Wikipedia

Opetusteknologia

opetuksessa hyödynnettävät erilaiset tekniikan muodot

Opetusteknologia tarkoittaa teknologisten laitteiden ja järjestelmien käyttöä opetuksen ja koulutuksen tehostamisessa.[1] Yleisimmin opetusteknologia tarkoittaa erilaisia audiovisuaalisia laitteita, joilla ilmiöitä voidaan havainnollistaa, mallintaa, pelillistää tai simuloida kuvan ja äänen avulla. Varhaisista teknisistä opetusvälineistä kuten episkoopeista, rainakoneista tai luonnontieteiden havaintovälineistä ei vielä käytetty termiä opetusteknologia, vaan termi alkoi suomen kielessä yleistyä televisio- ja videotekniikan sekä kielistudioiden myötä 1970-luvun taitteessa[2]. Nykyisin opetusteknologiset ratkaisut ovat yleensä digitaalisia, tietokoneisiin ja tietoverkkoihin perustuvia. Opetusteknologiaa voidaan käyttää muiden opetusmuotojen kuten luokkaopetuksen tukena, tai opetus voi olla pääosin tai kokonaan teknologiaan perustuvaa kuten verkkokurssit ja muu etäopiskelu.

Ammattiopetuksessa käytettävistä, kunkin alan harjoitteluun liittyvistä teknisistä välineistä ei välttämättä puhuta opetusteknologiana, jos ne ovat täysin tai lähes samanlaisia kuin alalla muutenkin käytettävät ammattilaitteet. Sen sijaan varta vasten opetuskäyttöön suunnitellut laitteet, kuten ajo- ja lentosimulaattorit tai lääketieteen potilasnuket ovat selvästi opetusteknologiaa.

Opetusteknologian osa-alueet muokkaa

Nykyaikainen tietokone- ja verkkopohjainen opetusteknologia voidaan jakaa esimerkiksi seuraaviin seitsemään osa-alueeseen:[3]

  1. työvälineohjelmat: tekstinkäsittely, taulukkolaskenta, tiedonhallinta, piirtäminen, esittäminen ja sähköposti
  2. tiedonhaun välineet: hakupalvelut, verkkotietokannat
  3. teknologiaan pohjautuvat kognitiiviset työkalut: käsitekartat, yhteistoiminnallista opetusta tukevat välineet
  4. informaation visualisointi: älytaulu yms.
  5. simulaatiot: reaalimaailman kaltaisen oppimistilanteen muuntaminen virtuaaliseksi
  6. opetusohjelmat ja -pelit: toistoon perustuvat harjaannuttamisohjelmat, kuten toistuvat monivalintatehtävät, sekä oppimispelit
  7. digitaaliset oppimateriaalit: sekä yksilö- että ryhmätyöskentelyyn sopivat aineistot.

Opetusteknologian historiaa Suomessa muokkaa

Varhaisimpia audiovisuaalisia opetusvälineitä Suomenkin kansakouluissa olivat liitutaulun ja karttakepin ohella suuret pahviset opetustaulut, joita tuotettiin suuria määriä painamalla. Niitä käytettiin havaintovälineinä, koska oppikirjoissa ei vielä 1800-luvulla eikä 1900-luvun ensi vuosikymmeninä ollut paljon kuvitusta.[4] Karttakepille nimensä antaneet maantiedon kartat olivat auki rullattavia ja suurikokoisia ja vaativat erityisen lattialla seisovan karttatelineen, ellei niitä ripustettu seinälle. Flanellitaulu eli flanellografi oli villakankaalla päällystetty taulu, johon voi tilapäisesti ripustaa irrallisia pahvikuvia ja kertoa niitä vaihtamalla ja liikuttelemalla tarinoita, esimerkiksi Raamatun kertomuksia. Irtokuvasarjoja sai valmiiksi painettuina ja muotoon stanssattuina, mutta niitä saattoi askarrella myös itse piirtämällä, lehdistä leikkaamalla tai kiiltokuvia käyttämällä.[5]

1930-luvulta 1950-luvulle muokkaa

Yleisradion Kouluradio aloitti toimintansa vuonna 1936 Valtteri Santala johdolla, ja vuonna 1946 osaston johtoon tuli Helmi Palmén.[6] Kouluradion myötä kouluihin hankittiin radiovastaanottimia ja keskusradiolaitteistoja ohjelmien välittämiseksi luokkahuoneisiin.

Painettuja kuvia kirjoista tai valokuvavedoksista saattoi heijastaa pimennetyssä huoneessa valkokankaalle episkoopilla eli pintakuvaheittimellä, jollaisia kehitettiin jo 1700-luvulla mutta jotka yleistyvät vasta sähkövalon myötä. Nykyisin samaa tehtävää toimittaa dokumenttikamera[7]. Rainat olivat kuultokuvafilminauhalle peräkkäin tallennettuja valokuvia, joita katseltiin valkokankaalta erityisellä rainakoneella.[8]

1960-luku muokkaa

Kuusikymmenluku oli television nopean yleistymisen aikaa, ja kotien lisäksi niitä hankittiin vuosikymmenen keskivaiheilla paljon myös kansakouluihin lähinnä Yleisradion päiväsaikaan lähettämien, vuonna 1963 aloitettujen Koulu-TV-ohjelmien seuraamiseksi.[9]

1960-luvulla alkoivat yleistyä nauhureihin perustuvat kielistudiot oppi- ja korkeakoulujen kielenopetuksessa.[10][11]

1970-luku muokkaa

1970-luvulla suosituimpia audiovisuaalisia opetusvälineitä olivat piirtoheitin sekä rainakoneen syrjäyttäneet diaprojektori ja kaitafilmiprojektori. Diakuvasarjoja tuotettiin muun muassa luonnontieteiden, historian, kuvataiteen, uskonnon ja matematiikan opetukseen.[8] Opetusteknologian kysymyksiä käsiteltiin 1970-luvun alussa monissa komiteoissa, ja tuloksena oli muun muassa vuonna 1976 perustettu valtion audiovisuaalinen keskus, joka palveli kouluja, päiväkoteja ja kuntien nuorisotoimistoja opetusteknologiaan ja audiovisuaalisiin opetusmateriaaleihin liittyvissä asioissa. Aluksi se myös tuotti omia materiaaleja, mutta 1990-luvulle tultaessa keskittyi lähinnä välittämään muun muassa Yleisradion tuottamia videoaineistoja. Av-keskuksen toiminta loppui 1994.[12][13]

Muun muassa Helsingin yliopiston lääketieteen opiskelussa käytettiin 1970-luvun keskivaiheilla operaatioiden videokuvausta ja -äänitystä ja materiaalin editointia koulutuskäyttöön, ja toimintaa johti yliopiston tv-päällikkönä televisioalan konkari Osmo Visuri. Hänestä opetusteknologia olisi pitänyt ottaa pääainetasoiseksi yliopistokoulutuksen kohteeksi. Psykiatrian professori Kalle Achté oli tutustunut Yhdysvalloissa ennalta tehtävien televisionauhoitusten käyttöön psykiatrista potilasta haastateltaessa, jolloin potilaita ei tarvinnut vaivata vatvomaan henkilökohtaisia asioitaan luentosaliin yleisön eteen. Televisiotekniikkaa käytettiin tuolloin opetuksessa myös ainakin Oulun yliopiston sähköteknisessä ja Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä koulutuksessa.[12].

1980-luvulta nykyaikaan muokkaa

1980-luvun uutuus opetusteknologiassa oli kotikäytössäkin yleistynyt videonauhuri, jolla saattoi television avulla katsella joko valmiita opetuskäyttöön tehtyjä kuvaohjelmia tai videokameran avulla itse tehtyjä nauhoituksia.

1990-luvun taitteessa mikrotietokoneiden yleistyminen alkoi mullistaa monien muiden alojen tavoin myös opetusteknologiaa, joka alkoi muuttua nopeasti analogisesta digitaaliseksi ja tietotekniikkaan perustuvaksi. Internetin myötä syntyivät verkossa toimivat virtuaaliset oppimisalustat ja niiden oppimisen hallintajärjestelmät.

Tieto- ja viestintätekniikan käyttö opetuksessa on lisääntynyt nopeasti vuosituhannen vaihteen jälkeen. Suuntauksen vahvistaminen on keskeinen koulutuspoliittinen tavoite Suomessa. Vuoden 2010 lopussa julkistettiin Suomen opetusministeriön työryhmämuistio ”Koulutuksen tietoyhteiskuntakehittäminen” ja valtioneuvoston asettaman arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan laatima ”Kansallinen tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön suunnitelma”, joissa kummassakin on määritelty opetusteknologiaan liittyviä strategisia tavoitteita.[14]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Educational Technology Educational Technology -sivusto. International Society for Educational Technology. Viitattu 29.6.2019.
  2. ↑ Helsingin Sanomien Aikakoneen mukaan termiä on lehdessä käytetty ensi kerran 1969.
  3. ↑ Meisalo, V., Sutinen, E. & Tarhio, J. 2003. Modernit oppimisympäristöt. Tieto- ja viestintätekniikka opetuksen ja opiskelun tukena. Helsinki: Tietosanoma Oy. Katso Manninen, Erika: ”Kun tietotekniikkaa hyödynnetään pedagogiikka edellä, päästään syvään oppimiseen”. Opetusteknologia Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissa vuosina 2010-2015, s. 12–13. Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma.. Jyväskylän yliopisto, 2016. Teoksen verkkoversio (PDF).
  4. ↑ Vanhat opetustaulut arvossaan, Yle Etelä-Karjala 25.3.2011, viitattu 29.6.2019.
  5. ↑ Saleva, Maija: Kieltenopettajana 1960-luvulla (Julkaistu alun perin lehdessä Tempus 06/2006.) 2006. Turun seniorinorssit ry. Arkistoitu 29.6.2019. Viitattu 29.6.2019.
  6. ↑ Kouluradiopäällikkö Helmi Palmén 50 vuotta. Helsingin Sanomat, 9.1.1955, s. 8. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  7. ↑ Kuka keksi episkoopin? Kysy.fi. 11.02.2009. Viitattu 29.6.2019.
  8. ↑ a b Taikalyhty 100 vuotta Hyllissä 2008. Helsingin yhteislyseo. Arkistoitu 29.6.2019. Viitattu 6.2019.
  9. ↑ Televisio opettaa - lapsia ja aikuisia Helsingin Sanomat. 18.2.2010. Viitattu 24.10.2017.
  10. ↑ Sanako – Kielistudiosta monimuoto-opetusympäristöksi Ch. Jensen Oy. Viitattu 16.5.2019.
  11. ↑ Platte, Beth: Language Labs: A Brief History 2.10.2015. Reed College (Portland, Oregon, USA). Viitattu 16.5.2019.
  12. ↑ a b Arpiainen, Leila: Tulevat tuomarit ja papitkin tv:n ääreen. Televisio rynnii korkeakouluihin huojentamaan opettajien taakkaa. Helsingin Sanomat, 7.10.1974, s. 7. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  13. ↑ Liiten, Marjukka: Valtion av-keskuksen lopetus huolettaa asiakkaita. Helsingin Sanomat, 14.4.1993, s. 9. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  14. ↑ Tieto- ja viestintätekniikka opetuskäytössä. Välineet, vaikuttavuus ja hyödyt. Tilannekatsaus, toukokuu 2011, s. 5. Opetusministeriö, 2011. ISBN 978-952-13-4742-9. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 29.6.2019). (Arkistoitu – Internet Archive)

Kirjallisuutta muokkaa

  • Järvelä, Häkkinen, Lehtinen: Oppimisen teoria ja teknologian opetuskäyttö. WSOY, 2006. ISBN 951-0-32353-5.
  • Riitta Juusenaho, Johanna Kurela (toimittajat), Merja Kuisma, Aino Ylinen (kirjoittajat): Onko välineellä väliä? Opetusteknologia oppimisen tukena. Tampere: Tampereen kaupunki, talous- ja liiketoimintaryhmä, tietotuotanto ja laadunarviointi, 2013. ISBN 978-951-609-708-7. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Early Learning in the Digital Age. Toim. Colette Gray ja Ioanna Palaiologou. Sage Publications, 2019. ISBN 9781526446831.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Opetusteknologia&oldid=21923573”