kesti Tampereella ainoastaan kolme päivää, vaikka kansankokouksia järjestettiinkin koko valtakunnallisen lakkoviikon ajan. Suurlakko alkoi venäläisviranomaisten sortotoimien vastaisena yhteisrintamana, jossa työväestön lisäksi oli mukana porvaristo. Lakko koski lähes koko yhteiskuntaa, esimerkiksi kaikki valtion virastot sulkivat ovensa.[3] Ulkopuolelle jäivät ainoastaan elintarvike- ja vesihuolto sekä sanomalehdet.[4] Suurlakon jatkuessa syntyneet erimielisyydet johtivat kuitenkin työväenliikkeen ja perustuslaillisten välirikkoon, joka löi leimansa koko Suomen poliittiseen elämään seuraaviksi vuosikymmeniksi. Lakon päättymisen jälkeen lähettämässään sähkeessä suurlakon keskuskomitea totesi sosialistien ja perustuslaillisten välisen eron olevan täydellinen.[2]

Suurlakon aikana Tampereella vallitsi karnevalistinen tunnelma, kun yhteiskunnassa vallinneista arvoista oltiin hetkeksi luovuttu. Samalla tavalliselle kansalle tarjoutui ensimmäistä kertaa mahdollisuus vanhojen ikiaikaisten valtarakenteiden horjuttamiseen.[5] Suomen raittiusliikkeen johdossa suurlakon aikana toiminut historioitsija Väinö Voionmaa on luonnehtinut Tampereen suurlakon tapahtumia tilanteeksi, jossa ”kansa leikki kuningasta täysin rinnoin nauttien vallankumouksen hurmaa ja unohtaen vallankumouksen vaarallisuuden”.[6] Sen sijaan vanhasuomalaisiin lukeutunut Kaarlo Tiililä kirjoitti suurlakosta vähättelevään sävyyn ja kutsui kaupungilla liikkuneita mielenosoittajia ”kiljuvaksi joukoksi”.[7] Suurlakkoviikon kansanvaltaista toimintaa on myös luonnehdittu ”Tampereen kommuuniksi”, vuoden 1871 Pariisin kommuuniin viitaten, josta paikalliset työläiset ottivat vaikutteita.[8] Tampereelle syntyneeseen vallankumoukselliseen ja uhmakkaaseen ilmapiiriin vaikutti olennaisesti, ettei kaupungissa tuolloin ollut lainkaan venäläistä sotaväkeä.[9]

Suurlakkokomitea ja kansalliskaartiMuokkaa

Muiden kaupunkien tavoin myös Tampereelle perustettiin suurlakkokomitea, jonka käsissä valta lakon aikana oli. Se koostui aluksi pelkästään työväenliikkeen piirissä toimineista miehistä, mutta komiteaa täydennettiin nopeasti kymmenellä naisella.[5] Suurlakkokomitean esittämistä ponsista järjestettiin äänestys keskustorin suurissa kansankokouksissa. Kaikilla paikalle saapuneilla oli mahdollisuus osallistua äänestykseen siirtymällä torin eri laidoille oman mielipiteensä mukaan. Lopullinen päätösvalta säilyi kuitenkin edelleen suurlakkokomitealla.[6]

Yleisen järjestyksen ylläpitoa varten perustettiin erityinen kansalliskaarti, joka piti huolta myös lakon noudattamisesta. Suurlakon päättymisen jälkeen kansalliskaarti jakaantui työväen järjestyskaartiin ja porvarilliseen suojeluskaartiin, joista syntyivät punakaartit ja suojeluskunta.[2]

Suurlakon tapahtumat TampereellaMuokkaa

Lakkoliikehdintä alkaaMuokkaa

 
Tampereen suurlakkokomitean valiokunta. Siiri Louhi (vas.), Heikki Lindroos, Yrjö Mäkelin, Vihtori Kosonen ja Eetu Salin.

Vuoden 1905 suurlakkoon johtanut liikehdintä oli osa tappiollisen Japanin sodan jälkeen syntynyttä Venäjän vallankumousta. Tammikuun verisunnuntaista alkoi lakkojen ja mielensoitusten aalto, joka nopeasti levisi myös Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle. Työväestön mielialoihin vaikutti suuresti huhtikuussa valtiopäivillä kariutunut ehdotus äänioikeuden laajentamisesta. Tämän jälkeen työväenliike ryhtyi näkyvästi vaatimaan uutta kansalliskokousta ja kansanvaltaista perustuslakia.[5]

Lokakuun 20. päivänä Venäjällä puhjennut suurlakko ja sen myötä lamautunut järjestysvalta tarjosi myös Suomen työväestölle tilaisuuden vaatimustensa ajamiseen. Ensimmäiset tiedot lakosta saapuivat Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle muutaman päivän kuluttua, jonka jälkeen useissa kaupungeissa järjestettiin työläisten kokouksia. Niissä päälimmäisenä vaatimuksena oli rautatieliikenteen pysäyttäminen, joka puolestaan mahdollistaisi varsinaisen suurlakon onnistumisen, kun hallitus ei olisi kyennyt siirtämään joukkojaan.[5] Lakon käytännön toteutuksesta pitivät aluksi huolen työläisaktivistit ja heitä lähellä olevat ammattiosastojen johtomiehet, jotka perustivat lakkotoimikuntia ja kansalliskaarteja.[4]

29.–30. lokakuutaMuokkaa

Rautatieläisten lakko alkoi Viipurin ratajaksolla viikonloppuna lauantaina 28. lokakuuta,[4] mutta muualle Suomeen se ei aluksi levinnyt toivotulla tavalla. Tämän seurauksena Tampereen työläiset järjestivät sunnuntaina 29. lokakuuta suuren mielenosoituksen. Kauppatorilla, eli nykyisellä Keskustorilla, pidetty kokoontuminen keräsi arvioiden mukaan jopa 15 000 osanottajaa. Yrjö Sirola piti tilaisuudessa puheen, jossa hän vaati yleisellä kansanäänestyksellä valittavaa kansalliskokousta. Kokoontumisesta lähtetettiin myös paheksuva sähkösanoma Tampereen rautatieläisille, jotka eivät olleet liittyneet viipurilaisten työnseisaukseen.[6] Runoilija Kössi Lindström puolestaan lausui kokouksessa Pietarin verisunnuntain innoittamana kirjoittaman runonsa Suurina päivinä.[10]

Sunnuntaina 30. lokakuuta suurlakko julistettiin Helsingissä alkaneeksi. Samana iltana kello 19 pidettiin Tampereen työväentalolla kokous, josta paikalle kerääntynyt väkijoukko marssi rautatieasemalle katkaisemaan kaupungin kautta kulkeneen junaliikenteen. Samalla muodostettiin 12-henkinen lakkokomitea, jonka puheenjohtajaksi valittiin Tampereen työnvälitystoimiston johtaja A. A. Lagerström ja sihteeriksi toimittaja Yrjö Sirola. Komitean jäseneksi tuli Tampereen työväenyhdistyksen ja ammattiosastojen johtomiehiä, joten lakkohanke oli tukevasti sosialidemokraattien käsissä.[6] Suurlakkokomitea otti Tampereella vallan seuraavan viikon ajaksi. Kaupungin johtavat porvarit sen sijaan jäivät pelokkaina seuraamaan tapahtumia sivusta. Osasyynä heidän passiivisuuteensa oli, että työläiskaupungin keskiluokka oli harvalukuinen.[1]

Rautatieasemalta väkijoukko siirtyi kauppatorille, jossa pidetyssä kansankokouksessa ihmisiä kehotettiin käyttäytymään arvokkaasti ja rauhallisesti. Kokouksessa tehtiin myös päätös kaupungin kapakoiden ja ilotalojen sulkemisesta lakon ajaksi. Pelkästään miehistä koostunutta suurlakkokomiteaa laajennettiin illan myöhäisinä tunteina vielä kymmenellä naisjäsenellä.[5]

Ensimmäinen lakkopäivä 31. lokakuutaMuokkaa

 
Punaisen julistuksen laatija Yrjö Mäkelin.

Ensimmäinen varsinainen lakkopäivä oli tiistai 31. lokakuuta. Yön aikana kokoontunut suurlakkokomitea oli tehnyt päätöksen aamulla kello 9 alkavasta lakosta, joka kestäisi Tampereella kolmen päivän ajan.[6] Aamupäivällä kauppatorilla järjestettiin jälleen uusi kansankokous. Tehtaiden ja muiden suurten liikeyritysten johtajien puheille marssitettiin lähetystöt, jotka vaativat niiden sulkemista. Tehtaat seisahtuivatkin ilman vastustusta, koska omistajat ymmärsivät, että lakko oli tällä kertaa suunnattu Venäjän viranomaisia ja tsaarinvaltaa vastaan. Porvarilliset piirit olivat suurlakossa aluksi innokkasti mukana ja Tampereen työpaikat hiljenivätkin kokonaan jo puoleenpäivään mennessä.[5]

Puoli kahden aikaan iltapäivällä pidetyssä kansankokouksessa hyväksyttiin suurlakkokomitean esittämät hallinnolliset vaatimukset, joihin sisältyi muun muassa venäläisten virkavallan edustajien välitön maastapoistuminen. Vaatimuksia tehosti järjestyksen ylläpitämiseksi muodostettu 150-henkinen kunnalliskaarti, jonka johtoon asetettiin Yrjö Sirola. Kaarti oli aseeton, mutta se kuitenkin uhkasi kaupungissa olleita venäläisiä santarmeja ja poliiseja toimenpiteillä, mikäli ne eivät tottelisi kehotusta. Keskiviikkona heidät riisuttiinkin aseista ja kuljetettiin Viikinsaareen kansalliskaartin valvontaan. Kaupunginhallintoa hoitamaan asetettiin uusi kunnallishallitus, johon valittiin aluksi kymmenen työväen edustajaa sekä hieman myöhemmin kokoontuneen kaupunginvaltuuston asettamana kymmenen kaupunginhallituksen jäsentä. Kaupungin vanhat johtohenkilöt olivat sovinnollisessa yhteistyössä lakkoilijoiden kanssa, eikä eri puolueidenkaan välillä ollut ristiriitoja. Suurlakko mahdollisti myös sanomalehtien ilmestymisen ilman yli 70 vuoden ajan voimassa ollutta ennakkosensuuria. Tampereella ilmestyneessä Kansan Lehdessä julkaisiin runoilija Kössi Lindströmin runo ”Meren käydessä”, jossa hän kannusti lakkolaisia päättäväisyyteen.[5] Osa sanomalehdistä liittyi kuitenkin lakkorintamaan ja Tampereella Kansan Lehti, Tampereen Uutiset ja Aamulehti ilmestyivät vain parina päivänä.[11]

Päivän aikana Hämeenkatua pitkin kulki jatkuvia mielenosoituksia, joissa liehuivat ammattiyhdistysten punaiset liput. Erilaisin iskulausein kirjailtujen punalippujen käyttö oli uutta Suomessa, sillä ne olivat yleistyneet vasta saman vuoden aikana. Punaisilla lipuilla ei vielä tuolloin ollut myöhemmin vakiintunutta poliittista symboliikkaa, vaan työväenaatteen lisäksi sitä pidettiin yleisenä vapauden värinä ja venäläisvastaisuuden tunnuksena.[5] Mielenosoituksiin osallistui työläisten lisäksi myös koululaisia, kuten tuolloin Tampereen reaalilyseota käynyt F. E. Sillanpää koulutovereineen.[12]

Toinen lakkopäivä 1. marraskuutaMuokkaa

 
Punainen julistus.

Suurlakon huipentuma koettiin Tampereella 1. marraskuuta, jolloin kauppatorille oli kokoontunut aamukymmenestä lähtien jopa 40 000 ihmistä. Raatihuoneen parvekkeelta kuultiin runoilija Kössi Lindströmin lausuma ”Julistuskirja Suomen kansalle” eli niin sanottu ”punainen julistus”. Yrjö Mäkelinin laatima julkilausuma sai nimityksensä punaisesta paperista, jolle se oli painettu. Nimeen ei siis liittynyt vasemmistolaista symboliikkaa. Punaisen julistuksen keskeisiin vaatimuksiin kuuluivat venäläisviranomaisten sortotoimien lopettaminen, väliaikaisen hallituksen nimittäminen ja kansalliskokouksen koollekutsuminen sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen.[5]

Kansankokouksen hyväksyttyä julistuksen, paikalla ollut soittokunta esitti Marseljeesin, johon väkijoukko yhtyi laulamalla. Ihmiset alkoivat tämän jälkeen töhrimään maalilla venäjänkielisiä katukylttejä ja virastojen nimiä sekä repimään alas muita tsaarinvallan tunnuksia. Samalla Suomen liput nousivat salkoihin Venäjän lippujen tilalle. Myös kunnalliskaartin nimi muutettiin kokouksessa kansalliskaartiksi.[6] Punainen julistus katsottiin niin merkittäväksi, että se päätettiin saattaa koko maan tietoisuuteen. Niinpä julistusta lähdettiin kuljettamaan Porista tulleella lakkojunalla kohti Helsinkiä. Matkalle lähtivät Mäkelinin ja Lindströmin lisäksi Vihtori Kosonen, A. F. Fihlman sekä Porista saapunut Eetu Salin.[5][13]

Punaisen julistuksen hyväksyivät myöhemmin reaalilyseolla pitämässään kokouksessa myös Tampereen perustuslailliset. Osa heistä esitti kuitenkin eriävän mielipiteensä, koska julistuksen vaatimukset kansalaiskokouksen järjestämisestä merkitsivät keisarin lisäksi myös porvarienemmistöisen senaatin sekä säätyvaltiopäivien syrjäyttämistä. Tämä puolestaan tarkoitti käytännössä vallankumousta ja lakon muuttumista pelkästään työläisten liikkeeksi, minkä johdosta porvariston suhtautuminen alkoi olemaan kielteistä.[5] Sosialidemokraattien ja perustuslaillisten yhteistyön lujittamiseksi perustettiin kuitenkin erityinen ”Yhteishyvän valiokunta”, jonka avulla myös nuorsuomalaiset saatiin näkyvästi mukaan suurlakkoon.[6]

Kolmas lakkopäivä 2. marraskuutaMuokkaa

 
Kansalaiskokouksen äänestys, jossa ihmiset ovat siirtyneet eri puolille toria mielipiteensä mukaisesti.

Punaista julistusta seuranneena päivänä pidettiin ensimmäinen kansankokous kello 12. Innostus oli edelleen suuri, tilaisuudessa luettiin suurlakkokomitean terveiset kansalaisille ja esitettiin raittiusliikkeen vaatimuksia.[6] Neljältä iltapäivällä alkaneessa toisessa kansankokouksessa työnantajat kertoivat vastauksensa työläisten vaatimukseen täyden palkan maksamisesta lakkopäivien ajalta. He ilmoittivat maksavansa vain puolet kolmen päivän palkasta, jonka jälkeen kokous teki päätöksen lakon lopettamiesta, vaikka suuri osa olikin vielä valmis jatkamaan. Myös Helsinkiin matkustanut lähetystö vaati sähkösanomassaan lakkoa jatkettavaksi, koska muuallakin maassa tehtiin niin. Kansankokous päätti kuitenkin hyväksyä suurlakkokomitean tekemän esityksen, jonka mukaan lakkoa jatkettaisiin seuraavalla viikolla, mikäli esitetyt hallinnolliset vaatimukset eivät totetutuisi.[5]

Torstain torikokouksessa käsiteltiin myös uskonnonvapausasiaa. Kansalaiskokous hyväksyi ponnet kirkon ja valtion erosta, täydellisestä uskonnonvapaudesta sekä uskonnonopetuksen poistamisesta kouluista, mutta suurlakkokomitea päätti kuitenkin jättää kysymykset eduskunnan käsiteltäviksi. Koska myös kirkko oli näkyvästi mukana suurlakossa, pidettiin ajankohtaa huonona vaatimusten esittämiselle, eikä niitä myöskään kirjattu punaiseen julistukseen.[14]

Vanhasuomalaiset puolestaan pitivät vaikutusvaltaisen Eino Sakari Yrjö-Koskisen johdolla oman kokouksensa Suomalaisella Klubilla, jossa he totesivat punaisen julistuksen jopa rikolliseksi. Tämän jälkeen vanhasuomalaiset laativat oman ohjelmansa, jota levitettiin nopeasti kansan keskuuteen. Samaan aikaan saatiin tietoja, että Tampereelle olisi saapumassa venäläistä sotaväkeä Hämeenlinnasta.[15] Kansalliskaarti oli varautunut dynamiitilla junaradan katkaisemiseen.[1]

Viimeiseksi jääneen lakkopäivän iltana järjestettiin seitsemältä suuri ”vapauden juhla”. Se alkoi soihtukulkueena, joka lähti työväentalolta marssimaan Hämeenkatua pitkin keskustan halki kohti Tammelantoria ja kääntyi sieltä edelleen Satakunnankadulle takaisin Kauppatorille. Kulkue oli niin pitkä, että kun etujoukko oli jo palaamassa keskustaan Satakunnansiltaa myöten, seisoi häntäpää vielä paikallaan Hämeensillalla. Väkijoukko kerääntyi lopulta yhteen Kauppatorille, jossa pidettiin puheita, veisattiin virsi Jumala ompi linnamme ja päätettiin tilaisuus Maamme-lauluun.[6] Muita lakon aikana usein esitettyjä kappaleita olivat muun muassa Oskar Merikannon Työväen marssi sekä Kansainvälinen, joka oli suomennettu juuri samana keväänä.[5] Raatihuoneen parvekkelta lausuttiin suuressa lakkojuhlassa myös räätäli Santtu Pirin kirjoittama runo Kun sinä tahdot,[16] jota pidetään maineikkaimpana suurlakon päivien työväenrunona.[10]

3.–5. marraskuutaMuokkaa

 
Punaisen julistuksen lukenut runoilija Kössi Lindström.

Tamperelaiset palasivat työpaikoilleen perjantaina 3. marraskuuta, vaikka muualla Suomessa suurlakko oli yhä käynnissä.[5] Alun perin 364 miehestä koostunut kansalliskaarti supistettiin sataan mieheen, jotka jatkoivat järjestyksenpitoa ja myös suurlakkokomitea toimi edelleen. Se esitti työnantajille tiedustelun palkanmaksamisesta, mikäli lakko Tampereella alkaisi uudelleen, mutta suoraa vastausta kysymykseen ei saatu.[6]

Työviikon päätyttyä lauantai-iltapäivänä, järjestettiin myöhemmin illalla torikokous, jossa suurlakkokomitea vahvisti rivejään kymmenellä uudella jäsenellä. Kokouksen enemmistö kannatti lakon jatkamista, mutta siihen ei kuitenkaan ryhdytty, minkä vuoksi komiteaa syytettiin työnantajien myötäilystä. Erityisesti kritiikkiä esitti radikaalina tunnettu Tampereen ulkotyöväenyhdistys, jonka johdossa oli pian lakon jälkeen nuorsuomalaisiin loikannut Juho Hellberg. Myös kaupungin perustuslaillisten rivit alkoivat hajaantumaan punaisen julistuksen aiheuttamien erimielisyyksien vuoksi.[6]

Sunnuntaina Tampereen tilanne kävi entistä sekavammaksi. Helsingistä saapui tietoja, joiden mukaan punainen julistus oli hyväksytty myös siellä ja pääkaupungissa oli alettu suunnittelemaan julistuksen mukaisen väliaikaisen hallituksen valintaa. Tämä aiheutti porvarien taholta syytöksiä kansan vastakkainasettelun lietsomisesta ja yksipuolisista valtapyrkimyksistä, mikä kiristi ryhmittymien välejä entisestään.[6] Tampereen perustuslailliset vetäytyivät lopulta lakosta, jonka jälkeen kaupungintalolla asetettiin Suomen lipun viereen punainen lippu. Siihen kirjaillussa tekstissä kehotettiin kaikkien maiden köyhälistöä yhtymään.[17]

Aamu- ja iltapäivällä pidettiin kansankokoukset, joissa ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen lakon jatkamisesta. Suurlakkokomitea sai lopulta läpi ehdotuksen, jonka mukaan maanantaiaamuna ei mentäisi töihin, vaan lakosta kokoonnuttaisiin äänestämään Kauppatorille. Hieman ennen iltakuutta saapui Helsingistä tieto uuden väliaikaisen hallituksen asettamisesta. Siihen oli valittu myös kolme tamperelaista; perustuslaillisia edustavat runoilija Severi Nyman ja maisteri Erkki Reijonen sekä sosialidemokraatti Yrjö Sirola. Suuri väkijoukko saattoi heidät rautatieasemalle, josta erikoisjuna lähti kuljettamaan miehiä kohti pääkaupunkia.[6] Tampereen perustuslaillisten lähetystö puolestaan kertoi omassa sähkösanomassaan Helsingin olevan sosiaalidemokraattien vallassa.[5]

Lakkoviikon viimeinen päiväMuokkaa

Maanantain kansankokous alkoi Kauppatorilla kello 11. Järjestetyssä äänestyksessä enemmistö oli lakon jatkamisen kannalla ja se päätettiin aloittaa uudelleen. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti, kun Helsingistä tuli tieto keisari Nikolai II:n allekirjoittamasta marraskuun manifestista, jonka oli laatinut perustuslaillisiin kuulunut Leo Mechelin. Se palautti Suomen laillisen aseman kumoamalla sortotoimet ja kutsui koolle valtiopäivät päättämään kansanedustuslaitoksen uudistamisesta. Toinen sähkösanoma puolestaan kertoi, että suurlakko oli Helsingissä päätetty lopettaa, jonka jälkeen suurlakkokomitea esitti vastaavaa myös Tampereella ja työläiset palasivat töihinsä maanantain ja tiistain kuluessa. Koulut kuitenkin aloittivat toimintansa vasta keskiviikkona 8. marraskuuta.[6]

Helsingistä tullut tieto suurlakon loppumisesta ja keisarillisesta manifestista oli työväenliikkeelle suuri pettymys, koska asetettuja tavoitteita ei saavutettu. Manifesti olikin porvaripuolueiden Pietarissa käymien neuvottelujen tulosta, eikä se noudattanut punaisen julistuksen vaatimuksia. Tästä huolimatta suurlakko päätettiin yhteiskuntarauhan nimissä lopettaa, kun Helsingissä oli syntynyt työväen järjestyskaartin ja ylioppilaiden suojeluskaartin välisen aseellisen yhteenoton uhka. Suurlakon päättyminen merkitsi työväenliikkeen ja porvariston välien rikkoutumista sekä sosialidemokraattisen puolueen sisällä radikaalin siiven vahvistumista myöhemmin marraskuussa Tampereella järjestetyssä puoluekokouksessa.[5]

Tampereen suurlakkokomitean jäsenetMuokkaa

 
Osa suurlakkokomitean jäsenistä yhteiskuvassa.

Puheenjohtaja A. A. Lagerström, sihteeri Yrjö Sirola sekä valiokuntaan nimetyt Heikki Lindroos ja Yrjö Mäkelin kuuluivat ensimmäisenä valittuun 12-jäseniseen suurlakkokomiteaan.[6] Valiokunnan jäsenistä Siiri Lemberg oli yksi komiteaan myöhemmin valitusta kymmenestä naisesta. Vihtori Kososta ja porilaista Eetu Salinia puolestaan ei milloinkaan valittu virallisesti suurlakkokomitean jäseneksi, vaikka he kuuluivatkin valiokuntaan.[18]

Puheenjohtaja
Sihteeri
Valiokunta

Ensimmäinen lakkokomitea

Lakkokomiteaan valitut naiset

Kansalaiskokouksen myöhemmin valitsemat jäsenet

MuistaminenMuokkaa

Tampereen raatihuoneen pohjoissiiven seinään kiinnitettiin vuonna 1955 kuvanveistäjä Sisko Petäjän suunnittelema graniittinen suurlakon muistolaatta. Vuonna 1985, jolloin suurlakosta tuli kuluneeksi 80 vuotta, järjestettiin keskustorilla tilaisuus, jossa taiteilijaprofessori Veikko Sinisalo luki punaisen julistuksen raatihuoneen parvekkelta.[19]

LähteetMuokkaa

  • Haapala, Pertti & Löytty, Olli & Melkas, Kukku & Tikka, Marko (toim.): Kansa kaikkivaltias: Suurlakko Suomessa 1905. Helsinki: Teos, 2008. ISBN 978-951-85116-7-3.
  • Rajala, Kalle: Väkivaltaa ja vallankumousta. Aikalaiskäsitys suurlakosta Helsingissä ja Tampereella. Tampere: Tampereen yliopiston Historiatieteen laitos, 2007. Teoksen verkkoversio.
  • Suodenjoki, Sami & Peltola, Jarmo: Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa : Luokka, liike ja yhteiskunta 1880-1918 : Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla I. Tampere: Tampere University Press, 2007. ISBN 978-951-44-6893-3. Teoksen verkkoversio.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Haapala ym., s. 398–402.
  2. a b c Soikkanen, Hannu: Sosialismin tulo Suomeen: Ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti, s. 224–231. Porvoo – Helsinki: WSOY, 1961. Teoksen verkkoversio.
  3. Penttilä, Saija: Suurlakko – Tampere tapahtumien keskellä Koskesta voimaa. Viitattu 25.3.2016.
  4. a b c Haapala ym., s. 23–24.
  5. a b c d e f g h i j k l m n o p Suodenjoki & Peltola, s. 91–101.
  6. a b c d e f g h i j k l m n o Jaakkola, Jouko: Suurlakko 1905 Tampereella päivästä päivään Koskesta voimaa. Viitattu 25.3.2016.
  7. Rajala, s. 41.
  8. Tampereen kommuuni - muistellaan historiaa 26.3.2010. Tiedonantaja. Viitattu 25.3.2016.
  9. Rajala, s. 2.
  10. a b Haapala ym., s. 216.
  11. Rajala, s. 11.
  12. Rajala, Panu: Frans Emil Sillanpää Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 2.10.1998. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 28.3.2016.
  13. Haapala ym., s. 32.
  14. Haapala ym., s. 151–152.
  15. Rajala, s. 62.
  16. Katajaranta, Reijo: Sata vuotta Suurlakosta 5/2005. Kansan Ääni. Viitattu 25.3.2016.
  17. Rajala, s. 72, 75.
  18. Koivisto, Tuomo: Tampereen Ammatillisen Paikallisjärjestön perustaminen monen mutkan takana 4/2005. Kenttäväki. Viitattu 20.11.2015.
  19. SUURLAKON MUISTOLAATTA Tampereen muistolaatat ja muut muistomerkit. Viitattu 25.3.2016.

KirjallisuuttaMuokkaa

Väinö Voionmaan vuonna 1907 ilmestynyt Tampereen kaupungin historia III sisältää hänen aikalaiskuvauksiaan suurlakon tapahtumista Tampereella. Todellisuudessa Voionmaa kuitenkin oli lakon aikana Helsingissä.[1]

  1. Haapala ym., 394.