Perustuslaillinen konventti (Yhdysvallat)

Yhdysvaltain perustuslain laatinut edustajakokous 1787

Perustuslaillinen konventti (engl. Constitutional Convention) oli vuonna 1787 Philadelphiassa kokoontunut edustajakokous, joka laati Yhdysvaltain perustuslain. Perustuslaki korvasi aiemmat konfederaatioartiklat ja muutti Yhdysvallat löyhästä valtioliitosta tiiviimmäksi liittovaltioksi. Konventin myötä ensimmäisen kerran maailmassa otettiin valtionpääksi presidentti. Konventti työskenteli Pennsylvania State Housessa (nyk. Independence Hall) eli samassa rakennuksessa, jossa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus oli hyväksytty vuonna 1776.

Näkymä Yhdysvaltain perustuslain allekirjoitustilaisuudesta, Howard Chandler Christyn historiamaalaus vuodelta 1940. Korokkeella seisomassa George Washington, keskellä edessä istumassa Alexander Hamilton ja Benjamin Franklin ja heistä oikealla James Madison.

Tausta ja työn lähtökohdat muokkaa

Yhdysvaltain ensimmäisenä perustuslakina toimivat vuonna 1781 voimaanastuneet konfederaatioartiklat, jotka tekivät maasta pikemminkin osavaltioiden välisen valtioliiton kuin liittovaltion. Järjestelmä oli melko tehoton ja konfederaation kongressin arvovalta vähäinen, joten monet toivoivat vahvemman keskushallinnon luomista.[1] Lisäksi maata vaivasivat taloudelliset vaikeudet, joiden seurauksena puhkesi talonpoikien levottomuuksia, kuten vuoden 1786 Shaysin kapina.[2][3] Osa maan johtajista ja perustajista ei pitänyt siitä, että valta oli valunut osavaltioiden demokraattisesti valituille paikallisille elimille, ja he toivoivat vallankumouksen suunnan tarkistamista luomalla luja keskushallinto.[1] Näin saataisiin turvattua paremmin sisäinen järjestys sekä paremmat mahdollisuudet toimivalle talous- ja ulkopolitiikalle ja alueelliselle laajenemiselle länteen. Toisaalta suuri osa talonpoikaisväestöstä ei halunnut valtiovallan vahvistamista, sillä he suhtautuivat epäluuloisesti kaupunkien ja rannikkoseudun porvareihin ja suurmaanomistajiin, joille vallan arveltiin keskittyvän. Jälkimmäiset piirit olivat juuri keskusvallan vahvistamisen vankimmat tukijat.[2]

Uuden perustuslain säätämisen merkittäviä kannattajia olivat muun muassa vapaussodan ylipäällikkö George Washington, James Madison ja Alexander Hamilton. Washingtonin ja Madisonin aloitteesta Annapolisissa järjestettiin 1786 viittä osavaltiota edustanut kokous, jossa Hamilton esitti tiukkaa arvostelua maan poliittisten olojen kaoottisuudesta. Hamilton myös ajoi läpi päätöksen, jonka mukaan osavaltioiden pitäisi lähettää edustajansa seuraavana vuonna Philadelphiaan pohtimaan konfederaatioartiklojen muuttamista.[2] Osavaltioiden edustajakokoukset valitsivat 74 edustajaa, joista Philadelphian konventtiin osallistui lopulta 55. He edustivat kahtatoista osavaltiota kolmestatoista. Rhode Island kieltäytyi lähettämästä edustajia, sillä se ei hyväksynyt konfederaatioartiklojen muuttamista.[2][3][1]

Konventti avattiin 25. toukokuuta 1787, ja se totesi heti työnsä alussa, että konfederaatioartiklat olisi korvattava kokonaan uudella perustuslailla, joka tekisi maasta liittovaltion. Monet liittovaltiosuuntauksen vastustajista oli jätetty tai jättäytyneet vapaaehtoisesti syrjään konventin jäseniä valittaessa.[2][3][1] Konventtiin kuuluivat muun muassa George Washington, James Madison, Alexander Hamilton, Benjamin Franklin, Robert Morris, John Dickinson, James Wilson, John Rutledge, Charles Pinckney, Oliver Ellsworth ja Gouverneur Morris. Washington valittiin konventin puheenjohtajaksi, mutta Madisonia pidettiin asiantuntemuksensa vuoksi sen johtavana hahmona.[3][2]

Perustuslaillisen konventin esikuvina toimivat muun muassa Rooman tasavalta, Hollannin ja Sveitsin liittovaltiot, siirtomaa-ajan hallinnon perintö, John Locken filosofia sekä erityisesti Montesquieun vallan kolmijako-oppi.[2]

Perustuslain muotoilu muokkaa

 
James Madison, Gilbert Stuartin maalaama muotokuva vuodelta 1804.

Konventin työn pohjana toimi Madisonin laatima niin sanottu Virginian suunnitelma, jonka Edmund Randolph esitteli hyväksyttäväksi. Sen mukaan keskushallinnon ytimenä olisi kaksikamarinen kongressi, jossa alahuone edustaisi osavaltioiden asukkaita niiden väkiluvun mukaisissa suhteissa ja ylähuone olisi alahuoneen valitsema. Tämä järjestely olisi ollut epäedullinen pienille osavaltioille, koska ne olisivat jääneet kongressin molemmissa kamareissa vähemmistöön. William Paterson esitteli pieniä osavaltioita suosineen vaihtoehtoisen niin sanotun New Jerseyn suunnitelman, jonka mukaan kongressi olisi yksikamarinen ja kaikilla osavaltioilla olisi siellä yhtä suuri edustus. Konventti ratkaisi tulevan kongressin kokoonpanon kompromissina näistä kahdesta ehdotuksesta: kaksikamarisen kongressin alempi kamari eli edustajainhuone vastasi ensimmäistä ehdotusta (edustus väkiluvun mukaan) ja ylempi kamari eli senaatti jälkimmäistä (kaikilla osavaltioilla yhtä monta ääntä). Ratkaisu tunnetaan nimellä suuri kompromissi tai Connecticutin kompromissi, ja se perustui Oliver Ellsworthin ja Roger Shermanin tekemään sovintoehdotukseen.[1][3] Kompromissiesitys hyväksyttiin konventissa 16. heinäkuuta.[3]

Koventissa sovittiin myös, että edustajapaikkojen määriin ja vero-osuuksiin vaikuttavia osavaltioiden väkilukuja laskettaessa yksi orja vastaisi 3/5 valkoisesta miehestä.[3][1] Orjakaupan kieltämisestä syntyi erimielisyyttä, joka ratkaistiin sopimalla, että kielto ei astuisi voimaan ainakaan ennen vuotta 1808.[3]

Konfederaatioartikloista poiketen uudessa perustuslaissa kongressi sai oikeuden säätää osavaltioita sitovia lakeja ja määrätä niille veroja sekä päättää tulleista ja maksuista. Vallan kolmijako-oppi toteutettiin erottamalla lainsäädäntövalta kongressille, toimeenpanovalta presidentille ja oikeusvalta korkeimalle oikeudelle. Alexander Hamilton teki myös monarkiaa muistuttaneen esityksen, jota ei kuitenkaan hyväksytty. Presidentille annettiin kuitenkin vahvat valtaoikeudet ja hänestä tehtiin kongressista riippumaton. Perustuslaki ei perustunut kansansuvereniteettiajatukselle, vaan sisälsi monenlaisia järjestelyitä, jotka rajoittivat kansalaisten suoraa vaikutusta ja enemmistön valtaa. Perustuslain myöhempi muuttaminen tehtiin hyvin monimutkaiseksi ja vaikeaksi.[2][1]

Perustuslain ratifiointi muokkaa

Konventin työ päättyi 17. syyskuuta.[3] Kiista perustuslain hyväksymisestä loi Yhdysvaltoihin sen ensimmäisen varsinaisen puoluejaon, jaon liittovaltiota puolustaneisiin federalisteihin ja sitä vastustaneisiin antifederalisteihin, joiden mielestä perustuslaki olisi lopettanut vuoden 1776 vapauden ja demokratian hengen. Koska osavaltioiden edustajakokousten tiedettiin vastustavan uutta perustuslakia, konventti ei antanut sitä niiden ratifioitavaksi. Sen sijaan konventti määräsi – konfederaatioartiklojen vastaisesti – että osavaltioihin tulisi perustaa erityiset perustuslakikonventit, ja että perustuslaki tulisi voimaan kun se olisi ratifioitu yhdeksässä osavaltiossa. Raja saavutettiin kevään 1788 aikana, mutta perustuslailta puuttui vielä poliittisesti ja taloudellisesti merkittävien Virginian ja New Yorkin hyväksyntä. Virginia antoi hyväksyntänsä sillä ehdolla, että perustuslakiin lisättiin vielä Bill of Rights eli luettelo kansalaisvapauksista. Saatuaan siitä takeet Virginia ja New York ratifioivat perustuslain, minkä jälkeen sen katsottiin astuneen voimaan. Ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Washington vuonna 1789. Virginialaisten vaatima kymmenkohtainen Bill of Rights liitettiin perustuslakiin vuonna 1791.[1]

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e f g h Sisko Haikala: Vallankumousten aikakausi, teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 593–595. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1988.
  2. a b c d e f g h Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 84–88. Otava, Helsinki 1985.
  3. a b c d e f g h i Constitutional Convention (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 28.1.2014.

Aiheesta muualla muokkaa