Ranskan kommunistinen puolue
Ranskan kommunistinen puolue (ransk. Parti communiste français, PCF) on vuonna 1920 perustettu ranskalainen vasemmistopuolue, joka kannattaa kommunismin periaatteita. Se osallistui aikanaan kansanrintamayhteistyöhön ja vastarintaliikkeeseen ja oli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan suurin puolue. Myöhemmin puolue siirtyi kylmän sodan aiheuttamasta eristyksestä eurokommunismin, mutta menetti kannatustaan 1980-luvun alusta lähtien. Nykyään se on yksi ranskalaisen vasemmiston pienpuolueista.
| Ranskan kommunistinen puolue | |
|---|---|
| Parti communiste français | |
|
|
|
| Perustettu | 1920 |
| Johto | |
| Ideologia | kommunismi[1] |
| Poliittinen kirjo | vasemmisto |
| Äänenkannattaja | Communistes |
| Jäsenmäärä | 44 000 |
| Kansalliskokous |
12 / 577 |
| Senaatti |
14 / 348 |
| Euroopan parlamentti |
0 / 79 |
| Kansainväliset jäsenyydet | Euroopan yhtynyt vasemmisto / Pohjoismaiden vihreä vasemmisto |
| Nuorisojärjestö | Mouvement jeunes communistes de France |
| Opiskelijajärjestö | Union des étudiants communistes |
| Kotisivu | www.pcf.fr |
.svg)
Historia muokkaa
Radikalismista kansanrintamaan muokkaa
Puolue perustettiin joulukuussa 1920 Toursissa, kun sosialistipuolue SFIO:n enemmistö päätti liittyä Kommunistiseen internationaaliin. Päätöksen taustalla oli sosialistien osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän vallankumouksen synnyttämä radikalismi.[2]
Alkuinnostuksen hälveneminen, puolueen sisäiset erimielisyydet, sen johtajien autoritarismi ja Ranskan hallituksen vastatoimet johtivat 1930-luvun alkuun mennessä puolueen jäsenmäärän laskuun 110 000:sta 30 000:een. Sen vaalikannatus pysyi noin kymmenessä prosentissa. Marxilais-leniniläiseen ideologiaan ja demokraattisen sentralismin järjestöperiaatteeseen perustunut puolue sai kannattajansa lähinnä työväestön parista. Se houkutteli myös Henri Barbussen, Paul Éluardin ja Louis Aragonin kaltaisia intellektuelleja.[2]
1930-luvulla puolueen tärkeimmäksi tehtäväksi tuli fasismin vastainen taistelu. Sen pääsihteerinä toiminut Maurice Thorez julisti vuonna 1934 tavoitteeksi yhteistyön sosialistien ja muiden fasismin vastaisten voimien kanssa. Puolue osallistui Léon Blumin johtamaan kansanrintamaan, sai vuoden 1936 vaaleissa 15 prosenttia äänistä ja sen jäsenmäärä kasvoi yli 300 000:een. Kommunistit tukivat tasavaltalaisia Espanjan sisällissodassa ja tuomitsivat ainoana puolueena Münchenin sopimuksen vuonna 1938.[2]
Nousu Ranskan suurimmaksi puolueeksi muokkaa
Saksan ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen hyväksynyt puolue lakkautettiin syyskuussa 1939. Vuonna 1941 se loi Kansallisen rintaman ja osallistui sen jälkeen aktiivisesti saksalaismiehityksen ja Vichyn hallituksen vastaiseen taisteluun. Vuodesta 1943 lähtien puolue oli mukana vastarintaliikkeen neuvostossa ja Charles de Gaullen väliaikaisessa hallituksessa.[2]
Toiminta vastarintaliikkeessä ja Neuvostoliiton sodassa saavuttama arvostus tekivät kommunisteista sodan jälkeen Ranskan suurimman puolueen. Vuoden 1946 vaaleissa se sai lähes 29 prosenttia äänistä jäsenmäärän noustessa yli 800 000:een. Maurice Thorez toimi vuoteen 1947 saakka Ranskan varapääministerinä.[2]
Poliittisesta eristyksestä eurokommunismiin muokkaa
Kylmän sodan alettua puolue joutui poliittiseen eristykseen, josta se yritti päästä rauhanliikkeen ja ammattiliitto CGT:n avulla. Puolueen vaalikannatus säilyi korkeana (25,6 prosenttia vuonna 1956), mutta sen riippuvuus Neuvostoliitosta johti sisäisiin erimielisyyksiin ja jäsenmäärän puolittumiseen. Vuonna 1958 puolue asettui vastustamaan de Gaullen esittämää Ranskan viidennen tasavallan perustuslakia, minkä seurauksena sen kannatus laski saman vuoden vaaleissa 19 prosenttiin.[2]
Vuosina 1959–1972 puolue kehitti uuden strategian, jonka sisältönä oli ”ranskalaisen sosialismin” rakentaminen rauhanomaisin keinoin. Se etääntyi Neuvostoliitosta ja siirtyi Italian ja Espanjan sisarpuolueiden tavoin eurokommunismin linjalle. Puolue hakeutui yhteistyöhön François Mitterrandin johtamien sosialistien kanssa ja sopi vuonna 1972 yhteisestä hallitusohjelmasta, joka ei kuitenkaan vielä johtanut vasemmiston vaalivoittoon.[2]
Georges Marchaisin vuodesta 1972 johtaman puolueen kannatus säilyi pitkään yli 20 prosentissa, mutta 1980-luvun alussa se kääntyi jatkuvaan laskuun. Mitterrandia presidentiksi tukeneet kommunistit osallistuivat Pierre Mauroyn hallituksiin vuosina 1981–1984, mutta he luopuivat vasemmistoyhteistyöstä kannatuksen laskiessa alle kymmenen prosentin vuosikymmenen loppua kohti.[2]
Taantuminen pienpuolueeksi muokkaa
Uudistumaan pyrkineet kommunistit osallistuivat Lionel Jospinin hallitukseen vuosina 1997–2002. Vuodesta 2002 lähtien puolueen kannatus jäi alle viiden prosentin, mutta se onnistui säilyttämään edustuksensa kansalliskokouksessa. Vuonna 2009 puolue vakiinnutti asemansa muodostamalla Vasemmistorintaman muun muassa Jean-Luc Mélenchonin Vasemmistopuolueen kanssa. Yhteistyö päättyi vuonna 2017.[2]
Ranskan kommunistipuolueen johtaja (”kansallinen sihteeri”) on Fabien Roussel vuodesta 2018[3]. Sillä on lähes 44 000 jäsentä (vuonna 2021)[4]. Puolue sai vuoden 2017 kansalliskokousvaaleissa kymmenen edustajanpaikkaa ja ensimmäisellä kierroksella 2,72 prosenttia äänistä[5].
Lähteet muokkaa
- ↑ http://www.parties-and-elections.eu/france.html
- ↑ a b c d e f g h i PCF Larousse. Viitattu 8.8.2021.
- ↑ Le Parti Communiste Français PCF. Viitattu 8.8.2021.
- ↑ Le PCF propose la candidature de Fabien Roussel à l’élection présidentielle de 2022 PCF. Viitattu 8.8.2021.
- ↑ Résultats des élections législatives 2017 Ministère de l’intérieur. Viitattu 8.8.2021.
Aiheesta muualla muokkaa
- Puolueen kotisivu (ranskaksi)