Hutier-taktiikka
Hutier-taktiikka oli ensimmäisen maailmansodan lopulla Saksan käyttöönottama taktiikka, jossa lyhyen, kohdistetun tulivalmistelun jälkeen kevyet jalkaväen rynnäkköryhmät hyökkäsivät tulituksen suojassa vihollisen rintaman heikoiksi tiedettyihin kohtiin. Tämän jälkeen seuraava hyökkäysaalto kuljetti raskaampaa aseistusta, jolla voitiin hyökätä vaikeampiin kohteisiin. Lopulta tavallinen jalkaväki kukisti viimeiset vastarintapesäkkeet. Hutier-taistelutaktiikkaa kehittivät kenraali Oskar von Hutier ja eversti Georg Bruchmüller.
Miksi rintamahyökkäys ei toiminut? muokkaa
Ensimmäisessä maailmansodassa hyökkäys yleensä alkoi jättiläismäisellä, pitkään kestävällä tykistön tulivalmistelulla, jonka jälkeen kohti vihollisen linjaa hyökättiin ennalta laaditun aikataulun mukaan monena jalkaväen aaltona. Tämä taktiikka toimi huonosti ja hyökkäävä jalkaväki menetti siinä runsaasti miehiään. Tyypillinen ympärysvaltojen puolustusrintama länsirintamalla käsitti ulkovyöhykkeen, jossa oli vain tarkka-ampujia, partioita ja konekivääripesäkkeitä. Taempana oli varsinainen rintama jossa käytiin ankarin taistelu, ja sen takana tukivyöhyke.
Rynnäkköjoukot heikkoihin kohtiin muokkaa
Vuoteen 1917 mennessä oli sodan molemmille osapuolille selvinnyt, että taisteluja ei voiteta entisellä taktiikalla: tykistön tulivalmistelu antoi viholliselle varoituksen hyökkäyksestä, eikä niillä saatu aikaan suurtakaan tuhoa. Alettiin pohtia yllätykseen ja liikkuvuuteen perustuvaa taktiikkaa. Hutier-taktiikassa pienet kevyesti aseistetut jalkaväen erikoisyksiköt, rynnäkköjoukot (Sturmgruppen ’rynnäkköryhmät’) iskivät lyhyen mutta tehokkaan tulivalmistelun jälkeen vastustajan heikkoihin kohtiin. Saksalaiset totesivat, että heikkoja kohtia olivat esimerkiksi eri ympärysvaltojen väliset saumakohdat. Vihollisen vahvat asemat oli parempi väistää kuin juuttua niihin. Myös tykistön oli seurattava hyökkäyksen mukana.[1] Tulivalmistelua kutsuttiin nimellä Feuerwalze ’tulivyöry’.
Taktiikka otettiin käyttöön Saksan kevätoffensiivissa, ja se toimikin alussa hyvin, esimerkiksi maaliskuussa Arrasin taistelussa. Jo operaation aikana huomattiin taktiikan ongelmat: joukkojen väsymys ja tykistön puute. Saksalaiset etenivät viikossa 50 kilometriä, mutta joukot väsyivät, rynnäkköryhmät kärsivät raskaita tappioita, eikä tykistö pysynyt hyökkäyksen perässä.[1] Sen sijaan britit ja ranskalaiset toivat tykistöä ja reservejä hyökkäyksen torjumiseksi länsirintaman muilta sektoreilta. Saksalaiset joutuivat torjumaan vastahyökkäykset ainoastaan jalkaväen aseilla. Tämän vuoksi hyökkäys pysähtyi.[2]
Saksalaisten myöhemmätkin hyökkäykset kohtasivat saman lopputuloksen. Hutier-taktiikalla ei saavutettu siihen asetettuja toiveita.[2]
Lähteet muokkaa
- Prior, Robin – Wilson, Trevor: The First World War. Cassell & Co, 2001. ISBN 0-304-35984-X.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Westwell, Ian: Ensimmäinen maailmansota: Tärkeimmät sotatapahtumat päivä päivältä, s. 139, 165. Alkuteos World War I, Day by Day. Suomentanut Ahola, Veikko ym. Gummerus kustannus, 2004. ISBN 951-20-6624-6.
- ↑ a b Prior & Wilson, s. 175.
Aiheesta muualla muokkaa
- Dr. Laszlo M. Alfoldi: The Hutier Legend (Arkistoitu – Internet Archive)