Synnynnäinen yleistynyt lipodystrofia
Synnynnäinen yleistynyt lipodystrofia eli Berardinelli–Seipin oireyhtymä on yksi perinnöllisen lipodystrofian muodoista. Kaikille lipodystrofioille luonteenomaista on kehon rasvakudoksen puutos tai muutos. Synnynnäisessä yleistyneessä lipodystrofiassa rasvakudoksen puutos on lähes täydellinen ja havaittavissa usein syntymän aikaan tai pian sen jälkeen. Oireyhtymästä käytetään myös sen englanninkielisestä nimestä congenital generalized lipodystrophy johdettua CGL-lyhennettä.[1]
Synnynnäinen yleistynyt lipodystrofia on jaoteltu neljään alatyyppiin, jotka johtuvat eri geeneissä olevista mutaatioista. Alatyyppiin 1 on yhdistetty AGPAT2-geeni, alatyyppiin 2 BSCL2-geeni, alatyyppiin 3 CAV1-geeni ja alatyyppiin 4 CAVIN1-geeni. Kaikki tiedossa olevat alatyypit periytyvät peittyvästi autosomissa. Eräillä synnynnäistä yleistynyttä lipodystrofiaa sairastavilla potilailla ei kuitenkaan ole todettu mutaatioita yhdessäkään näistä geeneistä, mikä viittaa siihen, että oireyhtymä voi johtua myös muiden, toistaiseksi tunnistamattomien geenien mutaatioista. Ensimmäisenä lääketieteellisessä kirjallisuudessa synnynnäisen yleistyneen lipodystrofian kuvasi tohtori Berardinelli vuonna 1954, ja kuvauksen arvioi tohtori Seip vuonna 1959. Sittemmin lääketieteellisessä kirjallisuudessa on kuvattu noin 500–600 tapausta. Arviot maailmanlaajuisesta esiintyvyydestä ovat vaihdelleet välillä yksi miljoonaa ja yksi kymmentä miljoonaa henkilöä kohden.[1]
Oireet muokkaa
Kaikissa synnynnäisen yleistyneen lipodystrofian alatyypeissä kehon rasvakudos puuttuu lähes kokonaan, mikä voidaan havaita jo syntymän aikaan tai pian sen jälkeen. Lisäksi oireyhtymä tuottaa erittäin lihaksikkaan ulkomuodon. Pinnalliset verisuonet saattavat korostua huomattavasti. Synnynnäiseen yleistyneeseen lipodystrofiaan kuuluu usein 15–20 ikävuoden välillä ilmeneviä insuliiniresistenssistä johtuvia metabolisia häiriöitä, kuten veren kasvaneet triglyseriditasot (hypertriglyseridemia), glukoosi-intoleranssi ja diabetes. Synnynnäisessä yleistyneessä lipodystrofiassa diabetes on usein erittäin vaikeahoitoinen. Lisäkomplikaatioita voi ilmetä esimerkiksi maksassa ja sydämessä. Taudin oireet ja vaikeustaso voivat kuitenkin vaihdella suuresti yksilöstä toiseen.[1]
Synnynnäisestä yleistyneestä lipodystrofiasta kärsivän potilaan varhaisessa lapsuudessa kasvu on useimmiten kiihtynyttä. Useimmiten havaittavissa ovat myös akromegalian piirteet eli laajentuneet kädet, jalat ja leukaluut. Synnynnäisessä yleistyneessä lipodystrofiassa esiintyy myös huomattavasti kasvanutta ruokahalua. Oireyhtymässä rasvakertymiä ilmaantuu lihaksiin ja maksaan. Tästä johtuu lihasten hypertrofia ja maksan suurentunut koko (hepatomegalia). Osalla potilaista on myös epätavallisen suuri perna (splenomegalia). Maksan laajeneminen on usein havaittavissa varhain lapsuudessa. Maksan rasvoittuminen voi lopulta johtaa maksan toiminnan häiriöihin ja kirroosiin. Osalle potilaista kehittyy maksansiirtoa edellyttävä maksan vajaatoiminta.[1]
Älyllinen kehitysvammaisuus voi liittyä erityisesti tyypin 2 synnynnäiseen yleistyneeseen lipodystrofiaan. Muissa taudin alatyypeissä kehitysvammaisuus on harvinaista. Useimmiten kehitysvammaisuus on ollut lievää tai keskitasoista. Osalla synnynnäistä yleistynyttä lipodystrofiaa sairastavista on acanthosis nigricans -ihomuutoksia. Osassa tapauksista saattaa ilmetä akuutteja haimatulehduksia. Murrosiän jälkeen osalle naispuolisista potilaista voi kehittyä munasarjojen monirakkulaoireyhtymä (polykystiset munasarjat). Useimmat synnynnäistä yleistynyttä lipodystrofiaa sairastaneet naiset ovat olleet kyvyttömiä tulemaan raskaiksi. Osalla sairastuneista miehistä lisääntymiskyky voi olla normaali, mutta osalla siittiösolut saattavat olla muodoltaan poikkeavia tai niiden määrä alentunut. Eräissä tapauksissa esiintyy hypertrofinen kardiomyopatia, joka on yleisin taudin alatyypeissä 2 ja 4. Se kehittyy usein noin kolmenkymmenen vuoden iässä, mutta tapauksia on raportoitu jo pienillä lapsilla. Sydämen poikkeavuus voi lopulta johtaa sydämen vajaatoimintaan. Muihin synnynnäiseen yleistyneeseen lipodystrofiaan yhdistettyihin löydöksiin on kuulunut liikahikoilu. Jotkin löydökset liittyvät todennäköisemmin tiettyyn sairauden alatyyppiin. Erityisesti alatyypeissä 1 ja 2 on todettu kystien kehittymistä luihin murrosiän jälkeen ja luuytimen rasvakatoa. Alatyypin 3 yhteydessä on raportoitu osteoporoosia, ongelmia D-vitamiinin käsittelysä ja ruokatorven poikkeavuksiin liittyviä nielemisvaikeuksia. Alatyypissä 4 on todettu lihasdystrofiaa, pylorusstenoosia sekä sydämen rytmihäiriöitä ja äkkikuolemia.[1]
Diagnostiikka ja hoito muokkaa
Synnynnäisen yleistyneen lipodystrofian diagnostiikka on perustunut tyypillisten oireiden toteamiseen, potilashistorian yksityiskohtaiseen tarkasteluun ja perusteelliseen kliiniseen arvioimiseen. Erinäisiä testejä on käytetty oikeaan diagnoosiin pääsemisen apuna ja muiden sairauksien poissulkemisessa. Mahdollisten erotusdiagnoosien joukossa ovat muut lipodystrofiat.[1]
Molekyylitason geenitutkimuksella varmistutaan diagnoosista useimpien potilaiden kohdalla. Tyypillinen rasvakudoksen puutos voidaan nähdä magneettikuvauksella. Osalla potilaista ilmenevät lyyttiset luumuutokset ovat havaittavissa röntgentutkimuksella. Veren tutkimuksella saadaan selville glukoosin, lipidien, maksaentsyymien ja virtsahapon tasot. Joillain potilailla on matala leptiinitaso, joka voidaan myös määrittää. Sen määrittäminen auttaa potilaan vasteen arvioinnissa leptiinikorvaushoidon tapauksessa.[1]
Synnynnäisen yleistyneen lipodystrofian hoito on kunkin potilaan yksilöllisten oireiden mukaista. Eri alojen erikoislääkärien yhteistyötä saatetaan tarvita. Periytyvyysneuvontaa ja psykologista tukea on pidetty suositeltavana sekä potilaille että heidän perheenjäsenilleen. Synnynnäistä yleistynyttä lipodystrofiaa sairastuneille on suositeltu runsashiilihydraattista, vähärasvaista ruokavaliota. Diabeteksen riskin vähentämisessä hyödyllisiä ovat säännöllinen liikunta ja normaalin painon ylläpitäminen. Diabetesta hoidetaan synnynnäisessä yleistyneessä lipodystrofiassa tavanomaisin hoitokeinoin, kuten metformiinilla, sulfonyyliureoilla ja (usein hyvin korkea-annoksisilla) insuliinipistoksilla. Maksasairaus saattaa joissain tapauksissa edellyttää maksansiirtoa. Kehitysvammaisten potilaiden kohdalla voidaan käyttää erityis- ja tukiopetuksen keinoja.[1]