Diafilmi

Diafilmi (diapositiivifilmi, värikääntöfilmi) on valokuvauksessa käytetty filmityyppi, joka tuottaa negatiivin sijasta positiivisen kuvan läpikuultavalle, kirkkaalle filmille. Kehitettyä diafilmiä voidaan katsella valopöydän ja luupin avulla tai filmiruudut voidaan kehystää diakehyksiin katseltavaksi diaprojektorilla valkokankaalle heijastettuina dioina (dia, diakuva, kuultokuva).

Diafilmiä valmistetaan 35 mm:n kinofilmikoosta eri kokoisiin rullafilmeihin ja 8 x 10 tuuman laakafilmikokoon asti, joskin valikoima on digikuvauksen myötä vähenemässä. Diafilmi löi itsensä läpi etenkin värikuvakäytössä, joskin myös mustavalkoisia värikääntöfilmejä on valmistettu.

Diafilmin historiaa muokkaa

Varhaisin kaupallisesti menestynyt värikääntöprosessi oli Lumière-yhtiön Autochrome, joka tuotiin markkinoille 1907. Samankaltaista additiivista periaatetta käytti myös Agfa ja Dufaycolor.^[1]

Kodachrome muokkaa

Valokuvauksesta innostuneet nuoret muusikot Leopold Godowsky Jr. ja Leopold Mannes kehittivät Eastman Kodak Companyn suojissa 1930-luvulla Kodachrome-prosessin, maailman ensimmäisen subtraktiivisen värikääntömetodin josta tuli ammattikuvaajien usein parhaaksi arvostama diafilmiprosessi. Kodachrome tuotiin aluksi markkinoille 16 millimetrin elokuvafilminä vuonna 1935 ja seuraavana vuonna valokuvakameraan tarkoitettuna filminä.^[2]

Kodachrome-kehitysprosessi oli hyvin monimutkainen ja vaati kalliita laitteita. Siksi Kodachrome-filmiä kehittäviä laboratorioita oli filmin kulta-aikanakin varsin harvassa. Esimerkiksi Suomesta filmirullat piti lähettää keltaisissa postituspusseissa kehitettäväksi Ruotsiin ja myöhemmin Sveitsin Lausanneen, jonka laboratorion lopetettua Kodak lähetti filmit edelleen Yhdysvaltoihin, jolloin kehitysmatkassa saattoi mennä pari-kolme viikkoa.^[3] Kodachromen menekin romahduksen syyksi 1980-luvun lopulla nähdäänkin prosessin monimutkaisuus, hitaus ja kuormittavuus ympäristölle.^[2]. Kodak lopetti Kodachromen valmistuksen kesäkuussa 2009, ja viimeinenkin laboratorio USA:n Kansasissa sen kehittämisen joulukuun lopussa 2010.^[2]

Ektachrome muokkaa

Kodachromen monimutkaisuuden takia Kodak kehitti 1940-luvulla helpomman, nopeamman ja edullisemman värikääntöprosessin, josta sai alkunsa Kodakin Ektachrome-filmiperhe ja myöhemmin muidenkin valmistajien samankaltaista prosessia käyttävät diafilmit. Ektachrome-prosessi oli niin yksinkertainen, että 1950-luvulta lähtien sitä kyettiin kehittämään paikallisesti isompien taajamien valokuvausliikkeissä (nykyisin nimellä E-6 -prosessi), tai jopa valokuvaajien omissa laboratorioissa tankkikehityksenä miltei mustavalkofilmien tapaan.

Kodachrome pysyi elinkaarensa loppuun asti erittäin arvostettuna diafilminä sävykkään väritoistonsa, pienen raekokonsa ja hyvän arkistointisäilyvyytensä ansiosta. Ektachrome-filmit saavuttivat kuitenkin suuremman markkinaosuuden kehityksen nopeuden ja edullisuuden sekä laajan filmi- ja valoherkkyysvalikoiman vuoksi. Ektachrome-prosessi mahdollistaa myös alivalotuksen ja E-6P -erikoiskehityksen (ns. "prässäämisen") herkkyyden lisäämiseksi.

Kodak antoi Ektachrome-prosessin myös muiden filmivalmistajien käyttöön. Ne kehittivät siitä omia muunnelmiaan, kuten Fujifilmin CR-55 ja CR-56 sekä nyt jo markkinoilta poistunut Agfan ja Konican CRK-2.

Agfachrome muokkaa

Kolmas diafilmityyppi joka vaati aivan oman kehitysprosessinsa oli Agfan Agfachrome, jota valmistettiin 1960-luvun lopulta vuoteen 1985. Herkkyysvaihtoehtoja oli kaksi, CT-18 (ISO 50/18°) ja CT-21 (ISO 100/21°).

Ammattilaisten värikuvausmenetelmä muokkaa

Aina 1970-luvulle asti diafilmillä oli amatöörivalokuvauksessa etulyöntiasema värinegativifilmeihin verrattuna, jotka olivat kalliita kehittää ja vedostaa paperikuviksi, eikä värintoistokaan vastannut diafilmien tasoa. Diakuvien kehittäminen ja kehystyttäminen diakuviksi oli pitkään edullisempaa kuin väripaperikuvien teettäminen. 1970-luvulta lähtien värinegatiivikuvaus kuitenkin ohitti suosiossa diafilmit perheiden ja perusharrastajien valokuvausmenetelmänä, kun taas diafilmit jäivät edistyneiden harrastajien ja ammattilaisten käyttöön.

1970–90-luvuilla, ennen videotekniikan digitalisoitumista, kinofilmikoon diat ja jopa kymmenet yhteen kytketyt diaprojektorit olivat perustana näyttäville audiovisuaalisille esityksille, niin sanotuille multivisioille. Myös pienemmässä mittakaavassa, yhtä tai kahta diaprojektoria käyttäen, diaesitykset olivat piirtoheitinkalvojen ohella yleinen havainnollistamistapa kokous- ja opetuskäytössä ennen videotykkien ja esitysgrafiikkaohjelmien yleistymistä.

Aina 1990-luvulle asti diakuvia pidettiin myös värinegatiiveja parempina originaaleina kirjapainokäyttöön, minkä takia diakuva oli vallitseva menetelmä mainos- ja muussa kaupallisessa kuvauksessa, lehtikuvauksessa ja luontokuvauksessa kunnes digivalokuvaus ylsi samalle tasolle kuvanlaadussa.

Suoraa Leitz-diakampaa (ei kuvassa) käyttävä diaprojektori.

Diakuvien käsittely, säilytys ja katselu muokkaa

Diaprojektorilla katselua varten tai muun käsittelyn helpottamiseksi etenkin kinofilmikoon diafilmin yksittäiset kuvat leikataan toisistaan irti ja kehystetään muovi- tai pahvikehyksiin. Kinofilmikoon diakehykset on standardoitu noin 5 x 5 cm:n kokoisiksi, ja diaprojektoreiden dialippaat on mitoitettu näille sopiviksi.

Dialippaiden eli diakuvien projisointi- ja säilytysjärjestelmien päätyypit Suomen markkinoilla ovat erityisesti ammattikäytössä suosittu pyöreä Kodak Carousel -diamakasiini, johon mahtuu 80 tai 140 kehystettyä diakuvaa, sekä kotikäytössä yleisemmät ns. Leitz-tyyppiset suorat diakammat, joihin mahtuu 36, 40 tai 50 kehystettyä diakuvaa. Agfa kehitti Leitz-järjestelmästä oman CS-järjestelmänsä, jonka diakehykset olivat ohuempia sekä diakammat vastaavasti tiheämpiä ja varustettuja diojen lukitussysteemillä niin, etteivät diat päässeet putoamaan lipasta kallistettaessa. CS-järjestelmään soveltuvat projektorit kykenivät yleensä esittämään dioja myös perinteisiltä Leitz-kammoilta.

Diakehyksiä on saatavana sekä lasittomina että lasillisina, jolloin diafilmiruutu on suojassa pölyltä ja naarmuilta lasilevyjen välissä. Diakehysten, samoin kuin dialippaiden ja -kampojen useimmin tarjolla olevat merkit Suomessa ovat GePe, A-P ja Reflecta.