Selkäänpuukotusteoria

saksalainen salaliittoteoria ensimmäisen maailmansodan päättymisen syistä

Selkäänpuukotusteoria tai selkäänpistoteoria (saks. Dolchstoßlegende, suoraan käännettynä ”tikarinpistolegenda”) oli salaliittoteoria, jonka mukaan Saksan armeija oli hävinnyt ensimmäisen maailmansodan vain siksi, että kotirintaman petturit olivat niin sanotusti puukottaneet sitä selkään. Selkäänpuukotuksesta syytettiin erityisesti juutalaisia ja sosialisteja. Varsinkin Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen puolue käytti selkäänpuukotuksen myyttiä hyväkseen antisemitistisessä ja kansallismielisessä propagandassaan.[1]

Vuonna 1919 julkaistu itävaltalainen postikortti, jossa karikatyyrisesti kuvattu juutalainen on puukottamassa sotilasta selkään.
Juutalaisten sotaveteraanien valtakunnanliiton yritys vastata selkäänpuukotusteoriaan: ”12 000 juutalaista kuoli kunnian kentillä isänmaan puolesta”.

Tausta muokkaa

Keisarillisessa Saksassa tapahtui 9. marraskuuta 1918 vallankumous, keisari Vilhelm II joutui luopumaan kruunusta ja sosiaalidemokraattien johtajiin kuulunut Philipp Scheidemann julisti maan tasavallaksi. Sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) puheenjohtaja Friedrich Ebert kokosi välittömästi uuden hallituksen.

Saksa allekirjoitti ensimmäisen maailmansodan päättäneen aseleposopimuksen Compiègnessä 11. marraskuuta 1918 ja hyväksyi seuraavana vuonna Versailles’n rauhansopimuksen, jota monet saksalaiset pitivät ”häpeärauhana”. Antautuminen ja sodan häviö tuli monelle saksalaiselle yllätyksenä. Aselepoa solmittaessa rintama kulki yhä Ranskassa ja Belgiassa, eivätkä ulkomaiset joukot olleet vielä astuneet Saksan maaperälle. Vuosia kestäneen enemmän tai vähemmän staattisen sodan luonne muuttui viimeisenä sotavuonna 1918. Uuden Hutier-taktiikan avulla Saksan armeija pääsi etenemään paikalleen juuttuneen rintamasodan sijasta.[1] Taktiikassa etsittiin ja hyödynnettiin vihollisen rintamalinjan heikkoja kohtia. Sitä käytettiin laajasti Saksan kevätoffensiivissa 1918.[2]

Todellisuudessa Saksalla ei ollut enää mahdollisuuksia voittaa sotaa. Nälänhätä ja tarvikepula oli jo koetellut pitkään saarroksissa ollutta maata. Vaikka Venäjä oli irtautunut sodasta vallankumouksen alettua, Saksa oli saanut uuden ja sotapotentiaaliltaan ylivoimaisen vihollisen Yhdysvalloista, jonka joukot osallistuivat aktiivisesti sotaan vuoden 1918 alusta lähtien. Monet pitivät sodan jatkamista toivottomana ja sen lopettamista välttämättömänä. Kommunistit näkivät tilanteessa mahdollisuuden lakkoiluun ja jopa Venäjän mallin mukaiseen vallankumoukseen. Antautuminen tapahtui käytännössä pakon edessä.

Salaliittoteoria selkäänpuukotuksesta muokkaa

Selkäänpuukotusteoria tarjosi tappioista ja sotakorvauksista kärsineelle ja ylpeytensä menettäneelle Saksan kansalle selkeitä syyllisiä. Pettureita sen mukaan olivat ensisijaisesti juutalaiset sekä kommunistit ja sosiaalidemokraatit.[1] Selkäänpuukotusteoria oli suosittu Weimarin tasavallan oikeiston parissa. Yksi myytin aktiivisista kannattajista oli sodan päätyttyä Ruotsiin paennut kenraali Erich Ludendorff, joka oli itse vaatinut Saksan antautumista kärsittyään hermoromahduksen syyskuussa 1918.

Aseleposopimuksen Compiègnessä Saksan edustajana allekirjoittanut keskustapuolueen poliitikko Matthias Erzberger murhattiin vuonna 1921, sillä oikeisto piti häntä maanpetturina.

Selkäänpuukotusteorian nimi saattoi viitata Nibelungein lauluun ja siihen perustuvaan Richard Wagnerin oopperaan Jumalten tuho, jossa kavala Hagen surmaa tarinan sankarin Siegfriedin pistämällä tätä keihäällä selkään, Siegfriedin ainoaan haavoittuvaiseen kohtaan. Sota-aikana pääesikunnan päällikkönä toiminut sotamarsalkka Paul von Hindenburg kirjoitti vuonna 1920 muistelmissaan, että rintama oli romahtanut ”kuin Siegfried julman Hagenin petollisesta keihääniskusta”.[3][4]

Natsipropaganda muokkaa

Natsipuolueen propagandassa ja Hitlerin pitämissä puheissa selkäänpuukotusteoriaa toistettiin jatkuvasti. Hitlerin mukaan juutalaisten salaliitto sekä heidän ja vasemmistolaisten harjoittama propaganda olivat tappion syynä.[5] Versailles’n rauhaa kutsuttiin ”häpeärauhaksi” ja juutalaisia ”marraskuun rikollisiksi” (Novemberverbrecher) rauhansopimuksen ajankohdan mukaan.[1] Natsipropagandisti Eugen Hadamovski kirjoitti vuonna 1933, että ”saksalaisia ei voitettu rintamalla vaan sanasodassa.” Vielä natsihallinnon aikana natsien tutkijat omistivat aikaansa selkäänpuukotusteorian kehittämiselle.[5]

Lähteet muokkaa

  1. a b c d Louis L. Snyder: Encyclopedia of the Third Reich. Wordsworth Editions, 1998. ISBN 1-85326-684-1.
  2. Westwell, Ian: Ensimmäinen maailmansota. Tärkeimmät sotatapahtumat päivä päivältä, s. 158-159. Alkuteos World War I, Day by Day. Suomentanut Ahola, Veikko ym. Gummerus kustannus, 2004. ISBN 978-951-20-6624-7.
  3. Alex Ross: Wagnerism: Art and Politics in the Shadow of Music, s. 272. Farrar, Straus and Giroux 2020. Google Books (englanniksi)
  4. Nadine Hufnagel: Siegfrieds Tod in ausgewählten Nibelungenliedern der Gegenwart (saksaksi) Nibelungenlied Gesellschaft. Viitattu 28.4.2022.
  5. a b Niall Ferguson: Julma sota, s. 258–261. WSOY, 2003. ISBN 951-0-26710-4.